tai shin mun - pieni mutta tehokas kungfutyyli???

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja ukkram
  • Aloitettu Aloitettu

EAA-valmisjuoma 24-pack

Pineapple Passion Fruit

1€/kpl
Suoraan kun sanotaan, niin täysin hyödytöntä tämä keskustelu..ei johda mihinkään. Joka lajissa on omat kuvionsa. Treenatkoon kukin mitä haluaa. Toisten lajien mollaaminen on mälsää. Itsellä on tullut koluttua useita lajeja ja kaikista löytyy hienoja juttuja. Että höpöhöpö lätinät sikseen ja eiköhän treenata niin että hiki lentää..
 
Mitä nyt oon näitä tämäntyyppisiä tredejä lukenu, niin eihän nää koskaan johda mihinkään. Aina väännetään et joku toinen ois parempi.
 
Kyllähän kritiikkiä voi aina esittää, mutta sen tulisi olla jollain tapaa rakentavaa ja sitä pitäisi perustella kokemuksilla ja tosiasioilla. Mikäli jostain kenties oudoltakin tuntuvasta asiasta on epäselvyyksiä, siitä voi kysyä. Uskoisin, että Hagakure kykenee saamaan opettajaltaan vastauksen sellaisiinkin kysymyksiin, joihin ei itse tiedä vastausta. Oman kokemukseni mukaan TSM-harrastajat ovat avointa ja ystävällistä porukkaa, eikä seuran ulkopuolisten kysymyksiin vastata selkää kääntämällä. Minulla on paljon hyvää sanottavaa Tai Shin Munista, kuten monesta muustakin lajista, mutta näkemäni ja käymieni keskustelujen perusteella voisin esittää kritiikkiä mm. juuri sparritiheydestä, aseharjoittelusta ja kuntopiireistä.

Sparritiheys: Sparrausta ei juurikaan ole alussa, mikä hidastaa kontaktiin tottumista. Pidemmälle edenneet oppilaat kyllä sparraavat, mutta ilman suojia. Tämä tekee hommasta realistisempaa, mutta toisaalta se rasittaa kroppaa sen verran, ettei sparrausta voisi harkita harjoiteltavaksi päivittäin. Suojien käyttöä voisi harkita ajoittain sparrimäärien lisäämiseksi.
Aseharjoittelu: Kuulemani mukaan pidemmälle edenneiden oppilaiden harjoittelusta noin puolet on aseharjoittelua. Tämä on ymmärrettävää perinteitä kunnioittavalle taistelulajille, mutta kaikkia aseharjoittelu ei kiinnosta. Tällöin aseharjoitteluun käytetty aika on poissa aseettomasta harjoittelusta ja vaikuttaa kehittymiseen sillä saralla.
Kuntoharjoittelu: Kuntopiirejä on kuulemani mukaan kohtalaisen usein, mikä pitää paikkansa monen muunkin lajin osalta. Aktiivinen treenaaja huolehtii kunnostaa itse, ja haluaisi käyttää yhteiset ja ohjatut treenit parin kanssa tehtävään tekniikkaharjoitteluun. Kuntoharjoittelu syö siis kunnostaan muutoinkin huolehtivan tehoja kamppailun oppimisen kannalta.

Tai Shin Munin harrastajat voivat luonnollisesti olla eri mieltä näistä kohdista, mutta mielestäni tällainen kritiikki on ainakin perusteltua ja asianmukaista.

Edit: Eli hieman enemmän perusteluja ja taustoja kritiikkiin, niin se on huomattavasti uskottavampaa ja kenties rakentavaakin, jopa lajia harrastaville itselleen. Näitä samoja keskusteluja käydään tällä palstalla vuoroin mistäkin lajista, ja suurin osa kritiikistä tuntuu tulevan ihmisiltä, jotka eivät ole koskaan lajia edes nähneet, harjoituksiin osallistumisen tai opettajien/valmentajien kanssa juttelemisesta puhumattakaan.
 
En kyllä itse allekirjoittaisi väitettä että suojien vähennys lisäisi realismia. Se aiheuttaa lähinnä kontaktin välttelyä, ja kyttäämistä. Lisäksi tekniikoita ei voida suorittaa täysillä, mistä seuraa se että potkut ovat jalannostoja ja lyönnit lähinnä ojennuksia. Kadulla luonnollisestikkaan ei ole hanskoja ja muita suojia, mutta siellä adrenaliini jyllää eikä kipua tunne joten täpöllä voi vetää ilman että siitä kärsii vasta kun tilanne on mennyt ohi.
 
En kyllä itse allekirjoittaisi väitettä että suojien vähennys lisäisi realismia. Se aiheuttaa lähinnä kontaktin välttelyä, ja kyttäämistä. Lisäksi tekniikoita ei voida suorittaa täysillä, mistä seuraa se että potkut ovat jalannostoja ja lyönnit lähinnä ojennuksia. Kadulla luonnollisestikkaan ei ole hanskoja ja muita suojia, mutta siellä adrenaliini jyllää eikä kipua tunne joten täpöllä voi vetää ilman että siitä kärsii vasta kun tilanne on mennyt ohi.

Samaa mieltä, ja eri mieltä. :) Menee hieman offtopic kun tämä on omaa mielipidettäni, eikä liity suoraan lajiin, mutta menköön.
Adrenaliini ja stressireaktio saattavat kyllä poistaa kivun tunteen kokonaankin, mutteivät tee sitä välttämättä. Stressireaktion vaikutus vaihtelee ihmisestä ja tilanteesta riippuen yksilöllisesti. Luulo ja luottamus siihen, ettei kovassa tilanteessa kykenisi tuntemaan kipua on äärimmäisen vaarallinen.
Riippumatta tuosta koetusta kivuntunteesta, jos sparraaminen ilman suojia menee kyttäämiseksi, niin miten kova tilanne eroaisi tästä psykologisessa mielessä? Halu vältellä kontaktia on kummassakin tilanteessa realismia mitä suurimmassa määrin, ja tuon realiteetin kanssa on opittava tulemaan toimeen. Suoraan kontaktiin pitää tai ainakin kannattaa totutella etukäteen, myös ilman suojia. Muutoin voi olla melkoinen shokki jo pelkästään se, kun oma sääriluu osuukin ensimmäistä kertaa suoraan toisen sääriluuhun tai saa paljaasta nyrkistä puolittaisenkin osuman. Myös tekniikka muodostuu herkästi virheelliseksi, mikäli sitä ei ole harjoituksissa esiintyvän kivuntunteen seurauksena joutunut muokkaamaan oikeaan suuntaan.
Tunnistan kuitenkin tuon kuvauksesi jalannostoista ja kädenojennuksista sparrauksen yhteydessä. Ensimmäiset sparraukset olisi mielestäni hyvä käydä suojien kanssa, jotta sparraukseen ei synny minkäänlaista kammoa. Kovin aktiivinen sparraus ilman suojia muodostuisi myös liian raskaaksi kropalle, eikä sellainen yksinkertaisesti onnistu. Omasta mielestäni suojia siis tarvitaan ajoittain ehdottomasti. Kyse on vain sopivan kombinaation löytämisestä näiden harjoitusmuotojen välille.
 
Minkä takia sinun mielestäsi sitten vapaaottelijat sparraavat suojien kanssa, vaikka ottelevat ilman? Oletko ehkä nähnyt paljonkin vapaaottelijoita, jotka menevät shokkiin alapotkun blokista? Jos niin missä?

Nyt olen hieman pihalla :confused:, sillä enkö juuri edellisessä postissani kertonut minkä vuoksi pidän suojien kanssa sparraamista tarpeellisena? Toistetaan nyt sama uudestaan ja mahdollisimman selkokielisesti. Näen suojien kanssa sparraamisen tarpeellisena, jotta sparrimäärät voidaan nostaa suuremmiksi kehon rasittumatta ja vaurioitumatta liikaa.
Jotenkin en jaksa millään uskoa, että vapaaottelijat vastaanottaisivat sen ensimmäisen ilman säärisuojia tehdyn potkunsa vasta b-luokan säännöillä käydyssä ottelussaan. A- ja b-luokan säännöillä ottelleet (tai heitä valmentavat) saavat vapaasti korjata harhaluuloni mikäli olen väärässä, mutta kuvittelen että potkuja on harjoiteltu antamaan ja vastaanottamaan ilman suojia myös ennen varsinaista koitosta. Voisiko esimerkiksi moderaattorimme Joni kertoa, kokiko hän ensimmäisen sääri säärtä vasten (miehen kanssa :) ) kokemuksensa vasta kehässä? Tämä sama pätee myös kyynärpääiskuihin, niiden torjuntoihin ja kaikkiin muihinkin tekniikoihin. Ei tekniikoita harjoitella sellaisenaan ensimmäistä kertaa vasta kehässä, vai kuinka?
Tarkoitukseni ei myöskään ollut mitenkään liioitella juuri sääriluiden kohtaamisen aiheuttamaa kipua tai nostaa sitä erityisesti esille, vaan puhua kontaktista yleisesti. Ensimmäistä otteluaan ottelevien näkee verrattain usein menevän lukkoon vastaanotettuaan sen ensimmäisen ei-treenikaverin täydellä voimalla antaman iskun. Isku ei välttämättä ole tyrmäävä tai aiheuta toimintakyvyn lamauttavaa kipua, vaan reaktio on seurausta tottumuksen puutteesta. Joskus tuo isku on lyönti päähän tai vartaloon, joskus puolittain epäonnistunut ja kipeää tekevä alapotkun torjunta.
 
En tietty voi kommentoida Jonin puolesta, mutta mitä olen hänen kanssaan treenannut ja sparrannut sekä nähnyt pystysparria ottavan muiden kanssa, niin aina on ollut syndit jalassa. Viime kerran kun oli syndeistä puhe, niin taisi Joni todeta jotain siihen tyyliin, että "Mukava kun voi kerrankin potkia kunnolla kun on kahdet suojat päällekkäin."

Tosin onhan Joni treenannut hurjassa nuoruudessaan myös mm. taekwon-doa (hirvittävä paljastus :D ), joten varmaan on joskus kolisteltu sääriä yhteen muulloinkin kuin kisoissa.

En kyllä ole kuullut kenestäkään kontaktilajiottelijasta missään lajissa, joka kisoihin valmistautuessaan treenaisi (sparria tms.) ilman säärisuojia ajatuksena totuttaa sääriluut iskuihin. Ei kuulosta kovinkaan terveelliseltä.
 
En tietty voi kommentoida Jonin puolesta, mutta mitä olen hänen kanssaan treenannut ja sparrannut sekä nähnyt pystysparria ottavan muiden kanssa, niin aina on ollut syndit jalassa. Viime kerran kun oli syndeistä puhe, niin taisi Joni todeta jotain siihen tyyliin, että "Mukava kun voi kerrankin potkia kunnolla kun on kahdet suojat päällekkäin."

Tosin onhan Joni treenannut hurjassa nuoruudessaan myös mm. taekwon-doa (hirvittävä paljastus :D ), joten varmaan on joskus kolisteltu sääriä yhteen muulloinkin kuin kisoissa.

En kyllä ole kuullut kenestäkään kontaktilajiottelijasta missään lajissa, joka kisoihin valmistautuessaan treenaisi (sparria tms.) ilman säärisuojia ajatuksena totuttaa sääriluut iskuihin. Ei kuulosta kovinkaan terveelliseltä.

Niin en siis epäillytkään, ettäkö harjoittelu tapahtuisi pääasiassa ilman suojia, ainoastaan että siihenkin täytyy totuttautua jossain vaiheessa. Jos kuitenkin kunnolla voisi potkia ainoastaan kahdet suojat jalassa, miten ihmeessä se onnistuu ottelussa alkuunsakaan?
Terveellisyydestä voi olla montaa mieltä, eipä kai tuo nyrkkeilykään kaikkein terveellisimpiä lajeja ole pääkopalle. Osassa lajeja terveellisyydestä ei tiedonpuutteen vuoksi välitetä lainkaan, osassa taas on kehitetty erilaisia menetelmiä paikkojen rustottamiseksi ja kovettamiseksi. Tai Shin Munissa, jota tämä threadi alunperin käsitteli :), harjoitetaan tuota kovettamista. Sen terveellisyydestä en osaa sanoa muuta, kuin että lajin vanhemmatkin opettajat ovat minun silmääni näyttäneet terveiltä ja suhteellisen notkealiikkeisiltä. :)

Edit: Ja kuten kritiikissäni totesin, saattaisi myös TSM:ssa olla hyötyä suojien ottamisesta mukaan käyttöön.
 
Jotenkin en jaksa millään uskoa, että vapaaottelijat vastaanottaisivat sen ensimmäisen ilman säärisuojia tehdyn potkunsa vasta b-luokan säännöillä käydyssä ottelussaan. A- ja b-luokan säännöillä ottelleet (tai heitä valmentavat) saavat vapaasti korjata harhaluuloni mikäli olen väärässä, mutta kuvittelen että potkuja on harjoiteltu antamaan ja vastaanottamaan ilman suojia myös ennen varsinaista koitosta. Voisiko esimerkiksi moderaattorimme Joni kertoa, kokiko hän ensimmäisen sääri säärtä vasten (miehen kanssa :) ) kokemuksensa vasta kehässä? Tämä sama pätee myös kyynärpääiskuihin, niiden torjuntoihin ja kaikkiin muihinkin tekniikoihin. Ei tekniikoita harjoitella sellaisenaan ensimmäistä kertaa vasta kehässä, vai kuinka?

Sellaisen potkun, jossa on tosissaan haluttu potkaista ja satuttaa toista ilman säärisuojaa oon kokenu vasta kehässä. Ottelutilanne on jo tapahtumana sellainen ettei edes yritä keventää. Ei kiinnosta sattuuko se jalkaan kun vaan monottaa menemään ja mitä ny muutaman ottelun perusteella uskallan väittää niin kipukynnys on aika korkealla ottelussa. Alapotkun blokkasin huonosti säärellä, eli tuli tuohon sääriluun ja lihaksen yhtymäkohtaan ja se ei tuntunu miltään. Ainut kovettaminen mitä oon ikinä tehnyt niin potkinu pädejä ja säkkiä ilman suojia ja suojien kans toista ihmistä.

Elävässä elämässä on myös sattunu eräs sääriluuta karaiseva tilanne, kun pienessä painissa yritin kampata toisella jalalla tyyppiä niin potkasinkin sääriluun puiseen puistonpenkkiin. Sekään ei tuntunu miltään. Sitten illan mittaa mietin et hitto, kun tuntuu tuo sääriluu oudolta ja katoin sitä niin paljoa valehtelematta koko sääriluun alue nilkasta polveen oli turvonnut puolikkaaksi jalkapalloksi.

Eli itse en näe hyötyä sellaisessa kovettamisessa, että vartavasten potkitaan toisia lujaa ilman suojia. Ainakin omaa lajiani ajatellen. Se on lähinnä ajanhukkaa ja senkin ajan voi käyttää vaikka sparraten jolloin se kovuus kehittyy muiden ominaisuuksien osalla. Täysiä sparraaminen ilman suojia on mun mielestä täysin hyödytöntä, koska loukkaantumisia pitää välttää.
Tiedän kyllä, että mitä vähemmän suojia on sitä varovaisemmaksi homma menee, mutta ei otellessa sitä niin ajattele. Siellä ei ehdi samallalailla funtsia asioita kuin reeneissä :)

Ekaa kertaa otellessa huomaa sen, että tahti ja kovuus on paljon kovempi mitä harjoitellessa ja sitä tasoa ei oikein voi simuloida treeneissä, mutta sitä fyysistä rasitusta lähelle voi päästä. Todennäköisesti kokee sen vähäisemmillä suojilla saadun osuman ensimmäistä kertaa kehässä ja myös huomaa ettei se olekaan niin paha, kiitos kaiken sen adrenaliinin, mutta jos se on paha niin sitten se on vain kestettävä.

Lopputiivistelmänä toteaisin, että paljon tärkeämpää on päästä sitä ottelutilannetta vastaavaan vauhtiin ja kontaktiin välttäen mahdollisimman paljon loukkaantumisia, kuin yrittää totuttaa siihen suojattomuuteen, joka ei ole kilpailutilanteessa niin merkitsevä tekijä.

Ei se satu. Paitsi maksaan ;)
 

3 kpl M-Nutrition EAA+

Mango - Hedelmäpunssi - Sitruuna - Vihreä omena

-25%
Ei se satu. Paitsi maksaan ;)

Luin koko vastauksesi, mutta lyhensin quoten olennaiseen. Ei olisi enempää tarvinut rustata, kun tuossahan se asia on. :D ;)
Omalla kohdallani homma on mennyt niin, että satuttaa halunneet potkaisijat eivät onneksi ole osanneet potkia (hätävarjelutilanteet) ja osaavat potkijat eivät taas ole halunneet satuttaa (sparri) itsetarkoituksellisesti - osua kovaa ja voittaa kylläkin. Kovien potkujen seurauksena olen hävinnyt sparreja, kun jalka ei enää yksinkertaisesti ole kantanut täysin. Vastapuoli on käyttänyt tilanteen hyväksi ja vienyt koitoksen loppuun nopeasti.
Kenttiensankari tuossa aikaisemmin jo puhuikin adrenaliinin vaikutuksesta kipukynnykseen. Tiedän vaikutuksen todeksi, mutta korostaisin edelleen tuon vaikutuksen voimakkuuden olevan henkilökohtainen ominaisuus. Kaikkille adrenaliini ei toimi yhtä voimakkaana puudutusaineena. Uskoisin, että adrenaliinin avulla saavutettava korkea kipukynnys on osaltaan auttanut myös sinua saavuttamaan tavoitteita lajissasi.
Kipu itsessään ei pelota, en lamaannu sen seurauksena, enkä luovuta lisäkipua välttääkseni, mutta kipu helposti hidastaa toimintaa ja tekee liikkeistä voimattomia. Olen huomannut yhdistelmän stressi+fyysinen rasitus+kipu olevan myrkkyä erityisesti hengitykselle. Hengittäminen unohtuu ensimmäisenä ja puuskuttajasta ei riitä pitkäksi aikaa vastusta. Kova sparri on kuitenkin auttanut keskittymään tuollaisessakin tilanteessa, vaikkapa siihen hengitykseen. Kipukynnyksen en usko merkittävästi nousseen, mutta tilanteen toistuvuus on antanut keinoja hallita kivuntunnetta ja työntää se aivoissa syrjään.
Kisoissa otteleminen ei ole koskaan kiinnostanut minua ottelemisen itsensä vuoksi, mutta sillä voisi toki olla harjoituksellinen arvo. Jos kykenet samaistumaan hetkeksi tuohon ajatustapaan ajattelematta käymiäsi otteluita voittoina tai tappioina, vaan mietit niiden merkitystä kehityksellesi, niin olisiko mahdollista, että kontaktin kokeminen ilman suojia on tehnyt sinusta paremman ottelijan? Oletko parempi ottelija ottelukokemuksesi vuoksi, vai olisitko parempi jos olisit käyttänyt senkin ajan suojien kanssa sparraamiseen tai vaikka lenkkeilyyn?

Edit: Ainiin. Kuinka usein Joni haluaa todella satuttaa :curs: vastustajaa potkullaan, eikä vain voittaa ottelua? ;)
 
Anteeksi, mutta mitä lajia ja mikä verran olet Willie treenannut?

Olen miettinytkin koska joku jossain keskustelussa tätä kysyy. :)
En ole kertonut lajitaustaani täällä tarkoituksella, enkä aio tehdä sitä nytkään. Syynä tähän on se, että harrastamani laji on Suomessa verrattain pieni, enkä voi sekoittua massaan samalla tavalla kuin suurten lajien (esim. karate) edustaja voi tehdä. Haluan myös keskustella omista mielipiteistäni sekoittamatta lajin/seuran kantaa asioihin, kenties arvostella omaa lajianikin ulkopuolisena. Esimerkiksi tällaista meneillään olevaa keskustelua en kävisi minkään seuran edustajana. Toisekseen, monet keskustelut menevät ikävä kyllä pissimiskilpailuiksi siitä, kenen laji nyt onkaan kovin. Vaikka yritänkin korostaa kaikissa keskusteluissa sitä, että jokainen laji on kehittynyt omissa oloissaan ja omia tarkoitusperiään vastaavaksi, tämä ei monellekaan näytä menevän jakeluun. Tämä on suuri foorumi, enkä halua seurani alkeiskurssille ihmisiä, jotka kysyvät onko nyrkkeilijä vaiko karateka kovempi. Se etten kerro lajitaustaani aiheuttaa tietenkin uskottavuusongelman, mutten koe mitään tarvetta olla uskottava. Asiat voi käsitellä asioina ja jos sanon jostain lajista jotain virheellistä, sen harrastajat varmastikin oikaisevat minua, aivan kuten Joni tuosta suoja-asiasta.
Omasta taustastani ja siitä kauanko olen harjoitellut voin kuitenkin kertoa. Menin dojolle ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, mistä alkoi niin liikunta- kuin kamppailulajiharrastuksenikin. En ollut tuohon asti harrastanut mitään liikuntaa yhdessäkään seurassa ja kuntoni oli onneton. Treenihistoriani ei ole kovinkaan pitkä, näistä vuosista ainoastaan 7 ovat olleet hyvin aktiivisia, mutta toisaalta esimerkiksi lukioaikana saatoin vetää kolmetkin treenit päivässä ja yleisesti treenasin 5-6 päivää viikossa. Kun opiskelu ja työt alkoivat painamaan päälle ja treenejäkin olisi pitänyt alkaa vetää, niin treenaaminen siirtyi taka-allalle. Vyöarvot eivät kerro treenitaustasta paljoakaan lajia tietämättä, mutta niitä on kertynyt kahdesta lajista: vihreä ja musta. Opetuskokemusta löytyy sen verran, että muutama peruskurssi on tullut vedettyä, minkä lisäksi olen satunnaisesti vetänyt oman ja alemman tasoryhmän treenejä opettajan ollessa poissa. En siis kuitenkaan missään tapauksessa ole vetäjä/opettaja. Ottelukokemusta kilpailuista ei löydy lainkaan.
Saanko esittää vastakysymyksen, eli miksi kysyt tätä? Nyt ollaan nimittäin täysin :offtopic: kun keskustellaan minusta. :lol2:

Edit: Totesinkin jossain hiljattain esillä olleessa threadissa kiertäneeni pintapuolisesti läpi suuren joukon lajeja tutustuen niiden esityksiin, tutustumalla harrastajiin ja keskustelemalla opettajien kanssa. Ilahduttavan moni seura päästää myös ulkopuolisia osallistumaan leireillensä ja treeneihinsä, kunhan asian esitää oikein.
 
Kisoissa otteleminen ei ole koskaan kiinnostanut minua ottelemisen itsensä vuoksi, mutta sillä voisi toki olla harjoituksellinen arvo. Jos kykenet samaistumaan hetkeksi tuohon ajatustapaan ajattelematta käymiäsi otteluita voittoina tai tappioina, vaan mietit niiden merkitystä kehityksellesi, niin olisiko mahdollista, että kontaktin kokeminen ilman suojia on tehnyt sinusta paremman ottelijan? Oletko parempi ottelija ottelukokemuksesi vuoksi, vai olisitko parempi jos olisit käyttänyt senkin ajan suojien kanssa sparraamiseen tai vaikka lenkkeilyyn?

Edit: Ainiin. Kuinka usein Joni haluaa todella satuttaa :curs: vastustajaa potkullaan, eikä vain voittaa ottelua? ;)

Voitto tai tappio tai kumpaakaan ajattelematta otteleminen kehittää eniten. Se on harjoitusmetodeista paras. Myöskin ajattelen, että jos henkilö haluaa olla ns. itsepuolustukseen keskittynyt niin ottelukokemus on tässäkin vain plussaa. Tietenkin IP:ssä on mukana erinäiset aseet, useammat hyökkääjät jne... mutta ottelu (sekä sparri) opettaa mielestäni parhaiten sitä tarvittavaa mentaliteettia ja tutustuttaa kontaktiin. Sekä, kun käy läpi otteluiden aiheuttamat stressit, kuukausien odottamisen ja itse H-hetken niin luulen henkisen kovuuden kehittyvän aikalailla. Kun tepastelet häkkiin tyyppiä vastaan, joka on harjoitellut vain voittaaksesi sinut ja pääset kosketuksiin primitiivisimmän olemuksesi kanssa, lähelle sitä eläintä ja huomaat kuinka huumaava tunne se on. Miten mikään voi tuntua enää miltään sen jälkeen? (Liikaa elokuvia, tiedän :D)

Niin, en otellessa kerkeä ajatella satuttamista. Jos sattuu niin hyvä, mahdollisuudet voittoon kasvaa huomattavasti. Kuitenkin mielestäni vapaaottelun hienous piilee siinä, että pistesuorituksia ei kalastella vaan pyritään lopettamaan toinen. Siinä ehkä se suurin ero muihin kamppailu-urheilulajeihin ja joka myös aiheuttaa paljon sitä, että lajia pidetään epäurheilullisena. Tuo on minun mielestäni vähän teennäinen ajattelutapa ettei pyrkisi vastustajaa satuttamaan. Tottakai se sattuu kun tulee nyrkki suuhun. Tarpeetonta vahinkoa en halua tuottaa. Vain sen mitä tarvitsen voittaakseni.

En tiedä onko muut tuota ajatelleet, mutta jos katsoo eri kamppailulajien kisoja niin missä muussa lajissa ottelijoiden välinen kunnioitus on yhtä suurta ja avointa kuin vapaaottelussa? Varsinkin kun kiinnittää huomiota ottelun jälkeiseen tilaan (poikkeuksia on, ei tarvi laittaa linkkiä coleman vs shogun).
 
Mikähän tuota Colemannia riivas tuossa matsin jälkeen? Olikohan liikaa addua? Tuomarikin pölähti nätisti kanveesille :)
 
Olen miettinytkin koska joku jossain keskustelussa tätä kysyy. :)
En ole kertonut lajitaustaani täällä tarkoituksella, enkä aio tehdä sitä nytkään. Syynä tähän on se, että harrastamani laji on Suomessa verrattain pieni, enkä voi sekoittua massaan samalla tavalla kuin suurten lajien (esim. karate) edustaja voi tehdä. Haluan myös keskustella omista mielipiteistäni sekoittamatta lajin/seuran kantaa asioihin, kenties arvostella omaa lajianikin ulkopuolisena. Esimerkiksi tällaista meneillään olevaa keskustelua en kävisi minkään seuran edustajana.

Nähdäkseni kukaan ei netissä normaalisti toimi seuransa edustajana, ellei erikseen niin sano. Ainakaan minun mielipiteeni eivät ole Kickboxing Teamin virallinen kanta. Ainoastaan leiri- ja kurssi-ilmoituksissa toimin seuran virallisen tiedottajan ominaisuudessa tai muuten jos niin erikseen ilmoitan. Seurani nimi on viestieni alla vain informaatiotarkoituksessa.

Tietysti joku voi tehdä johtopäätöksiä seuramme muiden jäsenten ajatusmaailmasta minun juttujeni pohjalta, kun nyt kuitenkin toimin treenien vetäjänäkin, mutta ne ovat hänen omia johtopäätöksiään. En myöskään häpeä mielipiteitäni.



Saanko esittää vastakysymyksen, eli miksi kysyt tätä? Nyt ollaan nimittäin täysin :offtopic: kun keskustellaan minusta. :lol2:

Saat. Minä jopa vastaan. Mielestäni on keskustelun kannalta erittäin olennaista tietää jotain toisen tietotasosta. Onhan aivan eri asia selittää vaikkapa lyömisestä aloittelevalle judokalle ja nyrkkeilyn suomenmestarille. Asiat kannattaa selittää eri tavoin ja painottaa eri näkökohtia.

Kirjoitat paljon ja sinulla on melko paljon käsityksiä ja mielipiteitä. Myös kamppailu-urheilusta. Sain silti sen vaikutelman, että tietotasosi tältä saralta ei olisi erityisen syvällinen. Itseasiassa pidän ajatustasi treenaamisesta ilman säärisuojia (täysillä) aivan absurdina. Eihän niin kukaan tee. Siksi halusin hieman tarkennusta taustaasi, jotta osaisin asettaa sanani oikein. Oeltan, että olet harjoitellut lähinnä "perinteisiä" lajeja.

En kyllä itsekään tajunnut, mikä merkitys suojien käytöllä on treeni-intensiteettiin enen kuin tutustuin potkunyrkkeilyyn. Kuvittelin ihan tosissaan potkivani ja lyöväni täysillä ilman suojia, mutta totuus oli vähän toinen.
 
Nähdäkseni kukaan ei netissä normaalisti toimi seuransa edustajana, ellei erikseen niin sano. Ainakaan minun mielipiteeni eivät ole Kickboxing Teamin virallinen kanta. Ainoastaan leiri- ja kurssi-ilmoituksissa toimin seuran virallisen tiedottajan ominaisuudessa tai muuten jos niin erikseen ilmoitan. Seurani nimi on viestieni alla vain informaatiotarkoituksessa.
Tietysti joku voi tehdä johtopäätöksiä seuramme muiden jäsenten ajatusmaailmasta minun juttujeni pohjalta, kun nyt kuitenkin toimin treenien vetäjänäkin, mutta ne ovat hänen omia johtopäätöksiään. En myöskään häpeä mielipiteitäni.
Saat. Minä jopa vastaan. Mielestäni on keskustelun kannalta erittäin olennaista tietää jotain toisen tietotasosta. Onhan aivan eri asia selittää vaikkapa lyömisestä aloittelevalle judokalle ja nyrkkeilyn suomenmestarille. Asiat kannattaa selittää eri tavoin ja painottaa eri näkökohtia.
Kirjoitat paljon ja sinulla on melko paljon käsityksiä ja mielipiteitä. Myös kamppailu-urheilusta. Sain silti sen vaikutelman, että tietotasosi tältä saralta ei olisi erityisen syvällinen. Itseasiassa pidän ajatustasi treenaamisesta ilman säärisuojia (täysillä) aivan absurdina. Eihän niin kukaan tee. Siksi halusin hieman tarkennusta taustaasi, jotta osaisin asettaa sanani oikein. Oeltan, että olet harjoitellut lähinnä "perinteisiä" lajeja.
En kyllä itsekään tajunnut, mikä merkitys suojien käytöllä on treeni-intensiteettiin enen kuin tutustuin potkunyrkkeilyyn. Kuvittelin ihan tosissaan potkivani ja lyöväni täysillä ilman suojia, mutta totuus oli vähän toinen.

En tietenkään toimi seuran virallisen edustajana, mutta näen seuran jokaisen jäsenen kyllä edustavan seuraansa missä ikinä keskusteleekin. Pakkotoiston yleistä osiota lukemalla on tullut melko selväksi, että kaikki ihmiset eivät kykene erottamaan yksilöä ryhmästä. :) Kuten sanoit, minulla on paljon mielipiteitä, joten saatan tämän palstan suuruuden vuoksi omata jopa eniten kontaktipintaa seuran ulkopuolisiin ihmisiin. Osan, kuten esimerkiksi ilmeisesti sinun, mielestä kannanottoni saattavat olla täysin tuulesta temmattuja. Seison kyllä sanojeni takana niitä häpeämättä, mutta olen elämässäni yleensäkin melko tarkka siitä, että olen ainoa joka niiden takana joutuu todella seisomaan.
Toisaalta haluan säilyttää myös anonymiteettini netissä. Olen tavannut kyllä runsaasti ihmisiä pakkikseltakin, mutta siihen asti kunnes kohtaan jonkun kasvokkain ja sanon käsipäivää, olen pelkkä nimimerkki ja toivon sellaisena pysyvänikin.
Harrastamani lajit eivät välttämättä ole mitenkään perinteisiä, vaan niiden yhdistävä tekijä on ollut, että ne ovat pitkälti taistelulajeja (teen itse jaon lajien välillä kamppailu-urheilulajeihin, itsepuolustuslajeihin ja taistelulajeihin harjoiteltavien päämäärien mukaan).
Siinä olet oikeassa, että tietämykseni ei varmastikaan ole kovin syvällistä. Mitäpä muutakaan se voisi ollakaan tällä kokemuksella. Totesin myös edellisessä postauksessani tutustuneeni suureen joukkoon lajeja harjoituksiin kenties osallistuen, mutta niitä varsinaisesti pidempään harrastamatta. Pinnallinenkin raapaisu riittää kuitenkin esimerkiksi TSM:sta kertomaan sen, ettei korkeita potkuja vartaloon potkivalla voi olla kovinkaan pitkää TSM taustaa. Melko lyhyenkin harjoitusten seuraamisen jälkeen tekninen ero vaikkapa siihen taekwondoon tulisi käydä selväksi. Vaikka tietoni saattavat olla pinnallisia, käytän niitä kuitenkin vielä pinnallisempien tietojen paikkaamiseen niitä havaitessani.

Omasta mielestäni suojia siis tarvitaan ajoittain ehdottomasti. Kyse on vain sopivan kombinaation löytämisestä näiden harjoitusmuotojen välille.

Olisiko tuossa kirjoittamassani pätkässä syy nähdäkseni keinotekoiseen erimielisyyteemme? Tuosta ajatusvirheestä saa kyllä sen käsityksen, että suojitta täydellä kontaktilla tapahtuva sparraaminen olisi suojilla ja täydellä kontaktilla tapahtuvaa sparraamista yleisempää. Sparraan siis itsekin valtaosin suojien kanssa ja nähdäkseni olemme pitkälti samaa mieltä niiden tarpeellisuudesta. Ymmärtääkseni totesin TSM:n osaltakin, että suojien käyttö mahdollistaisi sparrauksen määrän moninkertaistamisen.
Harjoittelullamme on kuitenkin eri päämäärä, sillä sinä harjoittelet ymmärtääkseni nimenomaan kamppailu-urheilua silmälläpitäen. Taistelulajeissa, kuten myös itsepuolustuslajeissakin, harjoitellaan tuntematonta vastustajaa ja tuntematonta ajankohtaa varten. Näen ensiarvoisen tärkeänä, että myös siihen kontaktiin totutaan. Kenttiensankari, Joni ja minä tunnistamme ilmeisesti kaikki ilmiön, jossa ilman suojia käytävä sparraus muuttuu varovaisemmaksi. Olisi perin hankalaa, jos tuo varovaisuudentunne kohdataan ensimmäistä kertaa silloin, kun opittuja taitoja tarvittaisiin oikeasti. Suojia ei ole silloin saatavailla avuksi. Suojilla ja suojitta sparraaminen täydellä kontaktilla ei välttämättä ole sama asia, mutta kummassakin on mahdollista mennä täysillä. Ei Ferrarilla ja Ladalla täysiä ajaminenkaan ole sama asia, mutta kummallakin on mahdollista ajaa täysillä.
Joni ei aivan suoraan vastannut kysymykseeni, mutta hän kirjoitti kyllä ottelujen kehittävän eniten. Siinä missä en itse ottele, näen suojitta sparraamisen olevan yksittäinen minua ehkäpä eniten kehittävä tapa. Se ei ole mikään jokapäiväinen harjoite, mutta se voi opettaa paljon.
 
Vai että taistelulajeja. Tietänet, että taistelut käydään nykyisellään tuliasein päämääränä vihollisen surmaaminen. Likipitäen monopoliasema Suomessa tällä alalla on instanssilla nimeltä Puolustusvoimat.

Et liene kuitenkaan kovin monta kertaa varsinaisesti taistellut, kun huolenasi on joku varovaisuus sparrissa. Jo kehässä adrenaliinit ovat sitä luokkaa, että omien säärien varominen ei ihan ensimmäisenä tule mieleen. Jos olet vain sparrannut, et tätä tietenkään voi itse tietää, mutta usko pois. Mikään sparri ei vastaa matsia. Jälkikäteen säärien ja muidenkin vammojen parantelu vie luonnollisesti viikkoja, mutta ei niitä siinä huomaa. Jos nyt meininki on se, että "matsi" käydään kuolemaan saakka, se adrenaliini ei kai ainakaan tästä vähene.

Mutta en kyllä ymmärrä, mikä järki olisi treenata siten, että vetää itseltään ilman suojia paikat rikki, kuten väistämättä täyskontaktilla käy, ja sitten pitää treenitaukoa pari-kolme viikkoa. No todellisuudessa nämä ilman suojia sparraajat tietenkin hippastelevat ja kyttäilevät, mutta eipä niistä potkuista sitten paljon vaaraa ole kellekään muullekaan.
 
Itsekkin treenasin tässä yksi päivä ilman suojia ja harjoitellessa alapotkuja ei toisen tarvinnut kuin kevyesti potkia niin oli jalka jo ihan punainen. Treenistä ei meinannut tulla mitään kun koko ajan alkoi varomaan toisen potkuja kivun takia. Omia potkuja ei myöskään uskaltanut kivun takia potkia niin kovaa kuin saisi. Eihän tällainen treeni auta mitään!

Tästä päästäänkin tuohon perinteisten taistelulajien roolipelielementteihin. Koitetaan jotenkin elää niinkuin wanhat budomestarit ja treenataan niinkuin joskus Japanissa. Jätetään kaikki kehitys huomioimatta mitä on tapahtunut länsimaisissa liikuntatieteissä. Kaikki on mystisoitu ja treenataan ilman suojia, ei sparrata täydellä kontaktilla, kilpailla tai mitenkään testata taitoja. Mitään parannuksia ei tehdä lajiin tai harjoitteisiin koska "kaikki pitää opetella ennen kuin voit" ja se opettelu kestää 30 vuotta.

Ero jonkun joka treenaa moderneja treenimetodeja käyttäen ja sellaisen joka leikkii olevansa wanha budomestari välillä on huikea.
 
Vai että taistelulajeja...

Ei vastaväitteitä puolustusvoimista. Olen monta kertaa tälläkin palstalla todennut, ettei nykyaikaisten asevoimien kannata juuri käyttää aikaa aseettoman taistelun harjoitteluun. Harrastan puhtaasti kiinnostuksen pohjalta, en valmistautuakseni Talvisota II:een. :)
En ole taistellut koskaan ja ne harvalukuiset hätävarjelutilanteetkin ovat olleet verrattain vaarattomia toisen osapuolen voimakkaan päihtymyksen takia. Sinänsä voisin kyllä lähteä treenailemaan vaikkapa thainyrkkeilyä tähtäimessä otteleminen, aivan puhtaasti testatakseni tuon adrenaliinin vaikutusta kivunsietokykyyn. Pitää pistää mietintämyssyn alle, sillä ajatus on kiinnostava vaikka kilpaileminen kilpailemisen vuoksi ei olekaan. Muay thaita olen joskus jonkin verran treenannutkin, mutten läheskään tarpeeksi otellakseni sen säännöillä edes siedettävästi. Mikäli adrenaliinin vaikutus todella osoittautuisi mainitsemasi kaltaiseksi, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Tähän asti kun minuun on sattunut, ajoittain niin perkeleesti, ja muuallekin kuin maksaan. ;) Tälle syksylle on kuitenkin toinen aikaavievä projekti tiedossa.
Kutsuipa sitä sitten hipaksi tai kyttäämiseksi, niin kontaktia on sparrissa kuitenkin sen verran, että toinen osapuoli joutuu lopettamaan. Yleensä tekniikan kärsittyä niin pahasti, että toinen pääsee viemään maahan ja lukottamaan. Saadakseen potkuihin voimaa on sitten todellakin pakko harjoitella säkkiin, potkutyynyihin tai säärisuojien kanssa vastustajaan.


Itsekkin treenasin tässä yksi päivä ilman suojia ja harjoitellessa alapotkuja ei toisen tarvinnut kuin kevyesti potkia niin oli jalka jo ihan punainen.

SIC-:lta voisin kysyä, että herättikö tuo kokeilu mitään ajatuksia? Eikö olekin mielenkiintoista, että suojien kanssa harjoiteltavia tekniikoita ei voinutkaan sellaisenaan käyttää kovin tehokkaasti. Ehkä ottelussa erittyvä adrenaliini mahdollistaa sen, mutta oletko tästä varma omalta osaltasi?
Provona voisin kysyä, että eikö suojien kanssa harjoittelu ole ennemmin roolileikkiä, jos tekniikoita ei voikaan sellaisenaan käyttääkään kivun takia? Antavatko suojat valheellisen kuvan omasta osaamisen tasosta? Ilman suojia otelleet tietävät luonnollisesti vastauksen tähän.
Modernien treenimetodien käytöstä olen samaa mieltä, perinteisten lajienkin tulisi kyetä omaksumaan uusia ajatuksia.
 

Suositut

Back
Ylös Bottom