Parisuhteellisuudesta

[Gillyanne]

eihän uutta ihmistä opi tuntemaan kunnolla esim. vuodessa (ei tietenkään koskaan ehkä täysin) Vaikka kuinka asuttais yhdessä, niin se on 'u u s i ihminen'. Sitten vasta kun todella tuntee, monen vuoden jälkeen, voi sanoa IMO onko tästä jutusta mihinkään, ehkä. Siis; onhan se nyt eri asia olla ihmisen kanssa jonka on tuntenut puolitoista vuotta, kuin kaksitoista vuotta.

En teilaa, mutta esitän kyllä voimakkaasti eriävän mielipiteen... Eli jos nyt ei ihan täysi tumpelo ole, niin kyllä sitä nyt suht nopeasti kuitenkin huomaa, onko se toinen täysin epäsopiva vaiko ns. potentiaalinen tapaus. Tottakai se syvempi, "täydellinen" (lainausmerkit siksi, että väitän, että AIVAN täydellisesti ei toista ihmistä voi koskaan tuntea) tunteminen kestää pitempään, mutta juurikin nuo maailmankatsomukseen ja esim. parisuhteeseen/perheeseen liittyvät asiat kuin myös harrastukset ja elämäntavat kyllä selviävät nopeammin, joskus hyvinkin lyhyessä ajassa.

Otan edelleen esimerkiksi edellisen ja nykyisen suhteeni: Ex-kumppanini ja minä olimme niin monissa asioissa ns. eri planeetoilta, ja niitä hiertäviä asioita oli niin monta (ja niin isoja asioita suhteen jatkumisen ja arkielämän kannalta), ettei suhteen jatkamisyrityksissä olisi ollut järjen hiventäkään - ne hyvät ajat ja asiat hukkuivat yhä useammin hirveiden huutoriitojen ja/tai yleisen epäsovun alle. Sen sijaan nykyisen kumppanin kanssa olemme samalla aaltopituudella, mitä tulee esim. kotitöihin, rahankäyttöön (joista useimmat parisuhteiden riidat tutkimusten mukaan syntyvät), perheen perustamiseen, elämäntapoihin jne. Ja kun tähän vielä ynnätään monet, monet yhteiset harrastukset ja kiinnostuksenkohteet, niin kyllä minä uskallan sanoa, että tämä mies on aika helkkarin paljon oikeampi minulle kuin exä, vaikka olemmekin olleet yhdessä vasta alle puolitoista vuotta.

Jotenkin, Bliss, tuo kommentointisi kuulostaa minun korvaani siltä, että toistelet vain sokeasti vanhoja "totuuksia" (jotka siis eivät oikeasti ole mitään totuuksia) parisuhteesta, viitsimättä oikeasti pysähtyä pohtimaan näitä asioita...?

 

[Bliss]

Toistelenpa vainkin, mihin omat kokemukset ulottuu.. Ehkä se kelkankääntäjä joskus minutkin vielä kamppaa Ja mä en ehkä ajatellut näitä ihan näin syvällisessä mielessä, kunhan vaan mietin, että siinä ei ehkä semmosta ihan samanlaista ihanaa kutkuttavaa uutuudenviehätystä ole semmosen kumppanin kanssa, jonka kanssa ollaan jo kakstoista vuotta hengattu.. Tosin, toivon ja uskonkin (ehkä) että niitäkin löytyy, kuten tekin varmasti! Ja onpa mulla lähipiirissäkin todiste; pikkusisko ja sen mies on hengannu 10v kimpassa, 1v lapsi on, talo rakennettu, ja silti niillä on hauskaa keskenään ja kaikki hyvin

 

[Gillyanne]

Ja mä en ehkä ajatellut näitä ihan näin syvällisessä mielessä, kunhan vaan mietin, että siinä ei ehkä semmosta ihan samanlaista ihanaa kutkuttavaa uutuudenviehätystä ole semmosen kumppanin kanssa, jonka kanssa ollaan jo kakstoista vuotta hengattu..

Ei tietenkään ole, eikä ole tarkoituskaan olla! Siitähän nyt ei tulisi mitään, jos se alkuhuuma ja uutuudenviehätys jatkuisivat ikuisesti... Tuolla eräässä toisessa ketjussa jo muutamaan kertaan totesin, että vaikka ne suuret tunteet ja huuma saattavat silloin tällöin pieninä annoksina olla mukavia, niin pitemmän päälle ne kyllä väsyttävät ihmisen pahasti, ja ainakin omasta mielestäni hyvä arki ja tasainen parisuhde hakkaavat nuo "suuret tunteet" 6-0. EDIT: Kumppanini ilmaisi tämän asian mielestäni todella hyvin ja kauniisti, silloin kun seurustelun alkumetreillä olimme, ja suuret tunteet tosiaankin jylläsivät. Hän sanoi, että rakastumisen tunne on ihana ja mahtava ja tosiaankin kaikennielevä, mutta että hän nauttii oikeastaan vielä enemmän siitä, kun elämä sitten sen huuman jälkeen tasoittuu: ehkä vähän pienemmällä liekillä, mutta tasaisemmin palavasta ja lämmittävästä rakkaudesta. :haart:

Pointti ei nyt mielestäni ollutkaan siinä, kuinka monta vuotta alkuhuuma kestää, vaan siinä, voiko ihmisestä jo lyhyenkin seurustelun/yhdessäasumisen perusteella sanoa, että tässä on nyt sellainen ihminen, jonka kanssa haluan ryhtyä yhteistä tulevaisuutta rakentamaan ja olla yhdessä jopa hautaan asti. Ja minä väitän, että kyllä voi - syistä, jotka edellisessä postissani luettelin. Loppupeleissähän pitkissä suhteissa on aina kysymys tahdosta - eihän vihkikaavassakaan kysytä, että rakastatko kunnes kuolema erottaa jne., vaan TAHDOTKO rakastaa. Ja jos ne peruspalikat ovat kohdallaan ja maailmankuvat yhteneväiset, arki hyvää ja kumppanukset viihtyvät hyvin keskenään, niin kyllä se tahtominen on pirun paljon helpompaa kuin riitaisassa, epävakaassa suhteessa epäsopivan kumppanin kanssa.

 

[Bliss]

Olen käväissyt naimisissa joskus 'pienenä' ja siinä ei totta tosiaan taidettu t a h t o a tarpeeksi. Tuohan se avainasia juurikin on. Ja kyllä, olen sitä miettinytkin, että jos kohtalokseni tulisi törmätä johonkin ihanaan ihmiseen ja seurusteluhommiin vielä, niin tahtoisin kaikkein mieluiten hypätä suoraan sinne tasaiseen, turvalliseen vaiheeseen, mikä vallitsee kun ollaan oltu yhdessä monta monta vuotta. Se tunteiden palo ja intohimo (ja pieni epävarmuuskin) on niin kuluttavaa ja kokonaisvaltaista kyllä, että minen enää jaksais Hittovie vaan kun se lienee vähän mahdotonta käytännössä..

 

[Gillyanne]

Olen käväissyt naimisissa joskus 'pienenä' ja siinä ei totta tosiaan taidettu t a h t o a tarpeeksi.

Sama vika Rahikaisella - hävettää itseänikin myöntää, että väärin perustein ja liian heikolla tahtomisella varustettuna tuli alttarille asteltua.

No, otin opikseni, ja uskon, että tuo suhde opetti minulle paljon - ja nyt on tosiaan huomattavasti paremmat eväät rakentaa pysyvää suhdetta, jossa molemmat tahtovat ihan oikeasti ja tosissaan. :thumbs:

 

[reinhardt]

, niin tahtoisin kaikkein mieluiten hypätä suoraan sinne tasaiseen, turvalliseen vaiheeseen, mikä vallitsee kun ollaan oltu yhdessä monta monta vuotta. Se tunteiden palo ja intohimo (ja pieni epävarmuuskin) on niin kuluttavaa ja kokonaisvaltaista kyllä, että minen enää jaksais

Veit jalat suustani...Tässä on kohta kahdeksan kuukautta huristeltu emotionaalista vuoristorataa etäsuhteen muodossa, eikä loppua näy, ja olen välillä ihan puhki.

Lisäksi minua on alkanut rassata se, että mies suhtautuu hankaliin asioihin ihan eri tavalla kuin minä: minä jauhan ja vatvon, mies taas tuntuu ajattelevan, että ellei asialle voi mitään tehdä (kuten me emme tällä hetkellä voi välimatkalle ja harvoin näkemiselle mitään), on asiasta turha valittaa. Mikä on sinänsä erittäin järkevää, mutta minä olen tyhmä ja alan ajatella, että ok, tuolle on ihan sama, vaikka ei nähtäisi koskaan, koska hän ei tee suurta numeroa siitä, että onpas kauheaa kun ei taaskaan nähdä kahteen viikkoon ja kylläpäs on ikävä ja mahdetaanko me koskaan päästä yhteen.

 

[mizzim]

Näiden ajatusten kirjaajat varmaan ymmärtävät, sitä että pelkää ettei olekaan oikeassa tuntiessaan, että nyt olen löytänyt sen oikean, johon en ennemmin täysin uskonu. Kun sitä on näin lyhyt suhde vasta takana ja ku itse on vielä kuitenkin pentu. Siitä huolimatta että tämä on aivan erilaista kun koskaan ennen, opettelemme tuntemaan toisiamme kovasti.. Siitä huolimatta että voin vannoa niin olevan, vaikka sitten sattuisikin hyvin kovasti.