loirin tuotannon suurena ystävänä kävin livenä kuuntelemassa taas kerran kun Vesku veti "Sydämeeni joulun teen"-kiertuetta. Oli pirun hyvä pläjäys taas kerran.
Loiri oli taas liikenteessä pienellä orkalla.
Kitaraa soitteli ehkä suomen paras tämäntyyppinen kitaristi Peter Lerche ja bassossa oli Veskun luotto soittaja Kikke Bergholm. Paulina Lerche soitteli sitten Harmonikkaa, kannelta ja viulua. Vesku ite tietty soitteli välillä poikki- ja nokkahuilua.
En nyt ala muuten analysoimaan kun sanomalla että oli ihan saatanan hyvä.
Joku muu on kirjaillut näin ja komppaan aikas täysin
"Vesa-Matti Loiri näytti jälleen kerran kuinka musiikkia voi esittää pelkistetysti ja jopa yksinkertaisesti, mutta silti täydestä sydämestä. Konsertin jälkeen tuli mieleen Lauri Viidan klassinen toteamus: “Loppuen lopuksi taiteilija antaa vain oman persoonallisuutensa”. Siitähän taiteen tekemisessä on pohjimmiltaan kysymys ja tämän toteamuksen Loirikin myönsi todeksi. Loiri jos kuka panee musiikissa kaiken peliin. Tässä mielessä tuo Kassu Halosen Sydämeeni Joulun teen sopii hyvin Loirin joulukonserttien nimikkokappaleeksi, sillä monet konsertin kappaleista löysivät paikkansa juuri kuulijan sydämessä. Loirihan ei säästele itseään, vaan lataa musiikkiinsa uskomattomalla intensiteetillä kaiken sen joulumusiikin kirjon joka ihmismieltä puhuttelee. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi aina dynaamisesti korvia hivelevät tehot, vaan tietyt asiat voi myös kuiskata, kuten maestro itsekin totesi konsertin jälkeen. Ja mikä on kuiskatessa kun äänentoisto toimii. Teppo Parosen luotsaama äänitarkkailu oli juhlavaa kuultavaa, joka palveli sekä kuulijaa että salin luontaista akustista sointia.
Ja kerronnallisen, lyyrisen kaaren dramatiikan Loiri todella hallitsee. Hän pystyy henkeäsalpaavia kaaria luomalla pitelemään yleisöä pihdeissään kappaleen ensi metreiltä aina loppuun saakka. Tästä huikaisevana esimerkkinä saatiin kuulla Lennart Jurvan laulu Väliaikaista, jossa murheen laaksoonkin putkahti monenmoista tunnelmaltaan vaihtelevaa ihmisenä olon viisautta.
Loiri osaa iskeytyä juuri oikealla hetkellä musiikin ytimeen ja tämä tekeekin hänen musisoinnista mestarillista. Hän on ajoituksen mestari kuten hänen taustajoukkonsakin. Peter Lerchen orkesterista ei juuri heikkoa lenkkiä löydä ja sovitukset ovat huikaisevia. Hyvänä esimerkkinä Lerchen sovitusten kekseliäisyydestä oli Merikannon Itkevä huilu, jossa Loirin ja Lerchen minimalistisista rytmisistä aihioista lähtenyt kuvio nousi vähitellen sykähdyttäväksi instrumentaaliseksi spektaakkeliksi, joka sitten kulminoitui nerokkaaksi Loirin yksin nokkahuilulla soittaman virren valitukseksi - “Oi sä kurja matkamies maan”. Hienoa täsmäiskuista musisointia ja huikeaa lyyristä draamaa.
Ei mikään ihme, että Loiri pitää itseään tällä hetkellä enemmän muusikkona kuin näyttelijänä. Näyttelemistäkään hän ei kuitenkaan aio tyystin unohtaa, sillä piakkoin Loirilla on tarkoitus tehdä Kalle Holmbergin ohjaama Collianderin kuunnelma. Loiri on monilahjakkuus, jonka teatraalisuus palvelee musiikkia ja varmaan muusikkous teatteria. Taiteethan kuuluvat yhteen. Mihin genreen siinä sitten Loirin sijoittaa on varmaan enemmän muiden kuin Loirin huoli."
kuin vain voi olla.
