Ella kirjoittaa kyllä älyttömän hyvää settiä. Mun oli tarkoitus vastata tuohon toisen ketjun viestiin, mutta aloitetaan tästä ja jatketaan sitten ehkä paremmalla ajalla siihen ekaan.
Yritän pysyä Andyn aloittaman aiheen sisällä, vaikka luultavasti tässä aiheessa tuleekin rönsyiltyä.
Vaparissa se kehään/häkkiin nouseminen on huomattavasti suurempi kynnys kuin vaikka painilajeissa.
Pari viikkoa sitten oli juuri salilla juttua tästä. Sitten kun ukko alkaa vähänkin pärjäämään vaparikisoissa, niin heitetään sparrivastustajaksi salin ammattilaisjengille, ja siinä ei ole mitään järkimäärettä, miten epämiellyttävää se on. Varsinkin kun se usein on yhteen maaliin menoa.
Acegimon teksti herätti miettimään, että miten tuo juuri vapariin liitetty "kehityskaari" mikä tuossa on esitetty poikkeaa mitenkään esimerkiksi lukkopainin tai brassin samanmoisesta ? Tismalleen samallalailla siellä otetaan tukkapöllyä paremmilta ja meno kovenee mitä paremmaksi tulet, näinhän sitä kehittyy. Ja tuohonhan se juuri kaatuu kun ei saada sitä toimivaa amatööriporukkaa kasaan niin halukkaiden on vaan siirryttävä sen porukan mukaan missä sitä reeniä saa. Ja sitten tälle tielle ei uskalleta lähteä --> ei ole amatööriporukkaa --> ja noidankehä senkun jatkuu .... Mikä siitä vaparista tekee niin mörököllin, että motivaatiota pursuava itseään haastava nuorukainen ei muka voisi tähdätä kilpailuihin ja lähteä sinne kehään ? Mikä se suuri kynnys on ? Se demonisointi
...................................
Mä näkisin, että on ihan eri asia mennä painilajeissa parempien rullattavaksi kuin vaparissa. Tai en mä mitään pelkästään näe, vaan olen kokemuksellakin sitä mieltä. Vaikka vastassa olisi koko ajan Lindenin Toni tai J-P P, niin silti ottaisin mielummin painia noiden kanssa kuin vaparia hyvien ammattilaisten kanssa. Se kipukokemus ja epämukavuus on aivan saatanasta kun lyödään ja kuristetaan ja sitten vielä väsyttääkin. Painissa voi aina taputtaa ja saada pienen tauon, vaparierässä leivotaan pahimmassa tapauksessa koko erä päähän ja pakkiin. Tuo on se perimmäinen syy, miksi vaparista puuttuvat "harrastajat". Vapari on kisalaji ja jos sitä treenataan kilpailutoimintaa harjoittavassa seurassa, niin silloin harjoittelu on aina jollain tavalla todenmukaista ja kovaa. Eri juttu olisi jossain kuntokeskuksessa jumpattu kondisvapari, jossa tulisi vain hiki.
Kun sellaisia pidempään treenanneita vanhoja harrastajia ei ole, jotka voisivat tekniikalla ja kokemuksella pitää puoliaan uusia ja innokkaita kavereita vastaan, joutuvat uudet lupaukset hyvinkin äkkiä etsimään treeniparinsa sieltä ammattilaisten joukosta. Alussa tietty mukana pyörivät peruskurssitoverit, mutta kun innostuneet lupaukset treenaavat 6-8 kertaa viikossa, jäävät kurssikaverit niin paljon jälkeen, että lopettavat. Omassa seurassa on tosi pätevä ammattilaisporukka, mutta ongelmana on juurikin amatöörien vähyys. Hyvät amatöörit poimitaan ehkä joskus liiankin nopeasti ammattilaisten rinkiin mukaan ja se sitten vaatii nuorilta miehiltä todella vahvaa sitoutumista. Tosin ovat tuloksetkin sitten kovia.
Meillä kävi joskus muutama vuosi sitten vanhempia kavereita treenaamassa huvikseen vaparia hieman iisimmällä temmolla. Noita kavereita kuitenkin kaikkia yhdisti se, että jokaisella oli kisakokemusta ja taitoa paljon ja he löysivät toisistaan oikeanlaista treeniseuraa. Jokainen noista myös kykeni pyörittämään uudempia kavereita halutessaan mennen tullen, vaikka harvemmin halusivat. Oppia jakoivat kyllä paljon. Homma kuitenkin kaatui ehkä siihen, että uusien amatöörien opittua hyviksi, siirtyivät he ammattilaisrinkiin, jolloin vanhempien harrastajien tehtäväksi jäi taas nujuaminen innokkaiden, mutta huonompien kanssa. Pidemmän päälle tuo ei ole järin kannustavaa.
Pitäisikö vain hyväksyä se, että vapari on kisalaji ja sen treenamisen kuuluukin olla kovaa? Jos tuon hyväksyy, niin silloin pitäisiä hyväksyä sekin, ettei vaparissa tule koskaan olemaan suuria pitkäaikaisia harrastajamääriä, vaan sen pariin tullaan kilpailemaan ja sitten siirrytään tukilajeihin tai lopetetaan. Erilaiset jatkoryhmät ja hyvä ryhmäkohtainen valmennus ovat varmasti ne avaimet, jolla peruskurssilaisten lopettamisprosenttia pienennetään, mutta silti se ei poista sitä ongelmaa, että turpaan haluaa hyvin harva harrastuksekseen ottaa. Käsittääkseni sama ongelma on jossain määrin myös perinteisessä painissa ja nyrkkeilyssä. Molemmat ovat niin armottoman kovia lajeja, että ilman kisatavoitteita harjoittelevat ovat harvassa tai ovat sitten entisiä kisaajia.
JOSTA päästäänkin toiseen asiaan:
En viitsi toistaa hirveästi itseäni kun jo "avauduin" tuossa toisessa ketjussa reippaasti mutta kyllä tämä on mielestäni myös vahvasti asennekysymys. Ei vapari tule saamaan ansaitsemaansa hespectiä niin kauan kun seurat pyörivät "mukavempien" lajien ehdoilla ja tuotoilla. Se mitä pitäisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä olisi nimenomaan sen vaparin nosto jalustalle lajina. Jos joku eksyy subbarikisoihin, niin salilla pikku taputus olalle, että mukava kun kävit tukilajissa ottamassa vähän kokemuksia tulevia vaparikoitoksia varten ja ajaa sitä porukkaa sinne vapariin ja nostaa vapari "the jutuksi". Ja nimenomaa sillä salia pyörittävällä porukalla tässä oli/on ne kaikki avaimet kädessä viedä hommia haluttuihin suuntiin ... Mikä salilla on se arvostetuin juttu ? Tietysti myöhäistä se monessa paikkaa (tai kaikissa) nyt on kun kulurakenne määräytyy juurikin subbari/brassi harrastajien tuoman hillon mukaan ....
Noi on kaikki hieman arvo- ja mielipidekysymyksiä. Itse miellän vaparin kaikkien kamppailulajien kuninkaaksi ja omassa päässäni subbari ja pukupaini ovat tukilajeja tai niitä lajeja, joihin siirrytään sitten kun vaparissa on katsottu miten pitkälle rahkeet riittävät. Kuitenkin nyt vuosien saatossa ja lajien ja lajikulttuurien muuttumisen myötä olen alkanut hahmottaa ja ymmärtää sellaistakin näkökulmaa, että kaikkia harrastajia ei vapari kiinnosta. Kyse ei ole fyysisen tai henkisen kyvykkyyden puuttumisessa, vaan puhtaasti siitä, että toisenlainen urheilu kiinnostaa. Lukkopainissa ja brassissa nyt vain sattuu olemaan samoja elementtejä kuin vaparissa, mutta ne ovat fiilikseltään ja tekemiseltään kaikki toistaan poikkeavia. Vanhoina kultaisina aikoina, jolloin ei tunnettu kuin nyrkkeily ja paini, löytyi varmasti silloinkin äärimmäisen kyvykkäitä kamppailijoita, joita vaan jostain syystä ei jompi kumpi kiinnostanut ja valitsivat siksi vain toisen. Samaa tapahtuu nykyään.
Seuratoiminnan kannalta minkään lajin voimakas suosiminen toisten kustannuksella ei ole aivan yksiselitteistä. Jos valtaosa harrastajista haluaa treenata juuri sporttijutsua, on resurssien tuhlausta ja jäsenien mielipiteiden väheksymistä sijoittaa paljon rahaa tai treenivuoroja brassi-ip:n harjoitteluun vain periaatesyistä. Noin esimerkkinä. FFG:llä vaparin peruskurssit tuovat huomattavasti enemmän rahaa kuin bjj:n peruskurssit. Toisaalta taas bjj:n ja lukkopainin harrastajien määrä on paljon suurempi kuin vaparitreenaajien. Vaparimenestys tuo julkisuutta, mutta toisaalta brassijutsua voi harrastaa kaikenikäiset ja kuntoiset. Siinä siis potentiaalinen harrastakunta on suurempi. Näissä kyllä riittää väännettävää ja pohdittavaa.
