Syömishäiriöistä

[rocket]

Syömishäiriö on sairaus, jota ei todellakaan soisi, ei kenenkään, kokevan. Se on sairaus, jota ei kukaan, joka ei itse sitä ole läpielänyt pysty ymmärtämään. Tämä taas on ehkä myös itse sairaille yksi vaikein kulmakivi tiedostamaan omaa ongelmaansa, hallita ongelmaansa ja toipua siitä. Läheisen tuki on mitä tärkein, mutta miten läheinen tukee, kun ei tiedä, miten kannattaa tukea. Oikeaa tapaa ei ole, se on yksilöllistä.

Kyllä, ihmisen on helppo hallita ruokailuansa ja sen säännöllisyytä. Sen kun syö vaan, vähän enemmän tai bulimikon tapauksessa vähän vähemmän ja antaa olla. Harvoin ravinnosta on edes kysymys toipumisessa. Vaikka asiaa on vaikea ehkä tiedostaa, tunteet ja oma mielikuvamaailma ovat ne ensimmäiset joita tulisi hoitaa. Syömisten kanssa ongelmaa kokeva ei millään tasolla pysty hallitsemaan omaa ruokailuansa, kokonaisuudessa.
Vaikka siltä ehkä tuntuu.

Vakavan sairauden kokenut ja siitä toipunut saa olla ylpeä itsestään. Näissä ihmisissä on sisua perkele, selviämään kaikesta.

pöö

 

[Mäyräkoira]

Niin, olen mä usein ystäväni kanssa tekemisissä, melkein aina se oon kyllä just minä joka ottaa yhteyttä.. Jotenkin vaan turhauttaa kun sieltä tulee aina se sama valitus, kun kaikki on niin huonosti.

Olen samaa mieltä noista ihmissuhdeasioista ja myös siitä, että hänellä on paljonkin toivoa. Kauankohan vielä kestää, että hän itse tajuaa ongelmansa ja hakee sitä apua? Ainakin mä olen yrittänyt auttaa. En kyllä oikeasti voi paljoo enempää enää tehdä.

Syömishäiriöissä on valitettavasti se juttu, että niille ei ulkopuoliset voi paljon mitään tehdä. Vaikka kuinka yrittäisi, niin syömishäiriöinen ei usko järkipuhetta tai maanittelua ystävien taholta. Avo- tai sairaalahoito saa jotkut havahtumaan, tilastollisesti monet kuitenkin kroonistuvat. :itku:

Postauksesiesi perusteella tuli sellainen fiilis, että ystäväsi ongelma ei välttämättä edes ole ensisijaisesti syöminen, vaan masennus. Siihen viittaisi valitus, syömättömyyden "alleviivaus" sekä ongelmien puhkeaminen parisuhteen katkettua. Masennus ja syömishäiriöt liittyvät toki usein yhteen: ne voivat tukea toinen toistaan ja sitten noidankehä on valmis.

Tietenkään ystäväsi tilasta ei voi tehdä diagnoosia parin postauksen perusteella. Suosittelisin, että yrittäisit saada ystäväsi käymään lähimmässä terveyskeskuksessa juttelemassa. Sieltä ne osaavat hoitaa ystäväsi hänelle sopivien palvelujen luo. Mikäli ystäväsi ei suostu lähtemään, ei sinun kuitenkaan kannata tuntea asiasta syyllisyyttä. Loppujen lopuksi paraneminen lähtee itsestä, ei toisesta, ja mikäli ystäväsi ei kykene sitoutumaan itsensä hoitamiseen, ei se myöskään tule onnistumaan, ei kenenkään avustuksella. Jos ystäväsi arastelee psykologille menoa tai terveyskeskuslääkärille puhumista, voit sanoa että se on nykypäivänä niin tavallista, ettei syytä huoleen ole. Ammattilaiset osaavat hommansa ja ovat vaitiolovelvollisia. Mikäli ystäväsi tila sitä vaatii, psykiatri voi myös määrätä _lievää_ mielialalääkitystä jotta ystäväsi mieliala kohentuu ennen kuin hoito alkaa vaikuttaa.

 

[cemoto]

Tästä ei edes puhuta..

Minä olen alle kolmekymppisenä käynyt läpi ensin anoreksian sitten bulimian ja lopuksi ruuan ylettömän tarkkailun ja lääkäriin mennessä painoin 45 kg ja verta tuli sekä suusta että peräsuolesta. No selvisin pelkillä ruoka-allergioilla muttei sanaakaa näistä "ruokailutottumuksista".
Seurausta noilta vuosilta on että nyt minulla on nyrkin kokoinen löydös paksusuolen ympärillä ja olen riskiryhmässä koska suolisto on jo kerran vaurioitunut noin pahasti. Minusta voisi lievästi sanoa että itse hankittu mutta olisiko tieto auttanut silloin.
Vuosia olen pysynyt kuivilla syömisen kanssa ja nimen omaan tämän punttailun kanssa.
Jokainen tietää miten ja mitä pitää syödä, se on ollut minulle sellainen kestävä perusta ja minun historiikilla tässä ruokailussa on säännöt kaikkiin noihin kolmeen väärään tapaan
pieniä annoksia
monta kertaa päivässä
ruuan laatu
Helppoa säännöllisyyttä :thumbs:

 

[Tiger Girl]

Niin, taidampa minäkin kantaa korteni kekoon tähän threadiin, vaik useimmiten vain lueskelen toisten juttuja. Sairastuin anoreksiaan 13 vuotiaana ja sen jälkeen bulimiaan. No anoreksiasta on päästy, mutta bulimia on välillä voimakkaampana välillä taas oon "kuivilla". Mulla ainakin ulkoset paineet stressi, elämänmuutokset, masennus, vaikuttaa asiaan. Mut se asia, minkä oon huomannu, et sillon kun treenasin nimenomaan salilla, mun bulimia hävisi melkein kokonaan. Tanssi, lenkkeily, sähly, capoeira, thai nyrkkeily tai krav maga ei oo mikään saanu samaa vaikutusta. Tietenkin tää on yksilöllistä. Oonkin nyt taas siirtymässä raudan pariin, kun vanhat polvi- ja selkävammat on ruenneet haittaamaan tuolla kamppailu-puolella.

 

[-helmi]

Piti juurikin tästä aiheesta aloittaa uusi treadi, mutta tajusinpa sitten kumminkin eka kokeilla hakua. ;) Joten herätetään vanha treadi taas henkiin.

Apua, mistähän sitä alkaisi, voisin kirjoittaa vaikka romaanin tästä aiheesta -sen verran omakohtaista kokemusta löytyy (ikävä kyllä :( ). En vaan tiedä, osaanko purkaa ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi. Yritetään.

Ekaksi voisin sanoa, että todella fiksuja kirjoituksia kaikilta, voisin allekirjoittaa itsekin jokaisen. Paitsi ihan ensimmäisestä viestistä haluan minäkin korjata sen, että syömishäiriöön ei ryhdytä , vaan se on sairaus. Tuo epäkohta nyt onkin korjattu jo monta kertaa tässä treadissa, mutta sitä ei voi ikinä liikaa painottaa! Tuskinpa kukaan itselleen anoreksiaa, bulimiaa, bediä tai mitään muutakaan syömishäiriötä varta vasten haluaa. Mopo vaan jossain vaiheessa lähtee käsistä ja sillon se on menoa.

Ei kaikki syömisten tarkkailu, laihduttaminen yms. ole sairasta, mutta sairaudeksi se muuttuu mielestäni siinä vaiheessa, kun ei itse enää tietoisesti tajua mitä tekee, vaan "joku pään sisällä" määrää tekemisiä. Tätä on todella vaikea selittää, eikä sitä täysin terveet varmasti ymmäräkään, mutta uskoisin että syömishäiriöistä kärsineet tietävät suunnilleen mitä tarkoitan..

Vähän omasta taustastani, eli 15-kesäsenä teininä aloin ensimmäisen kerran miettiä omaa painoani ja (jostain kumman syystä) sain päähäni, että pari kiloa pitäisi laihduttaa (olin tuolloin täysin normaalipainoinen, jopa hoikka). No, ekaksi karsin ruokavaliostani pois vain epäterveellisimmät herkut, kuten pizzat, hampurilaiset, suklaan ja laihduinkin terveellisesti ja helposti sen muutaman kilon, jonka olinkin ajatellut pudottaa. Miksi se sitten ei jäänyt tähän? Siihen en ainakaan itse pysty vastaamaan. Huomasin, että laihduttaminen onkin aika helppoa. Pikkuhiljaa lisäsin ruokia "kiellettyjen listalle".. pian "sallittujen listalla" olivatkin vain hedelmät, vauvojen ruuat (bonat yms.), tonnikala, raejuusto ja öö, eipä muistaakseni kauheasti muuta. Mulla on oikeastaan vähän pimennossa asiat, jotka tapahtuivat mun ollessa 15-16 -vuotias. Näin jälkeen päin tiedän vain, että jossain vaiheessa mopo karkasi käsistä ja sairastuin anoreksiaan (joka ei siis todellakaan ollut alkuperäinen tarkoitus, kuten ei varmaan muillakaan sairastuneilla!). Tuntuu kuin en olisi elänyt niitä kahta vuotta, jotka sairastin, mulla ei ole oikein mitään tarkkoja mielikuvia niiltä ajoilta. Muistan kyllä, että musta oltiin huolestuneita ja kyseltiin, että onko mulla s-häiriö, mutta kielsin aina kaiken, enhän mä kunnolla tajunnut sitä itsekään! Vaikea sitä on sairauttaan muille myöntää, jos ei ole myöntänyt edes itselleen. Yhtenä aamuna vaaka näytti 45kg (olen 173cm pitkä) ja silloin tapahtui jotain, yhtäkkiä kaikki kirkastu mulle (kuulostaa ehkä typerältä, mutta siltä musta oikeasti tuntui). Tajusin, että ei helvetti, mitä mulle on tapahtunut. Katsoin peiliin ja näin kuihtuneen vartaloni. Itkin loppupäivän, mutta toi päivä oli terveen elämäni ensimmäinen päivä.

En suostunut kuitenkaan hakemaan ulkopuolista apua, vaan päätin selvitä kaikesta yksin (en tiedä miksi). Suosittelen kyllä ulkopuolisten apua paranemisprosessissa, nimittäin paraneminen ei mulla ainakaan tapahtunut mistään taikaiskusta.. Pikkuhiljaa sain painoni nostettua 55kg:n, joka siis oli lähtöpainoni ennen sairastumista ja jossa olen edelleenkin. Ja mulla ainakin kuntosalitreenin aloitus nimenomaan auttoi paranemaan, kuten jotkut muutkin ovat täällä kertoneet. Nyt olen ollut lähes kaksi vuotta "kuivilla" (kuten joku hyvin asian ilmaisi edellä) ja toivon, että tällä tiellä pysyn edelleen. Treenaamisen myötä tulee laskeltua edelleen kaloreita, mistä en oikeen tiedä että onko se hyvä vai huono homma. Enemmän kallistun kuitenkin hyvän puolelle, koska lähinnä varmistan tolla laskemisella, että saan joka päivä riittävästi kaloreita, etten vaan laihdu. Nyt ois tarkotus vielä vähän nostaa kalorimääriä, että sais lihaksiakin vähän kasvatettua..

Kauhea palopuhe tuli.

 

[Trinity]

Tulipas hyvä mieli kirjoituksestasi -helmi!!
Aivan mahtavaa että olet pystynyt nousemaan omin avuin noinkin pitkälle päässeestä sairaudesta, kerkesit kyllä todella alhaisiin painolukemiin itsesi kuihduttaa...

Sali ja nimenomaan tavoitteellinen kovaa treenaaminen on ollut täälläkin se juttu, joka on pelastanut allekirjoittaneen vakavammilta syömishäiriöiltä. Itse muistan valitelleeni "läskejäni" jo ensimmäisen kerran 7. luokalla , ihan käsittämätöntä. Teini-ikä meni muuten aika hyvin, ja vakavammat oireet ruoan tarkkailun ja syömättömyyden kanssa tulivat vasta siinä 17 vuotiaana, eli aika myöhään. Hulluna urheilua ja ruoan kanssa pelleilyä tulikin sitten harrastettua muutama vuosi. Salilla kävin välillä lähes joka päivä, ja juoksin ja kävin jumpassa... Jossain vaiheessa silmäni alkoi yhä enemmän lepäämään lihaksikkaissa naisvartaloissa... ja aloin ottaa selvää asoista. Samalla poikaystävänikin innostui muutaman vuoden tauon jälkeen salitreenistä ja aloimme yhdessä treenata KOVAA ja syödä oikein. Imin kaiken mahdollisen tiedon punttitreenistä ja oikeasta ruokailusta, ja samaan aikaan löysin rakkaan pakkotoiston, joka onkin auttanut minua eteenpäin tielläni.
Tällä hetkellä kestän hyvin mielin pyöristyneet posket ja lisääntyneen rasvakerroksen, sillä tiedän, että nyt rakennetaan sitä lihasta ja sitten erikseen dieetataan. Koko aikaa ei voi dieetata, sen minä olen vihdoin oppinut! :D

 

[Anonymity]

Tänään tulee televisiosta (TV2 klo 22.35) Silminnäkijä-ohjelma ja teemana on Syö häiriö pois.

http://www.yle.fi/silminnakija/

 

[Pinja]

Niin ei se tosiaan aina mene niin, että silloin kun tietää ravinnosta ja liikunnasta, ettei voisi sairastua syömishäiriöön. Monesti liika tieto on juuri pahasta. Kyllä täytyy sanoa, että aika kova luu pitää olla fitnesskilpailijana, että selviää tästä touhusta ilman syömishäiriöitä tai ainakin ilman jonkinlaista syömisenhallintaan liittyviä pakkomielteitä. Laji kuitenkin kilpailumielessä vaatii totaalikieltäytymistä määrätyistä ruoka-aineista ainakin joksikin aikaa+ älyttömän kovaa itsekuria. Kun joutuu kieltäytymään jostain täysin (pitkäksi aikaa), niin helposti se himo kasvaa älyttömän suureksi. Onhan se normaalia, että täytyy antaa itselleen joskus jotain hyvää ja fysiologisesti pitkään hiilarivajeella oleminen, aiheuttaa sen että kroppa vaatii sen hiilarin jossain vaiheessa takaisin. Kyllä sitä ihailee välillä sellaisia ihmisiä, jotka eivät mieti niin paljon niitä omia syömisiään. Välillä näillä palstoilla mekin sorrumme puhumaan vähän liikaa noista syömisjutuista...

Ja Myös lajin kovat vaatimukset henkisesti rassaavaat. Oikeastaan lavalla ollaan "luonnottomassa" kunnossa ja kun on ollut pitkään kisakunnossa, niin "off-vaihteen" päälle kääntäminen nopeasti (kun kisat ovat ohi) on aika vaikeaa. Nää on monimutkaisia juttuja ja ei aina niin yksiselitteisiä.

 

[SannaK]

Hieno kirjoitus, Pinja! Näinhän se menee. Itsekin olen paljon asiaa pohtinut, ja välillä tuntuu siltä, että tämä fitness-elämäntapa on jonkinlainen luvallinen ja kunnioitettava syy suhtautua syömiseen ja liikuntaan pakkomielteen omaisesti. Toisaalta tämä voi toimia myös keinona pitää nuo häiriöt hanskassa - moni on täällä kertonut päässeensä esimerkiksi anoreksiasta eroon punttailun avulla. Mutta kyllä esim. kisadieetin loppuvaiheella on enää aika vähän tekemistä terveyden ja hyvinvoinnin kanssa. :evil:

Välillä itsekin toivoo, että osaisi ottaa vain löysin rantein sinne päin... Mutta minkäs sitä luonteelleen voi, kun on vielä koukussa hyvään oloon, jonka tämä elämäntapa kaikkinen rajoitteineen ja pakkomielteineenkin tuo. Etenkin kun kisailuja ei tänä vuonna ole tiedossa, on olo jotakuinkin normaali.

 

[Sasuli]

Kirjoitampas minäkin tänne hieman omia kokemuksiani..
Ylä-aste/lukio ikäisenä kärsin bulimiasta jonkin aikaa, tämä kaikki sai alkunsa joskus seitsämännellä luokalla muutaman pojan ilkeistä kommenteista. Nämä kommentit satuttivat minua siinä määrin että päätin tehdä jotain ulkonäköni parantamiseksi, halusin laihduttaa.Karsin ruokavaliostani pois lihan ja kaikki herkut, kestin tätä ehkä muutaman viikon kunnes kasvava kehoni vaati lisää ravintoa hullun lailla ja sorruin ensimmäisen kerran mässäilemään, ahmin kaikkea mitä kotoa kaapeista löysin. Tästä seurasi "ruokakrapula" ja keksin oksentamisen. Tällaista menoa kesti sitten jonkin aikaa...
Tajuisin pian itsekin että näin ei voi jatkua. Onneksi en ollut vielä liian "syvällä" ja sain kuin sainkin ponnistettua itseni ulos tuosta ahmimisen ja oksentelun kehästä mistä oli salakavalasti kehittymässä pakkomielle. Ystäville en juuri tästä puhunut, äidilleni vain ja hänellekin enemmän vain tunteistani, en niinkään näistä salaa toteutetuista ahmimis/oksentamis rutiineistani.
Minun pelastukseni oli siis se että tajusin itse ajoissa mihin olin ajautumassa.

Nykyisin tuo kaikki tuntuu tosi kaukaiselta, en ole millään tavalla pakkomileteinen omista syömisistäni, joskin innostunut ravintoasioista ja terveellisistä elämäntavoista. Ystäväni vihjaisi tuossa vuosi sitten että ettet vaan olisi niitä ortorektikkoja..en todellakaan ole. Ortorektikon elämän täyttää terveellisen ravinnon suunnittelu, ostaminen ja valmistaminen.Ortorektikolla on usein vain muutama sallittu ruoka-aine ja hän ei missää tapuksessa voi syödä vieraissa paikoissa epäterveellisen ruoan pelossa. Näitä piirteitä en itsessäni tunnista.

 

[Fredrica]

Syömishäiriöiselle on minusta kerrottava hänelle itselleen, että on huolissaan tämän hyvinvoinnista. Syömishäiriöinen tuskin tunnistaa itseään sanasta "syömishäiriöinen". Jokatapauksessa:puhu suoraan hänelle jolla epäilet ongelmaa, ei kiertoteitse. Mielestäni on hyvä ohjata sh:ta sairastavaa avun pariin, mutta jos hän ei suostu on hänelle kerrottava, että aikoo ottaa asian tiimoilta yhteyttä lääkäriin tms. koska on huolissaan. Muu tuskimpa auttaa joten ole ystävä hädässä ja vaikka sairastunut laittaa vastaan ota yhteyttä lääkäriin tms. ja kerro tilanteesta. Asiat laitettava rullaamaan ja autettava saatettava avun pariin. :thumbs:
Itse oon kärsiny erilaisista syömishäiriöistä n.9 vuotta ja välillä kaikki ollu niin täyttä skeidaa ja totaalisen rankkaa. :curs: Muutaman vuoden oon säännöllisesti käyny punttiksella. (yhtä taukoa lukuunottamatta) ja punttis on vierottanu muakin syömishäiriöistä huomattavan paljon. Laihimillani oon ollu 45kg:n kieppeillä (pituutta 170cm). Mutta sanoisin bulimian olevan anoreksiaa hirveämpää. Punttiksen avulla mun kehonkuva on muokkautunu positiivisempaan suuntaan. Alussa tosin tavoittelin suurempaa habaa mielettömillä miinuskaloreilla ja lenkkeilin päälle...
Nyt oon nostanu kcal määriä ja rasvaa otan öljystä koska ex-ruokavalioni oli miltei rasvaton. Alotin myös lyhyen aikaa sitten "kokeilun" ja nostin kaloreita ainakin treenipäivinä. Huomaan jaksavani paremmin, mutta toisaalta taas pelkään sillä tuntuu, että taas menee juttu ylettömään tarkkailuun (kerkesi jo kokeilu vaatiakkin veronsa...) :urjo: ja seuraa jonkinsortin häiriö. Mulla on läskikammo ei kalorikammo. Kalorit oon nostanu noin 2200-2300 treenipäivinä joka sinällään ei oo mitenkään erityistä. Todellakin haluun lihasmassaa ja muuten on protskut, palautumiset sun muut kunnossa. Mitä mieltä ootte tosta mun kcal määrästä arvon naiset?

 

[Anonymity]

Minulla ei ole ikinä ollut syömishäiriötä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan seuraavia asioita niiltä, joilla on ollut anorektia ja muiltakin:

- Jos sairastaa esim. anorektiaa, niin näyttääkö myös muut, aivan normaalipainoiset hyvässä kuosissa olevat ihmiset lihavilta vai pelkästään oma kroppa?

- Saako aivan tuntematon ihminen tulla esim. salilla tai jumpassa puuttumaan asialliseen sävyyn ja nätisti ihan selkeän anorektikon touhuihin? Minun on niin monta kertaa tehnyt mieli mennä sanomaan tällaiselle, kun minun on tehnyt tosi pahaa katsella sitä hirvittävää rehkimistä sillä sairaan laihalla kropalla. Tähän mennessä olen katsonut, ettei asia kuulu minulle.

- Onko sali- tai jumppahenkilökunnan "velvollisuus" puuttua anorektikon treenaamiseen vai annetaanko heidän treenata omalla vastuulla?

 

[camu]

Ortorexiaa tai ei, on kilpailevien fitness-ja bodi-ihmisten elämä aika rajoitettua syömisinä ja rutiineineen. Moni ei halua tai uskalla myöntää edes itselleen tätä tosiasiaa, mutta viimeistään kisadietin läpikäyneenä voi lähes jokainen lukea itsensä jonkinasteiseksi syömishäiriöiseksi.

Muistan, kun eräs kehonrakentaja ystäväni nelisen vuotta sitten sanoi mulle että tän harrastuksen myötä sun suhtautumisesi ruokailuun ja kehoon tavallaan vääristyy. Tarkoitti sitä että kisasi tai ei, tietty ajatusmaailma hallitsee aina...jos tajuutte pointin.

Mä henk.koht. en koe diettaamista elämää häiritsevänä tai rajoittavana, vaikka on se sitäkin. Sitä on vaan niin motivoitunut ja tavoitteet ohjaa käyttäytymistä. Meidän lajissa ylikorostuu ruokapuoli, koska se on yksi suuri tekijä kohti sitä ideaalia jota haetaan.

Elämässä täytyy kuitenkin olla kaikki palikat suht tasapainossa, ettei ruokailukäyttäytymisellä ja painonhallinnalla tmv. haeta elämänhallintaa ja kuria jota muuten ei löydy. Vaikka kuinka olisi dietillä niin ainakin itse en anna sen hallita mun elämää vaikka joskus tuntuu että elämässä ei juuru muuta oo kuin fitness.

Meni vähän off-topiciksi...

 

[Fredrica]

anonymity:lle

Oma kroppa lähinnä näyttää isolta, mutta muihin kiinnittää myös ihailevaa huomiota (jos on hyvä kroppa=sopusuhtainen, normaalipainoinen...) Huomiota kiinnittää ylipainoisiin ja mä olin/oon sitä mieltä, että kannattas edes oman terveyden takia laihduttaa (ylireagoin tässä terveysjutussa kylläkin yli normaalien rajojen). Myös normaalipainoiset tosin näyttivät löysiltä tms. helpommin ja tää löysyyshän oli pahasta...

Tuntemattoman ei kannata tulla sanomaan. Ei oo esim kunto-ohjaajan homma puuttua asiaan vaan läheisten.

Hyviä kysymyksiä sulla!

 

[Gillyanne]

Tänään tulee televisiosta (TV2 klo 22.35) Silminnäkijä-ohjelma ja teemana on Syö häiriö pois.

http://www.yle.fi/silminnakija/

... ja pikauusinta heti huomenna, olikohan klo 13.15.

Todella mielenkiintoinen dokkari, pisti kyllä miettimään. Varsinkin, kun on itselläkin tuota syömishäiriötaustaa.

 

[Iines Ankka]

Minulla ei ole ikinä ollut syömishäiriötä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan seuraavia asioita niiltä, joilla on ollut anorektia ja muiltakin:

- Onko sali- tai jumppahenkilökunnan "velvollisuus" puuttua anorektikon treenaamiseen vai annetaanko heidän treenata omalla vastuulla?

Tuota tuota, pitää tähän vastata vaikka itsellä ei olekaan kokemusta syömishäiriöistä. Kävin lukioaikana säännöllisesti läheisessä jumppa- ja spinning salissa ja siellä treenasi myös anoreksiaa sairastava tyttö/nainen. Hän oli surullista katseltavaa ja monesti meni koko tunti siihen, että yritin pitää katseeni erossa hänestä (hän yleensä oli salissa edessäni), koska hän oli suoraan sanottuna laihin ihminen, jonka olin ikinä nähnyt. Jumppaohjaajamme sitten joku päivä kertoi meille, että hän ei voinut enää olla puuttumatta asiaan ja oli ns. antanut hänelle porttikiellon salille. Hän oli myös ollut yhteydessä tytön äitiin, joka oli surullisena vaan vastannut, että tyttö on täysi-ikäinen, joten hän ei voi asialle tehdä mitään. Eli pointtini oli se, että en tiedä onko oikein puuttua toisen ihmisen asioihin (jos ei ole sukulainen jne.), muttä tässä tapauksessa kyseinen jumppaohjaaja ei yksinkertaisesti enää kestänyt katsella tytön rehkimistä ja päätti tehdä asialle jotain. Onko se sitten oikein vai väärin -en tiedä!

 

[-helmi]

Tuota tuota, pitää tähän vastata vaikka itsellä ei olekaan kokemusta syömishäiriöistä. Kävin lukioaikana säännöllisesti läheisessä jumppa- ja spinning salissa ja siellä treenasi myös anoreksiaa sairastava tyttö/nainen. Hän oli surullista katseltavaa ja monesti meni koko tunti siihen, että yritin pitää katseeni erossa hänestä (hän yleensä oli salissa edessäni), koska hän oli suoraan sanottuna laihin ihminen, jonka olin ikinä nähnyt. Jumppaohjaajamme sitten joku päivä kertoi meille, että hän ei voinut enää olla puuttumatta asiaan ja oli ns. antanut hänelle porttikiellon salille. Hän oli myös ollut yhteydessä tytön äitiin, joka oli surullisena vaan vastannut, että tyttö on täysi-ikäinen, joten hän ei voi asialle tehdä mitään. Eli pointtini oli se, että en tiedä onko oikein puuttua toisen ihmisen asioihin (jos ei ole sukulainen jne.), muttä tässä tapauksessa kyseinen jumppaohjaaja ei yksinkertaisesti enää kestänyt katsella tytön rehkimistä ja päätti tehdä asialle jotain. Onko se sitten oikein vai väärin -en tiedä!

Hmmm.. tää onkin mielenkiintoinen juttu, että saako ulkopuoliset puuttua vai ei.. Itse kävin anoreksia-aikanani Motivuksessa jumpissa ja pacessa ja mulle ei kyllä kukaan ohjaaja tai tunnilla olija ikinä tullut sanomaan mitään päin naamaa (en kyllä yleensä ollut ainoa anorektisen laiha noilla tunneilla, varsinkin pacessa oli yleensä aina muitakin ei-niin-terveen-näköisiä :( ).. mutta kuulin kiertoteitse, että useammatkin ohjaajat olivat vähän kauhistelleet menoani. Vaikea sanoa näin jälkikäteen, että miten oisin reagoinut, jos joku ohjaaja olisi tullut puhumaan mulle, voi olla, että siitä olisi ollut apuakin tai sitten ei. Kun kuulin, mitä musta oli selän takana puhuttu, en enää kehdannut käydä siellä, mikä oli ehkä ihan hyvä juttu, sillä ei sellaisessa pakkoliikunnassa ollut mitään järkeä! Pidin liikunnasta taukoa, kunnes paranemiseni alkoi ja aloitin liikkumisen uudelleen.. Tosin nyt salipuolella enkä siis enää Motivuksessa, on vähän huonoja muistoja sieltä..

 

[Tikkari]

Vähän jo odottelinkin threadia aiheesta...
Siispä kannan korteni kekoon.
Itte olen sairastanut kolme eri tyyppistä syömishäiriötä, anoreksian, orthoreksian ja bulimian. Kaikista hengissä selvinneenä ja onnellinen siitä
Tosin bulimia kausia esiintyy toisinaan joskus vieläkin, silloin kun mieli on matala ja kaikki potkii päähän.. :(
Mutta en anna sen lannistaa hyvin alkanutta punttitreeniä :D Haluan kauniin, muodokkaan ja lihaksikkaan vartalon, en mitään "tulitikkua" :D

Ja totta, syömishäiriö on sairaus, tuskin sitä kukaan tietoisesti tavoittelee. Kun sairastuu syömishäiriöön, koko omakuva vääristyy, peilistä katsoo jokinorsu keijukaisen sijaan. Se syö ihmissuhteet olemattomiin (minulle kävi näin), ja raastaa muutenkin sosiaalista elämää. Millään muulla ei ole merkitystä kuin ruualla ja sen määrällä, tai liikunnalla ja sen määrällä.

Syytä sairastumiseeni en osaa kertoa, mutta syy siihen, miksi haluan parantua täysin on kristallin kirkas: TAHON NIITÄ LIHAKSIA !!! Ja sosiaalisen elämäni takasi

 

[Anonymity]

Mitä olet Tikkari mieltä esittämistäni kysymyksistä, kun sinulla on omakohtaista kokemusta?

Tsemppiä kohti terveellistä ja tasapainoista elämää!

 

[homppa1973]

Minäkin olen joskus kauhulla katsellut anorektikon treenausta.Edellisellä salilla kävi kuoleman rajamailla olevalta näyttävä henkilö.Ei ollut kellonajalla väliä, meni mihin jumppaan tahansa oli kyseinen henkilö siellä.Ja valehtelematta oli laihin ihminen mitä olen koskaan nähnyt.Olin kuitenkin niin mamis etten uskaltanut ventovieraana sanoa hänelle mitään, en tiedä olisiko auttanut.Silloin vaan ihmettelin miksi henkilökunnasta kukaan ei puuttunut asiaan, niin oli hengenvaarallisen näköistä touhu.
Itse en mielestäni ole koskaan kärsinyt varsinaisesta syömishäiriöstä vaikkei suhtautumiseni ruokaan ole aina ollut kaikista terveintä. Kuva omasta vartalosta saattaa vieläkin näköjään olla vääristynyt, vaikka mielestäni olen aika kivasti sinut itseni kanssa(eli suomeksi vähän tyytymätön jatkuvasti... )
Sattuipa päivänä eräänä:olin menossa tapaamaan monen vuoden takaista työkaveriani.Autossa matkalla löysin riemukseni vanhan suklaalevyn josta söin puolet(150g) ehkä kahdella haukulla liikennevaloissa. Tämä käynnisti itseinhoisten ajatusten lumivyöryn ja perille päästyäni olin mielestäni selkärangaton nautinnonhaluinen groteski hyllyvä sika...
No, vanha työtoveri joka ei ole nähnyt minua vuosiin (eli siis sen jälkeen kun aloitin treenaamisen)huudahti heti ensi töikseen:'mitä sulle on tapahtunut, oletko sä jotenkin kamalasti laihtunut, olet tosi hyvän näköinen!'
Mikä sai minut ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemaan että....
Haluan olla tyytyväinen siihen mitä olen, mitä iloa on treenaamisesta jos tuloksista ei pysty edes itse nauttimaan ja itkee vaan paria ylimääräistä kurvia. Vaa'an ainakin heitän kuuseen, sen päätin kun tajusin että painan nykyään jopa pari kiloa enemmän kuin silloin vuosia sitten(siis ennen kuin niin kamalasti 'laihduin'...)
Huh, nyt keskityn näkemään itseni poitiivisessa valossa, ja ilotsemaan siitä, että olen kuitenkin selvinnyt syömisasioista näinkin hyvin, ilman suurempia häiriöitä. Toivon kaikille muille samaa!