- Liittynyt
- 4.12.2004
- Viestejä
- 7 669
- Ikä
- 45
Nyt olen lukenut kaikki kirjoitukset kahteen kertaan ja pakko se on ottaa kantaa tähän asiaan... Adan kirjoitus on NIIN tuttua NIIN tuttua. 
Itse seurustelin 10 vuotta, joista viimeiset kuusi vuotta olimme kihloissa. Yhdessä asuttiin noin 8 vuotta. Viimeiset pari vuotta olivat 'arkisia', toinen oli tuttu ja turvallinen, rakastimme toisiamme mutta mutta... se intohimo oli tosiaan kuollut, lähes kokonaan.
Sovimme hyvin yhteen, meillä oli ihan hauskaa keskenämme, mutta ennemminkin kuin siskolla ja veljellä, kaveruksilla tai kämppiksillä. Pystyin luottamaan eksääni 110%, hän oli turvallinen ja avulias, tunsin hänet päästä varpaisiin. Tiedän ja tiesin tuolloinkin ettei sitä himoa ja huumaa ja tunteiden roihua ja rakkauden kuumotusta koko elämäänsä tunne, mutta intohimon ja seksuaalisen mielenkiinnon PITÄÄ säilyä. Suhde ei missään tapauksessa saa täysin arkiintua kaikilta osin vaikka ne 'perhoset vatsanpohjassa'-tunteet katoavatkin ensimmäisen parin vuoden jälkeen.
Usein nuorena aloitetuissa pitkissä suhteissa ongelmana on se että arkiintuminen tapahtuu väärällä tavalla. On ehkä kasvettu yhdessä aikuisuuteen, koettu paljon yhdessä mutta kasvusuunta on ollut väärä. On kehitytty liikaa erilleen. Ehkä elämänkatsomus on erilainen, tai sitten ei toivo tulevaisuudelta samaa. Ehkä seksi on liian arkista tai seksuaaliset halut ja tarpeet muokkaantuneet ihan erilaisiksi. Syitä on monia, meillä se oli tuota kaikkea ja sataa muutakin asiaa.
Rakastimme toisiamme mutta viimeiset vuodet väärin. Olimme yhdessä tavan ja tottumuksen takia koska yhdessä oli 'ihan ok' olla. Olimme jumahtaneet samaan vanhaan koska mitäs siitä eroamaankaan, tai näin siis ajattelimme kunnes yhtäkkiä erään riidan yhteydessä, kysyessäni eksältäni rakastaako hän minua vai ei, hän ei ollutkaan varma. :( Siitä alkoi miettimis-aikamme jota kesti noin 3kk. Yritimme kaikenlaista, herättää suhdetta eloon, puhaltaa liekkiä sammuvaan kynttilään mutta huonoin tuloksin. Kun rakkaus hiipuu niin se todellakin hiipuu. Se elvyttäminen olisi pitänyt aloittaa jo paria vuotta aiemmin mutta tuudittauduimme liikaa siihen ajatukseen että kyllä se siitä ja ihan hyvähän tässä on elää, olla ja möllöttää. Itse en edes arvannut että mitään sellaista eksäni päässä kulkisikaan että ehkä meidän juttu ei toimi kuolemaan asti. [Itsekästä muuten sillä monesti itse mietin lähtemistä samoista syistä mutta tunne meni aina ohi koska suhtauduin asioihin kuten Ada]
Luinkin siihen aikaan paljon netistä parisuhdeterapeuttien kirjoituksia yms joissa lähes poikkeuksetta todettiin miesten ja naisten erilaisuus tässä asiassa. Usein miehet miettivät pitkään asioita yksin ja omassa päässään, patoavat tunteitaan ja odottavat että asiat muuttuvat itsestään, toisin kuin naiset taas pyrkivät parantamaan suhdetta ja pelastamaan sitä kaikin erilaisin uusin virikkein. Terapeutit totesivat kirjoituksissaan että usein se hetki jolloin mies ilmaisee nämä tunteensa on jo sellainen piste että ne tunteet ovat jo niin kadonneita että on periaatteessa liian myöhäistä, ei ihmistä voi pakottaa himoitsemaan ja rakastamaan jotain uudelleen jos se tunne on kerran kadonnut. :(
Ihmisten jotka elävät yhdessä kuolemaansa asti tulee rakastaa toisiaan miehenä ja naisena. Tuntea rakkaus sekä kiintymyksenä että luottamuksena ja turvallisuutena eli sillä arkisella tavalla, mutta pitää osata rakastaa myös kaivaten, ikävöiden, seksuaalisella tavalla, intohimoa pitää pystyä kaivamaan esille aika ajoin. Kumppania on voitava katsoa silmiin ja tuntea SE. Rakastaa toisiaan kuten nainen rakastaa MIESTÄ. Ja kuten mies rakastaa NAISTA. ;)
Vaikea selittää, ehkä joku tajuaa?
Loka-marraskuun vaihteessa viime vuoden puolella sitten teimme yhdessä päätöksen n.3kk 'yrittämisen' jälkeen. Päätös oli ehdottoman oikea! Tuona miettimisen aikana selvisi hyvin kaikki epäkohdat eikä meidän suhdetta olisi mitenkään edes voinut korjata, eroavaisuutemme olivat aika radikaaleja. Niitä vain ei päällepäin arkielämässä niin kauheasti näkynyt. Minusta [ja hänestäkin] meillä oli ihan jees elämä. Pakon edessä jouduimme asumaan eropäätöksen jälkeen yhdessä vielä kolmisen kuukautta mutta se sujui loistavasti, kuin kämppiksinä, ja kaveruus säilyi tähänkin asti
Muutimme erilleen 01.02.2005 ja nyt molemmilla oma elämä, uudet tuulet, uudet rakkaudet ja todennäköisesti 'ne oikeat' katsottuna. :haart: Silloin sitä viime kesän/syksyn aikana luuli että elämä kaatuu ja sitä faktaa oli vaikea käsittää kun ekan kerran näkyi välähdyksiä tulevasta. Tiesin kuitenkin melkein kokoajan että ero se on edessä ja olen näin jälkeenpäin helvetin onnellinen että erosimme. Elämä jatkuu jne.
Tsemppiä Adalle ja muillekin menneiden ja tulevien kokemuksien kanssa, elämä potkii joskus päähän mutta potkitaan me takaisin sillä kaikella on tarkoituksensa. :thumbs:
Itse seurustelin 10 vuotta, joista viimeiset kuusi vuotta olimme kihloissa. Yhdessä asuttiin noin 8 vuotta. Viimeiset pari vuotta olivat 'arkisia', toinen oli tuttu ja turvallinen, rakastimme toisiamme mutta mutta... se intohimo oli tosiaan kuollut, lähes kokonaan.
Sovimme hyvin yhteen, meillä oli ihan hauskaa keskenämme, mutta ennemminkin kuin siskolla ja veljellä, kaveruksilla tai kämppiksillä. Pystyin luottamaan eksääni 110%, hän oli turvallinen ja avulias, tunsin hänet päästä varpaisiin. Tiedän ja tiesin tuolloinkin ettei sitä himoa ja huumaa ja tunteiden roihua ja rakkauden kuumotusta koko elämäänsä tunne, mutta intohimon ja seksuaalisen mielenkiinnon PITÄÄ säilyä. Suhde ei missään tapauksessa saa täysin arkiintua kaikilta osin vaikka ne 'perhoset vatsanpohjassa'-tunteet katoavatkin ensimmäisen parin vuoden jälkeen.
Usein nuorena aloitetuissa pitkissä suhteissa ongelmana on se että arkiintuminen tapahtuu väärällä tavalla. On ehkä kasvettu yhdessä aikuisuuteen, koettu paljon yhdessä mutta kasvusuunta on ollut väärä. On kehitytty liikaa erilleen. Ehkä elämänkatsomus on erilainen, tai sitten ei toivo tulevaisuudelta samaa. Ehkä seksi on liian arkista tai seksuaaliset halut ja tarpeet muokkaantuneet ihan erilaisiksi. Syitä on monia, meillä se oli tuota kaikkea ja sataa muutakin asiaa.
Rakastimme toisiamme mutta viimeiset vuodet väärin. Olimme yhdessä tavan ja tottumuksen takia koska yhdessä oli 'ihan ok' olla. Olimme jumahtaneet samaan vanhaan koska mitäs siitä eroamaankaan, tai näin siis ajattelimme kunnes yhtäkkiä erään riidan yhteydessä, kysyessäni eksältäni rakastaako hän minua vai ei, hän ei ollutkaan varma. :( Siitä alkoi miettimis-aikamme jota kesti noin 3kk. Yritimme kaikenlaista, herättää suhdetta eloon, puhaltaa liekkiä sammuvaan kynttilään mutta huonoin tuloksin. Kun rakkaus hiipuu niin se todellakin hiipuu. Se elvyttäminen olisi pitänyt aloittaa jo paria vuotta aiemmin mutta tuudittauduimme liikaa siihen ajatukseen että kyllä se siitä ja ihan hyvähän tässä on elää, olla ja möllöttää. Itse en edes arvannut että mitään sellaista eksäni päässä kulkisikaan että ehkä meidän juttu ei toimi kuolemaan asti.
[Itsekästä muuten sillä monesti itse mietin lähtemistä samoista syistä mutta tunne meni aina ohi koska suhtauduin asioihin kuten Ada]Luinkin siihen aikaan paljon netistä parisuhdeterapeuttien kirjoituksia yms joissa lähes poikkeuksetta todettiin miesten ja naisten erilaisuus tässä asiassa. Usein miehet miettivät pitkään asioita yksin ja omassa päässään, patoavat tunteitaan ja odottavat että asiat muuttuvat itsestään, toisin kuin naiset taas pyrkivät parantamaan suhdetta ja pelastamaan sitä kaikin erilaisin uusin virikkein. Terapeutit totesivat kirjoituksissaan että usein se hetki jolloin mies ilmaisee nämä tunteensa on jo sellainen piste että ne tunteet ovat jo niin kadonneita että on periaatteessa liian myöhäistä, ei ihmistä voi pakottaa himoitsemaan ja rakastamaan jotain uudelleen jos se tunne on kerran kadonnut. :(
Ihmisten jotka elävät yhdessä kuolemaansa asti tulee rakastaa toisiaan miehenä ja naisena. Tuntea rakkaus sekä kiintymyksenä että luottamuksena ja turvallisuutena eli sillä arkisella tavalla, mutta pitää osata rakastaa myös kaivaten, ikävöiden, seksuaalisella tavalla, intohimoa pitää pystyä kaivamaan esille aika ajoin. Kumppania on voitava katsoa silmiin ja tuntea SE. Rakastaa toisiaan kuten nainen rakastaa MIESTÄ. Ja kuten mies rakastaa NAISTA. ;)
Vaikea selittää, ehkä joku tajuaa?
Loka-marraskuun vaihteessa viime vuoden puolella sitten teimme yhdessä päätöksen n.3kk 'yrittämisen' jälkeen. Päätös oli ehdottoman oikea! Tuona miettimisen aikana selvisi hyvin kaikki epäkohdat eikä meidän suhdetta olisi mitenkään edes voinut korjata, eroavaisuutemme olivat aika radikaaleja. Niitä vain ei päällepäin arkielämässä niin kauheasti näkynyt. Minusta [ja hänestäkin] meillä oli ihan jees elämä. Pakon edessä jouduimme asumaan eropäätöksen jälkeen yhdessä vielä kolmisen kuukautta mutta se sujui loistavasti, kuin kämppiksinä, ja kaveruus säilyi tähänkin asti
Muutimme erilleen 01.02.2005 ja nyt molemmilla oma elämä, uudet tuulet, uudet rakkaudet ja todennäköisesti 'ne oikeat' katsottuna. :haart: Silloin sitä viime kesän/syksyn aikana luuli että elämä kaatuu ja sitä faktaa oli vaikea käsittää kun ekan kerran näkyi välähdyksiä tulevasta. Tiesin kuitenkin melkein kokoajan että ero se on edessä ja olen näin jälkeenpäin helvetin onnellinen että erosimme. Elämä jatkuu jne.
Tsemppiä Adalle ja muillekin menneiden ja tulevien kokemuksien kanssa, elämä potkii joskus päähän mutta potkitaan me takaisin sillä kaikella on tarkoituksensa. :thumbs:
