Eiköhän se Hulkki ole kokeillut kaikkea mahdollista taivaan ja auringon alla. Ainoa juttu joka tulee mieleen jota tietääkseni ei ole kokeiltu on pitkä tauko punteista. Scott Abell kirjasta The Abell Approach - second edition: "On the more long-term basis a coach needs to consider the on-going tissue effects of the breakdown of muscle accumulating over time. This is often enhanced by the unfortunate and misconstrued notion of modern-day trainees to focus only on one element of conditioning at a time. This is especially so in bodybuilding-related protocol. The build-up of micro trauma is an issue, as is constant strength training of the low rep variety week in and week out. That approach can easily destroy Type 2b muscle fiber. This is the crucial fiber for
strength and power. Once destroyed, the only way to bring it back is via a very long lay-off."
Toki olen varma, että Hulkki on ko kirjan lukenut ja on tietoinen tuosta ajatuksesta kirjassa.
Olen tästä "Slingshot Effectistä" ja (HST-terminologiaa käyttääkseni) Strategic Deconditioningista puhunut jo vuosikausia, ja pyrinkin aina pitämään vähintään yhden reilun viikon mittaisen treenitauon vuodessa. Eli olen enemmän kuin hyvin tietoinen mm. tuosta lihassolutyyppikonversiosta ja sen palauttamisesta levolla. Viimeksi käsittelin asiaa lauantaina Salossa pitämässäni seminaarissa.
On tullut seurattua Utin cbb-uraa sivusilmällä melkolailla alusta asti. Nyt on alkanut herätä mieleen kysymys, että onko Utti saanut, sanotaanko nyt vaikka viimeiseen 5 vuoteen, mitattavissa olevaan kehitystä aikaan ollenkaan?
Here. We. Go. Again. Moneskohan sadas kerta tämäkin on?
Eli onneksi olkoon, olet todella tarkkasilmäisenä sivustaseuraajana huomannut saman asian, mistä olen itsekin valittanut suurin piirtein joka kerta kun suuni julkisesti aukaisen: naturaalina 90-95% lihaskiloista tulee ensimmäisen 5 treenivuoden aikana, ja 10 kovan treenivuoden jälkeen omasta kilomääräisestä lihasmassapotentiaalista on yleensä ulosmitattu 95-99%. Meikäläisellä on nyt jo 20 vuotta kovaa treeniä takana, eli esimerkiksi 5 vuotta sitten olin jo treenannut sen 15 vuotta. Siinäkin kohtaa oltiin siis jo menty about 5 vuotta tätä vaihetta treeniurasta, jolloin ainakaan LIHASKILOISSA mitattavaa kehitystä ei enää voi oikein edes havaita.
Olisiko elämässä kenties aika tehdä jotain muutakin, kuin nostella pakonomaisesti painoja ja laskea kaloreita?
Tämä lausahdus kertoo meikäläiselle sen verran, että sinä et selvästikään nauti treenaamisesta, vaan se on sinulle "pakonomaista" suorittamista jota siedät vain JOS saat kilotolkulla uutta lihasmassaa kamalan ikävän salilla hikoilun vastineeksi.
Itse rakastan salilla treenaamista yli kaiken. Siis ihan treenaamista joka päivän kohokohtana. Haluan jatkaa treenaamista hautaani saakka, ihan sama saanko enää koskaan lisää lihasta vai en. Toki tavoittelen aina treeneissäni uutta kehitystä, mutta näillä kilometreillä jokainen uusi lihasgrammakin on odottamaton bonushyöty. Todellinen ilo tulee siitä, että pääsee joka päivä salille treenaamaan.
Sitten tullaan toiseen asiaan, mihin en sinun ajattelumallissasi onneksi osaa samaistua. Sinun mielestäsi esimerkiksi CBB:ssä kilpaileminen pitäisi lopettaa sillä sekunnilla, kun uusia lihasKILOJA ei enää ole tulossa. Tavallaanhan tuo olisi perusteltua JOS CBB olisi lihaskilojen kasvatustahtikilpailu, eli joka vuosi esim. rekisteröitäisiin se kilomäärä uutta lihasta, minkä eri kisaajat ovat onnistuneet vuoden aikana kasvattamaan, ja parhaan kasvutahdin saavuttanut tyyppi sitten voittaisi Classic Bodybuildingin SM-kultaa tai jotain. Käytännössä tuollaisen kasvutahtikilpailun kärjessä olisivat aloittelevat treenaajat, koska he pystyvät aina kehittämään enemmän lihaskiloja vuodessa kuin pidempään treenanneet tyypit.
Mutta kun CBB tai mikään bodylaji ei ole kiloissa mitattava kehitystahtikilpailu, vaan FYSIIKKAkilpailu. Eli lavalla kilpaillaan visuaalisesti arvosteltavalla fysiikalla, jossa on aika helvetin monta osa-aluetta ja aspektia pelkän kilomääräisen lihasmassan lisäksi. Ja omalla kohdallani on edelleen aika helvetisti petrattavaa KAIKILLA osa-alueilla, vaikka en välttämättä enää niitä lihasKILOJA saisikaan lisää. Eli minulla on monelta osin varaa kehittyä FYSIIKKAkilpailijana, ja se ajaa eteenpäin. Yksi hieno juttu olisi päästä edes yhden kerran oikeasti kuntoon lavalle. Jo siinä on ollut enemmän kuin riittävästi haastetta viimeisen 11 vuoden aikana.
Isken tähän väliin mm. Mark Dugdalen ja Dave Taten keskustelun hieman samasta aiheesta:
View: https://www.youtube.com/watch?v=qo4bIk0mE0Q
Ja sitten kolmas juttu. Vaikka nyt jollain ilveellä saavuttaisinkin jonkinlaisen oman geneettisen potentiaalini absoluuttisen huipentuman lavafysiikassa mitattuna, eikös juuri silloin kannattaisi jatkaa kilpailemista eikä lopettaa se? Eli kun ensin käytetään 20 vuotta aikaa fysiikan rakentamiseen ja eri treeni-/dieettimetodien jatkuvaan testaamiseen, että löydetään vihdoin viimein jokin tapa saada omasta fysiikasta lavalla maksimihyöty irti, niin sitten tuota tietotaitoa ei saisikaan käyttää enää koskaan uudelleen?
Mielestäni urheilussa ensin tavoitellaan jotakin korkeaa kilpatasoa, ja sitten kun se saavutetaan, sillä omalla huipputasolla kilpaillaan niin kauan kuin pystytään ja/tai kilpailemisesta saadaan enemmän irti, kuin sille koetaan menettävänsä.
Jatkuva kehitys (varsinkin todella hulppea sellainen, joka voidaan esim. mitata ihan lihaskiloissa) on tietysti sitä kaikkein motivoivinta aikaa treenata, mutta on mielestäni aika käsittämätöntä ajatella, että kilpaileminen tai ylipäätään treenaaminen pitäisi lopettaa heti, kun jotain osa-aluetta ei välttämättä enää kyetä kehittämään.
Ankarat kisadieetitkin varmasti vaativat joka kerta veronsa, vaikkei lääkeaineiden kanssa pelatakaan.
Siis ankarat kisadieetit natikkana vaativat joka kerta terveydellisesti veronsa JUURI SIITÄ SYYSTÄ, että ne vedetään ilman lääkeaineita. Olisi terveydelle paljon VÄHEMMÄN haitallista vetää kisadieetit esimerkiksi korvaushoidolla, kuin omalla dieettaamisen musertamalla nollatuotannolla ja maanrakoon ajamalla aineenvaihdunnalla.
Tuolla pyörii lavoilla kasapäin bodareita, jotka eivät ole kehittyneet 10 vuoteen yhtään mihinkään ja usein tulevat lavalle vain entistä huonommassa kunnossa, ei heidän motiiveja kukaan ihmettele. Vielä enemmän ylipäätään jengiä käy salilla, jotka eivät koskaan kehity mihinkään. Miksi he edes treenaavat... Hmm
Tähän haluaisin oikeasti esim. Simpsalta vastauksen. Kai olet käynyt ihmettelemässä samalla tavalla mm. Jani Pernellin tai Tuukka Heikkisen kisauran jatkamista, vaikka kukaan meistä pitkän linjan CBB-ukoista ei ole enää vuosiin saanut niitä somesilmin havaittavia lihaskiloja lisää? Periaatteessa voisi kuvitella, että näiden herrojen kisauran jatkaminen aiheuttaisi ulkopuolisten silmissä jopa enemmän kummastusta kuin allekirjoittaneen keissi, sillä sekä Janilla että Tuukalla on ihan jälkikasvuakin kotona, ja vastuullaan siis bodausta paljon tärkeämpiäkin asioita. Sen sijaan jos meikäläinen panostaa vielä vanhoilla vuosilla kisaamiseen, se ei ole oikeastaan pois mistään muualta kuin ehkä omasta vapaa-ajastani (ja käytän sen joka tapauksessa mieluiten rakastamani urheilulajin harrastamiseen).
