YL RAPORTTI: PASKOIMME HOUSUUN BUSSISSA TURKUUN
01. helmikuuta 2013
TEKSTI:
TOIMITUS
Kun Vainion liikenteen valkoinen Volvo kaartaa ulos Kampin kauppakeskuksen kellarista, valo humahtaa ikkunoista läpi. Tammikuun keskipäivä näyttää keväältä. Bussissa se tuntuu erityisen kirkkaalta, bussissa ollaan paljon korkeammalla kuin muut.
Pitkänmatkan linjuri Turkuun on puoliksi täynnä maakuntamatkailijoita, joiden kantamukset kuski on latonut tavaratilaan. Meillä ei ole laukkuja, meillä on housut, joissa on löysät vyötärönauhat. Ettei puristaisi.
Istuimet näyttävät siltä kuin ne olisi verhoiltu kuvaamataidonopettajien vaatteilla. Keskisiniseen kankaaseen on roiskittu erivärisiä, pirtsakoita neliöitä. Toinen meistä asettuu bussin keskiosaan käytäväpaikalle, toinen takapenkille ikkunan viereen.
”Tervetuloa pikavuorolle Turkuun. Matkan aikana käytössänne bussin takaosassa on wc. Siellä on myös lehtiä luettavaksi matkan aikana”, lipunmyyjänainen kuuluttaa keskusradion kautta Espoon Ikean kohdalla.
Tieto aiheuttaa jännitystä. Jos kaikki ajankulu on pakattu linjurin peräpäähän, kanssamatkustajat rynnivät edestakaisin käytävää koko kaksi ja puolituntisen. No ehkä he luulevat, että se on vessa, mikä haisee. Kummankaan vieressä ei sentään istu ketään.
Vaikka katsotaan nyt, tuleeko tästä edes mitään. Ei ole yhtään kakkahätä, mutta jotain tässä nyt pitäisi housuun vääntää. Kasaamme molemmat lehtiä etutarjottimelle. Yleensä auttaa, jos ajattelee jotain muuta eikä keskity itse suoritukseen.
Lukeminen ei oikein onnistu. Bussi keinuttaa huomaamattomasti ja hiljaa, mutta sen verran, että tekstiä tihrustaessa tulee paha olo.
Tekstiviesti keskipenkille:
AR: Onks ees lähellä?
Vastaus:
VK: Kerään itteäni, hannatuttaa. Kyl kohta onnistuu.
SAUKKOLAN jälkeen lipunmyyjä pysähtyy jutustelemaan juuri kyytiin nousseen matkustajan kanssa. Naisella on lila, hapsuista tehty kaulaliina. He puhuvat joulusta. Kiireestä. Keskipenkin takana oleva nainen imeskelee äänekkäästi pastillia.
Samalla toinen meistä pinnistää pökälettä farkkulegginseihin.
VK: Mä ponnistan ja pidätän samalla. En tiennyt, että se on mahdollista.
AR: Ajattele, että oot pöntöllä. Mäkin koitan hirveesti pumppailla, mut koko ajan on vaan kusihätä. Miten pystyy kakkaamaan silleen, ettei tuu samaan aikaan tosi paljon pissaa?
VK: Ei helvetti, nyt saatana kakkaan.
Menee tunti, mutta mitään ei tapahdu. Tämä on yllättävän vaikeaa. Tuntuu jotenkin oudolta, kun on housut jalassa.
Täytyy yrittää voimalla. Penkin ja takapuolen välissä on sen verran vähän tilaa, että on siirrettävä paino pelkästään toiselle pakaralle. Asento on huono.
Edessä olevan penkin selkänoja puristuu nyrkkien väliin, veri pakkautuu päähän. Kun bussi pysähtyy 110-tien varressa Suomusjärven kohdalla, tuntuu jo että ohimo repeää. Toisella puolella tietä tyttö istuu pysäkillä ja tuijottaa.
Terve vaan.
Naama väännöksissä ei paljon huvita seurata muiden matkustajien ilmeitä, mutta todennäköisesti etupenkiltä vessaan Kings-pipo päässä toikkaroiva poika ajattelee, että väännämme hysteeristä itkua.
Ja sitten vihdoin.
AR: AHAHAHAHAHAHAHAHAHH EI VITTU, KAKKASIN HOUSUUN! TÄÄ OLI PARAS IDEA MAAILMASSA AHAHAHAHAHAHH!
Kymmenen minuutin päästä:
VK: EI HELVETTI, NIIN MÄKIN! AHAHAHAHAHAHAHHAHHHAH! Ahahahaah ei haise, lämpöstä! Toi viereinen poika tsiigaa, kun mä nauran niin paljon.
AR: Miten sä onnistuit?
VK: No kakkasin vaan.
AJATUS omassa paskassaan istumisesta on paljon pahempi kuin varsinainen istuminen. Sulanut ruoka ei kirvele, ei polta eikä ole erityisen märkää. Pissaakaan ei tullut juuri ollenkaan.
VK: Tai ehkä vähäsen, vaikee sanoo.
Bussin etuosassa joku lukee iltapäivälehteä ja joku toinen raapii korvaansa. Pastillinainen katselee ulos ikkunasta. Kukaan ei epäile mitään.
Kenenkään matkaa ei haittaa ollenkaan, että kakkasimme juuri housuun. Kaikilla menee mukavasti, Turkuun menossa, viikonloppu vasta alussa. Tekisi mieli kertoa. Kings-pipoinen poika, arvaa mitä!
On sellainen olo, että pystyy tekemään mitä tahansa. Selviää mistä tahansa. Emme edes huomaa, että aurinko on mennyt pilveen jo Saukkolassa.
BUSSI ajaa Halikon läpi ja kakkaamme yhteistuumin vähän lisää. Pikkuhiljaa söhjö liiskautuu kiinni ihoon. Tuntuu kuin olisi jotain geelin tapaista persvaossa. Kun nousee penkistä, kakka ei irtoa pakaroista. Bussien heilunta kiinnittää sen niihin entistä tiukemmin.
AR: Siis hyi helvetti. Mä istun sen päällä.
VK: Joo. Täs on vielä yli tunti matkaa.
Saakohan tästä jonkun tulehduksen?
Taas pysähdytään. Nyt tien varressa näkyy huoltoasemakompleksi. Lipunmyyjä on sanonut alkuspiikissä, että pysähdyksiä tehdään tarpeiden ja toiveiden mukaan. Iskee pieni paniikki.
AR: Kiva mennä pyörimään jonnekin tehtaanmyymälään paskat housussa.
VK: Kuvittele, että oot vauva. Tai vanhus. Äkkiä ihmisten nenät tähän turtuu. Tuleeko läpi?
Ei tule. Välillä haistaa jotain, mutta suurimman osan ajasta ei. On kyllä todennäköistä, että oma nenä turtuu paljon ennen muiden neniä. Tehtaanmyymälä ohitetaan pysähtymättä.
Jatkamme istumista.
Kaarinassa alkaa sataa lunta. Kun nousee hetkeksi ylös ja istuu takaisin alas, ällöttää vähän. Kakkalevy leviää joka kilometrillä laajemmaksi.
Tunturi Center, Biltema, Tarjoustalo, harmaata, harmaata, harmaata. Oltaisiinko jo pikkuhiljaa perillä? Alkaa jo vähän tuskastuttaa.
”Saavumme Turkuun”, kuljettaja huokaa mikrofoniin. Minnehän se lippunainen on mennyt kesken kaiken? Ihan sama. Kuikuilemme kärkkäästi esikaupunkimaisemaa.
”Pysähdymme tarvittaessa kaikilla pikavuoropysäkeillä ennen linja-autoasemaa.”
Ei saatana.
Kakka ei tunnu enää geeliltä vaan kylmältä limalta. Hajun haistaa koko ajan paremmin. Jos nyt kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?
Housujen takapuolelle muodostuu märkä läikkä.
VK: Me joudutaan varmaan ostamaan tää koko bussi.
Hesejä alkaa näkyä yhä useammin. Suojeltu funkkistyylinen linjaautoasema ilmestyy näköpiiriin tasan aikataulussa.
Kuski toivottaa tervetulleeksi uudelleen ja pysäköi Volvon sadan metrin päähän asemasta. Ryysäämme ulos kuminauhat tiukkoina, samalla kun muille ojennellaan matkatavaroita leveällä murteella.
Tuntuu vähän absurdilta, mutta kun pääsee ulos, ei olekaan kauhea kiire.
Kävelemme ihan mielellämme. Ei ole mitään pidäteltävää.
Teksti: Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö
Kuva: Antti Grundstén
