Gillyanne sanoi:
MerZi, jaksamista ja sympatiahali sinulle! Itse seurustelin kymmenisen vuotta sitten hyvinkin samanlaisen "tapauksen" kanssa - kun silloinen kumppani otti viinaa, meni se lähes poikkeuksetta överiksi, ja lopputuloksena oli hyvin usein :itku:. Väkivaltaiseksi hän ei koskaan ryhtynyt, mutta verbaalisesti hyvinkin ilkeäksi ja aggressiiviseksi, ja monta kertaa sain hävetä hänen "örvellyksiään" kavereidemme edessä. Tutulta kuulostaa myös tuo krapula-aamujen katuminen ja "kuun taivaalta lupaaminen"... Monta kertaa asiasta juteltiin, mutta eipä se paljoakaan auttanut, kun viina miestä seuraavan kerran vei :(
Suhde päättyi sittemmin ihan muista syistä, mutta sen se ainakin opetti, että kukaan ei voi kumppaniaan raitistaa/hänen alkoholinkäyttöään järkevöittää ...
Tuo Gillyannen teksti olisi voinut olla ihan täysin mun kirjoittamaa. Lähdin vastaavanlaisesta suhteesta viime keväänä enkä todellakaan ole kyllä päätöstäni katunut. Hirveintä oli se, kun mies lupasi aina muuttuvansa, ja sama kierre jatkui silti aina vaan. Sitä on vaan niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että haluaa sokeasti uskoa toisen sanoihin. Ehkä kuitenkin lopulta loukkauksia oli tarpeeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus vaivasi ja söi luottamusta ja takana oli myös pettämistä (siis mies petti, en minä), ties mitä uhoamis/örvellys/haukkumis/sikailujuttuja... kertoja jolloin mies selosti ylpeänä kännipäissään hakanneensa jonkun, haukkui minut maan rakoon - huoraksi, vitun idiootiksi jnejne... en edes tiedä mikä se viimeinen pisara oli, mutta jostain sitten sain voimaa sille päätökselle. Kai sitä vaan tuli liian usein miettineeksi, että milloin on riittävän onneton päättääksensä suhteen? Myös kysymys siitä pyöri mielessä, kuinka pitkään olen valmis olemaan toisen tukipilarina ja satunnaisten vitutuskohtausten raivonpurkamiskohteena. Rakkautta oli siitä suhteesta aika vaikea enää löytää :( Vaikka lopulta mies muuttui, ei se enää auttanut koska minä en rakastanut. Ja rakastaminen oli loppunut siihen, että en pystynyt enää luottamaan, kunnioittamaan enkä arvostamaan silloista miestäni.
Nykyisessä suhteessa kaikki asiat on aivan toisin. Vieläkin välillä silti havahtuu miettimään niinkin hölmöjä asioita, kuin että voiko kertoa käyneensä kahvilla miespuolisen koulukaverinsa kanssa ilman että toinen alkaa mököttää... hah! Sitten sitä herää todellisuuteen ja muistaa taas, että nyt ollaan aivan erilaisessa suhteessa. Helpottaa aika paljon kun molemmilla on itsetunto kunnossa, omat ystävät ja sosiaalinen luonne eikä mitään järkyttäviä patoutumia tai nuoruuden traumoja. Nyt tuollaiset asiat, kuten mustasukkaisuus, ryyppyreissut haukkumisineen jne. tuntuvat onneksi todella kaukaisilta.
Merzi kovasti voimia sinulle. Kannattaa miettiä tarkkaan, mitä omalta elämältäsi haluat. Ei ole väärin olla välillä itserakas ja vaatia ITSELLEEN hyvää. Senkin kustannuksella, että joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Onnea tässä maailmassa kyllä riittää, pitää vaan järjestää olosuhteet mahdollisimman otollisiksi
Huh.. tulipas tilitys, ja noin vanhaan postiin vielä vastaus
Ehkä kuitenkin on hyvä, että huomataan meillä olevan kohtalotovereita!
EDIT: Lisätäänpäs tähän vielä yksi asia, kun vitutusthreadiin kerta kirjoitetaan. Vituttaa se, että meitä kilttejä tyttöjä viedään niin helpolla. Mikä helvetti siinä on, että niin sinisilmäisesti haluaa uskoa toisen ihmisen hyvyyteen, ja joka kerta silti pettyy. Tai no ei ihan joka kerta. Mutta siihen asti, kunnes tajuaa ettei kaikki ihmiset vaan kertakaikkiaan ole hyviä. Vituttaa myös se, että tuollaiset viinanhuuruiset sekopäät viitsivät ylentää itsensä ja vielä tulla anelemaan, että eikö sittenkin voitais vielä koittaa.
