Parisuhteellisuudesta

[Ada]

Täällä on mimmeillä varmaan monennäköisiä kokemuksia parisuhteista. Mulla ei tähän ikään (25v) ole kokemusta, kun yhdestä pidemmästä ja vakavammasta suhteesta (6v), jonka päättymisestä sain kuulla viikonloppuna. Avo ilmoitti, ettei enää vähään aikaan ole tuntenut mua kohtaan muuta kun kaveruutta. Ollaan nyt asuttu yhdessä 3 vuotta ja ilmoitus tuli mulle melkoisena yllätyksenä ja ja järkytyksenä. Aika arkistahan tämä meidän elo on viime aikoina ollut ja myönnetäköön, etten mä ole omalta osaltani hirmusti jaksanut panostaa romantiikkaan yms. Muuten meidän välillä kaikki kuitenkin mun näkemyksen mukaan oli hyvin; luotetaan toisiimme 100%, huumorintaju ja harrastukset menee yksiin ja avolle pystyn puhumaan semmoisista asioista, joista en puhu edes lähimmille kavereilleni. Mä olen aina ajatellut, että hyvä ja kestävä parisuhde perustuu nimenomaan hitaasti vahvistuvalle kiintymykselle ja kumppanuudelle, en oikein usko semmoseen palavaan ja intohimoseen rakkauteen. Ja mun mielestä meidän suhteesta löytyi justiin näitä aineksia.

Ehdotin avolle hädissäni, että otetaan päivä kerrallaan ja lupasin muuttaa itsessäni niitä asioita, joita mielestäni on reilua muuttaa. Eli en siis ala nöyristelemään, mutta naputan vähemmän kotitöistä, panostan enemmän makuuhuoneen puolella ja olen muutenkin vähän vähemmän itsekäs ja huomionkipeä. Kaikki nämä siis puutteita, jotka olen aina itsessäni tunnistanut, mutta en ole ollut riittävän motivoitunut niitä muuttamaan. Lisäksi ehdotin, että tehdään yhdessä "oikeita pariskunta-juttuja", eli leffassa käyntiä, hemmottelu viikonloppuja hotellissa jne. Kaikki tämä ihan siitä syystä, että mun mielestä meillä on jotain semmosta, jonka puolesta taistella. En pyytänyt avoa sitoutumaan mihinkään, pyysin vain ottamaan päivä kerrallaan. Ei se oikein mitään muuta vielä sanonut, kun ettei koskaan ole nähnyt tilannetta, jossa liekki olisi saatu uudelleen puhallettua eloon...

Tämän pitkällisen purkauksen tarkoituksena oli helpottaa mun oloani ja lisäksi kysyä neuvoa siitä, olenko tyhmä, kun jään vielä yrittämään, jos ollaan kuitenkin menossa loppua kohden? Pitkitänkö mä vain tuskaani? Jos avo on kaivannut aiemmin enemmän lämpöä ja huomiota multa ja nyt vasta tajuan sitä antaa, eikö sillä pitäisi olla edes jotain vaikutusta?

Loppuun täytyy vielä mainita, että eilenkin meillä oli niin loistava päivä yhdessä (paitsi silloin kun säntäsin salaa vessaan itkemään), etten vaan pysty käsittämään, missä mättää.

 

[Tähtityttö]

Nää on vaikeita asioita, enkä tiedä olenko paras ihminen neuvomaan, kun tuntuu, että itelläkin on aina mennyt kaikki suhteet enemmän tai vähemmän pepulleen. Nykyisen kanssa ollaan oltu kohta 3½vuotta, eikä loppua toivottavasti näy, mutta sitä ennen 2 ja 1vuoden suhteet (voiko niitä nyt pitkiksi kutsua, en tiiä) on kariutunu, ehkä ihmiset ei vaan oo olleet niitä oikeita.

Sanon nyt suoraan, että aika pahalta kuulostaa tollanen "vaan kaveruutta"-meininki. Toisaalta, ainahan suhde arkistuu, ihan aina, joillakuilla enemmän ja toisilla taas vähemmän. Onko oikeesti niin, että avokkis haluaa olla vaan kaveri vai onko vaan "ensihuuma" ohi? Minkä takia se ylipäätään sulle tuli sen sanomaan?

Totuushan on se, että ei sellasta "liekkiä" olekaan, joka roihuaisi koko suhteen (siis vaikkapa 60 vuotta). Ei voi olla! Mutta kyllä mä ainakin tiedän että rakastan avokkiani, vaikka välillä hermo meinaa mennä, kun telkasta tulee aina fudista ja se tiskaakin niin harvoin jne jne. Ei se vaihtamalla parane!!

Sori, tästä tulikin nyt tällanen oma avautuminen. Nää on vaikeita juttuja!

 

[Gillyanne]

Tämän pitkällisen purkauksen tarkoituksena oli helpottaa mun oloani ja lisäksi kysyä neuvoa siitä, olenko tyhmä, kun jään vielä yrittämään, jos ollaan kuitenkin menossa loppua kohden? Pitkitänkö mä vain tuskaani? Jos avo on kaivannut aiemmin enemmän lämpöä ja huomiota multa ja nyt vasta tajuan sitä antaa, eikö sillä pitäisi olla edes jotain vaikutusta?

Sympatiahali Adalle. Itselläni on takana muutamia päättyneitä pitempiä suhteita, ja ikinä eroaminen ei ole helppoa (vaikka olisi itse se aloitteentekijäkin)...

Sanoit, että olette seurustelleet 6 vuotta. Jos avokkisi on samanikäinen kuin sinä, olette kuitenkin olleet suhteellisen nuoria aloittaessanne seurustelun. En haluaisi maalata piruja seinille, mutta oma kokemus asiasta on se, että se ensimmäinen "oikea" seurustelusuhde harvoin kestää ns. ikuisesti - ihmisten aikuistuessa monesti vain kasvetaan erilleen vanhan kliseen mukaan, tai sitten toiselle osapuolelle (tai molemmille) iskee vapaudenkaipuu ja kokeilunhalu. Lähes kaikille tutuilleni, kuin myös minulle itselleni, näin on aikanaan käynyt.

Itse toki päätät, haluatko vielä tehdä töitä suhteen jatkumisen eteen - mutta oma mielipiteeni on se, että avokillesi on nyt tullut juurikin tuo vapaudenkaipuu ja halu ns. katsella ympärilleen, ja epäilen, ettet saa hänen päätään käännettyä, vaikka kuinka yrittäisit ja panostaisit. Nimim. done that, been there... tosin olin itse se "jättäjä" silloin...

Ei se vaihtamalla parane!!

... paitsi että kyllä se vaan joskus paranee, ei toimimattomassa suhteessa kannata kärvistellä ja ajatella, että ei se tästä vaihtamalla kuitenkaan muuksi muutu. Mutta tämä nyt ei toki liity Adan tilanteeseen mitenkään.

 

[Tähtityttö]

.. paitsi että kyllä se vaan joskus paranee, ei toimimattomassa suhteessa kannata kärvistellä ja ajatella, että ei se tästä vaihtamalla kuitenkaan muuksi muutu. Mutta tämä nyt ei toki liity Adan tilanteeseen mitenkään.

Niin, ei tietenkään. Itsekin olen toki vaihtanut parempaan (se vuoden suhde ennen tätä nykyistä, oh hoh että ei kyllä tultu loppupeleissä ollenkaan toimeen..)
Tarkoitin vain sitä, että kaikki suhteet kyllä arkistuvat, ja siitä ei mihinkään pääse (vai pääseekö? Kertokaa jos näin on.). Tietysti suhteesta pitää sen arjenkin keskellä löytää onnea ja iloa (vautsi ), jos sitäkään ei löydy, niin vaihtoon vaan!

 

[Melly]

Tätä on nyt liikkeellä....
Kovasti kuullostaa tutulta tuo sun kertomukses. Avon kanssa erottiin pari kk sitten kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeen. Meillä ei sinä aikana tainnu olla yhtään riitaa (eikä sen jälkeenkään), yhdessä oli kivaa, harrastukset oli yhteiset, pystyttiin puhumaan kaikesta. Päällisin puolin kaikki oli täydellistä, mut kaveripohjalla mentiin ja se ei sit riittänyt loppupeleissä kummallekaan.
Sitä oli vaan tosi vaikeeta myöntää itelleen, että vaikka avo on mun sielunkumppani, se ei ollut mun elämäni mies.

Joillekin voi riittää vähempi, mutta mä haluan intohimoa, elokuvarakkautta :haart:

 

[Anne P]

Förändra sig kan ingen, men bättra sig kan alla. Eli et sä voi, eikä sun todella pidäkkään rueta muuttamaan itseäsi. Aina voi parantaa tapoja, mut sellaset asiat mitkä sussa on, on osa sua,kaikkine naputuksineen. Ne seikat mitä sanoit että tunnistat itsessäsi "puutteina" voi olla seurausta jostain muusta, eli teidän suhteessa on jotain, miksi käyttäydyt ja olet sellainen.Mieti myös sitä.
Mutta olen todella pahoillani puolestasi. Toivottavasti kaikki menee vielä hyvin. Rakkauden puolesta kannattaa ja joskus pitääkin taistella. Mutta jos toinen kertoo, ettei tunne enää muuta kuin kaveruutta, miksi sinun kannattaisi pyristellä?Vaikka miten koittaisit ns. parantaa tapojasi, ei se välttämättä vaikuta hänen tunteisiinsa. Jos olis rakkautta ollakseen, ei sen puute johdu siitä, että toinen naputtaa sillon tällöin tai ei jaksa aina innostua seksistä. Niin karulta kun tämä kuulostaakin, mutta olet vielä nuori, ota siivet alle ja lennä. Tosi rakkaus voi odottaa sinua jossakin. Etsi se ja ole onnellinen. Niin valitettavaa kun se onkin, toista ei voi pakottaa rakastamaan.
Mä uskon ainakin, että mulle löytyy ihminen, jonka voin rakastaa ihan puhki ja joka rakastaa minua ihan uskomattoman paljon.Vuosi sitten loppui 4 vuoden avoelo, en kadu hetkeäkään, että se päättyi. On vaikea erota ja uskaltaa lähteä. Mutta elämä eletään vain kerran. Miksi tuhlata aikaa, jos toinen ei rakasta.Onnea sinulle elämääsi, tyttönen :thumbs:

 

[Gillyanne]

Tarkoitin vain sitä, että kaikki suhteet kyllä arkistuvat, ja siitä ei mihinkään pääse (vai pääseekö? Kertokaa jos näin on.). Tietysti suhteesta pitää sen arjenkin keskellä löytää onnea ja iloa (vautsi ), jos sitäkään ei löydy, niin vaihtoon vaan!

Jep, näin juuri se minunkin mielestäni menee. Loppujen lopuksi elämä on kuitenkin pääosin sitä arkea, ja väitän, että se suurin onnellisuus niin parisuhteessa kuin elämässä yleensäkin piilee juurikin siinä hyvässä arjessa.

Totta on toki myös se, että "liekkii täytyy ruokkii", ei parisuhdekaan itsestään hyvänä pysy ja eteenpäin mene, vaan kyllä sen eteen pitää tehdä töitä - molempien osapuolten. :haart:

 

[Ironbutt]

Nuorena solmittu pitkäkestoinen suhde kuolee usein ihan siihen, että sitä yhtäkkiä tajuaa elävänsä arkisessa suhteessa (ensi huuma on haihtunut) ja sitä tilannetta ei kestä: pakokauhu valtaa ajatukset "tällaistako tämä nyt sitten on elämän loppuun asti" ja sitä rupeaa katselemaan josko aidan toisella puolella olisi vehreämpää. Sitä kuvittelee, että omassa elämässä asiat on vinksallaan ja muissa parisuhteissa hommat luistaa ihan eri tahtiin.

Uusi kulta ja uusi rakkaus kestää taas vain sen oman aikansa kunnes ollaan taas samassa tilanteessa. Tätä parinvaihtoa jatkuu niin kauan kun ihminen kypsyy oikeasti aikuiseksi ja hoksaa, että ei se hekuma kestä ikuisesti. Saman aikuistumisprosessin myötä myös monet muut asiat muuttuvat - myös se mitä suhteelta haluaa. On jännä seurata esim. naistenmiesten muuttumista kilteiksi koti-iseiksi -kun mies kypsyy ja ns. "rauhoittuu".

Miesten kohdalla tämä rauhoittuminen ei ole ikäsidonnaista (monet naiset rauhoittuvat luonnostaan siinä 25 v. kieppeillä ja rupeavat hakemaan sitä "oikeaa" kumppania) vaan se riippuu ihan kokemuspohjasta: mies rauhoittuu siinä vaiheessa kun hän on saanut omia tarpeitaan vastaavan määrän erilaisia kokemuksia. Monesti nämä kokemukset kulkevat sitten käsikädessä miesten seksipartnereiden lukumäärän tai laadun kanssa...

Mikäli mies on vielä "viettiensä viemä" niin häntä on aika vaikea pysäyttää - mies janoaa uutta suhdetta, uusia kokemuksia jne. ja häntä on vaikea saada kiinnostumaan arkiseksi muodostuneesta suhteesta.

Nykyaikaan tätä vastaavaa käytöstä on muuten havaittavissa myös naisten keskuudesta.

 

[Tähtityttö]

No jopas oli hyvää tekstiä! Allekirjoitan täysin..

 

[Naene]

Sympatiat multakin Adalle!! Kyllä se siitä johonkin suuntaan menee ja tulevaisuudella on muutakin mukanaan.

Itselläni ei ole pahemmin mistään kokemusta. Uran perässä juostu ollaan maasta toiseen, joka maassa eri tuttavuus kunnes mun on lähdettävä. Pelottaa sinänsä että nyt kotoudun kohtapuolin Suomeen ja kaikilla teilläkin ikäisilläni on jo mukavasti ollut kokemusta suhteista joilla on oikeasti ollut jotain kasvupohjaa toisin kun itselläni (suosin kotimaista :D)... lässytykset sikseen - olen sitä mieltä ettei tämäkään kenties katkennut suhde ole lainkaan huono juttu. Kokemus kasvattaa, tiedätpä mistä pidät ja mistä et. Itse olen hiukka kade kun on toisilla edes ollut jotain mitä on ajatellut että on taistelun arvoista. Siihen itsekin pyrin. Tuossa kuukauden päästä jo. hehe. Eli jos nyt kaatuukin, kirpaisee saletisti mutta voi siitä jotain positiivistakin repiä.

 

[Faidra]

Tosi asiallinen posti Ironbuttilta. Musta on outoa, että nykyään myös yhä useampi omanikäisistä kavereistata/tutuis on juuri tuollaisia kukasta kukkaan -lentelijöitä, jotka viihtyy hetken suhteessa, vaihtaa uuteen, kyllästyy taas, vaihtaa... ikuinen rumba. Surullisinta mielestäni on, että näitäkin tapauksia on, jotka menee naimisiin ja huomaa vielä siinäkin vaiheessa, että tämä suhdehan olikin liian arkinen. Ja eropapereita vetämään... ei nyt tietenkään saa yleistää, mutta onkohan sellainen tietynlainen kevytkenkäisyys vähän liiankin näkyvä trendi suhdemarkkinoilla?

Adan tilanne on siinä mielessä tuttu, että oma suhteeni loppui vuosi sitten hiukan samantapaisesti. Seurustelu tosin kesti hiukan lyhyemmän ajan, 3.5v. En jaksa nyt sitä tähän sen kummemmin eritellä, pohjalla oli kuitenkin muutakin kuin pelkkä kyllästyminen. Meillä juttu meni vain niin päin, että minä en enää jaksanut. Ikävä kyllä ainakin mun kohdalla oli niin, että kun rakkaus oli kerran kävellyt ovesta ulos, sitä ei saanut enää takaisin. Mies yritti muuttua ja paljon hyviä muutoksia tapahtuikin, mutta ei se silti riittänyt. En vaan pystynyt enää näkemään miestä samassa valossa kuin silloin kun ihastuin häneen. En halua tällä masentaa sinua, Ada, mutta kerron nyt vaan oman näkemykseni. Teillä onni on tietysti se, ettei pohjalla ole ilmeisesti mitään epämiellyttäviä tapahtumia kuten pettämistä tms. Kannattaa kuitenkin miettiä myös sitä, haluatko roikkua suhteessa jossa toinen "rakastaa vähemmän"? Mun mielestäni suhteessa pitää olla kokonaan, tai sitten ei ollenkaan. Ei mitään sellaisia välimalleja. Tiedän että minua ainakin ahdistaisi tilanne, jossa aistisin koko ajan toisen olevan hiukan kyllästynyt ja mahdollisesti vielä analysoivan minua, muuttumistani ja tekemisiäni.

Mielestäni paras tapa pitää mies kiinnostuneena on osoittaa olevansa paras mahdollinen saatavissa oleva, niin ettei paremmasta tarvitse haaveillakaan :lol2: No ei vaan, arkisilla pikkujutuilla voi kivasti piristää suhdetta eikä se vaadi juuri yhtään vaivaa. Minusta on tärkeää saada toinen tuntemaan joka päivä, että rakastan :haart:

 

[Anna-Kristiina]

Olen ollut samassa tilanteessa kanssasi edellisessä suhteessani, paitsi, että meillä ei ollut sormuksia, enkä asunut hänen luonaan kuin muutaman päivän viikossa (työ eri paikkakunnalla). Samat sanat sain kuulla minäkin. Tein suurinpiirtein samat ehdotukset kuin sinäkin. Näin myöhemmin ajateltuna olen hyvin tyytyväinen suhteen päättymisestä; elämänlaatuni parani huikeasti! Sitä on vain joskus sokea omalle tilanteelleen.

Miehesi vaikuttaa mielestäni aikas kylmältä, kun sulle noin sanoi. Saman tajusin exästäni vasta paljon myöhemmin, koska muuten hän oli vaikuttanut mukavalta ja huomaavaiselta. Joskus pienet jutut paljastavat vähän isomman jutun...
Jos on kylmä -> ei ole rakkautta -> no, jäätä ei paljon kannata omalla liekillään sulatella, koska se sammuttaa enen pitkään omasikin.
No tämän meidän jutun taustalta löytyi sitten kolmaskin osapuoli, jonka tavaroiden seasta sain sitten kerätä omani, kun lähdin...

Mä pyrin ero tilanteissa peittämään tunteet järjen äänen alle, koska monesti, jos "seuraa sydäntään" löytää itsensä lämmittämästä tätä vanhaa suhdetta ja se ei kyllä IMO toimi.
Kysy itseltäsi, haluatko elää loppuelämäsi suhteessa, jossa joudut muuttamaan itseäsi ja lämmittämään sitä aina silloin tällöin? Suhteessa, jossa olet epävarma, rakastaako hän sinua enää.
Juuri nyt voi tuntua, että on niin paljon menetettävää, mutta tiedätkö kuinka paljon saatat menettää jo siinä ajassa kun yrität puhaltaa liekkiä uudelleen roihuun ja odottelet sen syttymistä?

Musta sun kannattaa käyttää kuule tuleva kesä ennemmin paremman miehen treffailuun, kuin tuollaisen perään haikailemiseen. ;)

Voimia sinulle, muista sitten nauraa tälle kommelluksellesi muutaman vuoden päästä, kun sulla on kaikki hyvin... OIKEASTI Hali!

Elämä on liian lyhyt vietettäväksi väärän ihmisen seurassa.

 

[Ada]

Iso kiitos kaikille, auttoi tosi paljon jo pelkästään se, kun sai purkaa tuntojaan ja joku vielä niitä jaksoi lukea. Paljon hyödyllisiä ja ajattelemisen arvoisia kommentteja tuli myös.

Johtuneeko sitten mun vähäisestä kokemuksesta vai mistä, mutta mä en jotenkin vaan näe, mikä meidän välillä on vialla. Tämmöstä mä olen pitkän parisuhteen aina ajatellut olevan. En olettanutkaan, että se on koko ajan helppoa. On mullakin ollut vaikeita hetkiä ja epäilyksiä; yhdessä vaiheessa olin lähes kauhuissani, kun tajusin, etten välttämättä enää koskaan saa kokea sitä ensimmäisten treffien huumaa, mutta sitten tajusin, että se mitä pitkässä suhteessa saan vastineeksi, on paljon arvokkaampaa... Avo sanoi, että on viime aikoina pysynyt mun vierellä sen takia, koska mussa on niin paljon piirteitä, joita se ihmisessä arvostaa. Douh, semmosen ihmisen kanssako se sitten haluis olla, jota ei arvostaisi. Ei tajuu...

Mä en nyt vaan tiedä mitään muuta, kun että sattuu aivan helvetisti. Pahinta on se, kun asian unohtaa hetkeksi, vaikka salilla, ja ajattelee kaiken olevan normaalisti ja kun sitten taas muistaa, niin kipu tulee entistä pahempana takaisin. Mä en nyt voi kun ottaa päivä kerrallaan. Jotenkin mä, tyhmyyttäni kai, ajattelen, että sopiva annos lämpöä ja välittämistä, tasapainotettuna vapaudella (enkä tarkoita pettämistä, sitä en ikinä hyväksyisi) riittäisi kääntämään tämän laivan reitilleen. Ehkä oon väärässä, mutta jotenkin tää toivo ja yrittäminen on ainut, mitä mulla tällä hetkellä on.

 

[Estel]

Pari kertaa olen lukenut tätä keskustelua läpi ja miettinyt vastata, mutta kun ei osaa sanoa mitään fiksua...

Jotenkin kuulostaa vain tutulta tilanne, ja ajattelin vaan sanoa, että siitä selviää. Joskus suhteet vaan etenee niin, että jäljelle jää vaan tuttavallisuus ja mukavuus olla yhdessä, ilman sen suurempia tunnekuohuja toiselta tai kummaltakaan. Moni viesti tässä ketjussa kuulostaa tutulta, nuo miehen paikalleen asettumattomuudet sun muut...

Mulla kokemusta vastaavasta, siis yllättävästä tiedosta, että tää on nyt tässä. Exän kanssa ehdittiin 16-vuotiaasta asti pyöriä yhdessä, ja kai me sitten jotenkin aikuistuessa alettiin molemmat pitää eri juttuja tärkeinä elämässä ym. Mä olen sellainen sitkeä sissi, että vaikka ongelmia tuli, halusin yrittää ja yrittää. Exä taas, miksi pyöri kuvioissa kaikki ne vuodet, en tiedä. Välillä otettiin etäisyyttä, tai exä otti, ja taas tuntui, että yhdessä sujuu. Meillä vuosia kertyi lopulta 11v. Kieltämättä elämä oli arkista ja olihan ongelmiakin, mä vaan ajattelin, että se kuuluu asiaan ja parisuhteessa on ylä- ja alamäkiä, pitää vaan selvitä niistä. Oltiin naimisissakin, niin mietin ettei tää vaihtamalla parane vaan kuuluu pärjätä ja selvittää ongelmat. Sitten aloin odottaa esikoista ja exän meno villiintyi vaan, reissutyö vei aikaa ja vapaa-ajan vei kavereiden kanssa baarijuoksut sun muut. Kun sitten kuulemma ei voi kun vauva syntyy... Justjust. Ja mä ajattelin, että en nalkuta, en kiristä pysymään kotona, pitää antaa toiselle vapaus blaablaablaa. Kunnes sitten exä sanoi eräs aamu täysin yllättäen, että hän muuttaa 2 päivän kuluttua pois, parinsadan kilometrin päähän, hällä on siellä toinen nainen. Ollut muutaman kuukauden. Minkäs siinä teet.

Mä yritin keskustella, ehdottaa perheneuvontaa, vaikka mitä, mutta exä piti päänsä. Kun ei hänen mielestä meillä rakkautta enää ole ja elämä on ankeaa, niin piti lähteä. Ajattelin, että jos mä omalta osaltani kehitän suhdetta ja pyrin paremmaksi puolisoksi, niin homma onnistuisi. Mutta kun toisella osapuolella ei ole isompaa intoa siihen, niin siinä olisi vaan lopulta raatanut suhteen puolesta itsensä rikki.

Joten erottiin. Eikä se sitten loppujen lopuksi ollut huono päätös. Elämä oli kyllä ihan hiton rankkaa aluksi, tuntui aika samalta kuin sä, Ada, kirjoitit:

Pahinta on se, kun asian unohtaa hetkeksi, vaikka salilla, ja ajattelee kaiken olevan normaalisti ja kun sitten taas muistaa, niin kipu tulee entistä pahempana takaisin.

Sitä välillä tuntui ihan hyvältä olo ja sitten taas - pam!

Mutta kuten sanoit, päivä ja välillä tunti kerrallaan. Aika parantaa on kamala fraasi, mutta mulla se toimi. Ensin itkin joka päivä monta tuntia, sitten joka päivä silloin tällöin, sitten en ihan joka päivä edes, lopulta itkut unohtui ja tuli kesä ja aurinko paistoi, vauva potki mahassa ja elämähän oli oikeastaan ihanaa. Piti vaan tarpoa sen hemmetin läpi.

Mä kävin silloin yksin perheneuvonnassa, exä ei halunnut mukaan, mutta neuvolasta mulle suosittelivat ja ajattelin itsekin, että parempi käydä jossain edes puhumassa asiasta. Halusin saada pääni jotenkin järjestykseen ennen kuin vauva syntyy, että voisin siitä sitten nauttia ja selviäisin paremmin kuin jos rämpisin yhä vanhoissa jutuissa. Siellä perheneuvonnassa mulle asetettiin eteen ajatus erilaisista etenemistavoista. Voisin joko nyt, siltä istumalta, päättää, että se on tässä nyt. Aloittaa eroprosessin käsittelyn, itsellenikin tehdä selväksi, että tässä on se kohta, mistä ero alkaa, enää ei ole paluuta entiseen. Tai sitten asettaa jotain tavoitteita, keskustelu exän kanssa, harkinta, esim. avioeron harkinta-ajan verran, katsoa onnistuuko enää yhteenpaluu. Mä päätin, että se on siinä. Siinä päätin, että se on se hetki mistä eteenpäin mä en enää mieti mitä voisi suhteelle tehdä, että se pelastuisi, vaan mitä voin tehdä, että kaatuneesta suhteesta selviää edes jotenkin järjissään. Mun mielestä oli tosi hyvä asettaa itsensä sen kysymyksen eteen. Ettei miettinyt "entä jos", "ehkä vielä..." ja kuluttaa siihen energiaa. Vaan päätin, että nyt tää on tässä, ja aloitin sen surutyön. Kun tilannetta ei olisi saanut mitenkään muuttumaan, kun toinen kerran oli niin tiukasti päättänyt. Mä olisin vaan laahustanut jossain välitilassa, ilman, että pääsin eteenpäin elämässäni.

Tämä nyt ei ollut sulle, Ada, eikä sun tilanteeseen neuvoksi. Vaan noin yleensä parisuhteellisuusajatuksia.

Se vielä, että jos tilanne on se, että yhdessä yrittäminen näyttää epätoivoiselta ja tuskin onnistuu, tai ero on jo ihan selvä, eikä sille enää voi mitään, voi tietysti itkeä, mutta siihen suruun ei pidä jäädä kiinni. Typerältä kuulostaa, tiedän, mutta tarkoitan sitä, että jos itkee ja märehtii pitkään sellaista, mitä ei millään voi muuttaa, se vie voimia eteenpäin menemiseltä.

Tsemppiä kaikille parisuhteellisuusteorioiden pohdiskeijoille... On tää elämä monimutkaista.

 

[Mari-Nella]

Kyllä se on niin, että jos toinen haluaa eroon niin sen se myös tekee, ennemmin tai myöhemmin. Kokemuksesta voin sanoa, että monesti olisi helpompi sille jätetylle, että ennemmin. Mitä nopeammin tilanne ratkeaa, sitä nopeammin pääsee toipumaan tuskasta. Ratkaisun odottaminen ja kuilunpartaalla keikkuminen on pahinta. "Parempi kerta rutina kuin ainainen natina" sanoi jo vanha kansa. Sellaiselle ihmiselle, joka etsii kestävää ja vakaata parisuhdetta on jättäminen todella rankka juttu. Juuri kun elämä on turvallista ja tuttua, niin on yksin jääminen pelottaa jo sen yksinäisyydenkin takia. Kun on oltu "ME" jääkin jäljelle vain minä. Joskus vain täytyy päästää irti, koska muuten hukkuu itsekin mukana. Epäonnistuminen on inhimillistä. Kyllä se elämä kantaa.

Estel, oli kova tarina. Mahtavaa, että olet päässyt elämässä eteenpäin ja jättänyt menneen taaksesi. Elämän voi elää, tai se voi käyttää menneiden vastoinkäymisten murehtimiseen. Olet valinnut ensimmäisen vaihtoehdon, onnittelut siitä.

 

[Estel]

Mitä nopeammin tilanne ratkeaa, sitä nopeammin pääsee toipumaan tuskasta. Ratkaisun odottaminen ja kuilunpartaalla keikkuminen on pahinta.

Tuo on ihan totta. Tietenkään ei pidä suinpäin sännätä eroon, jos mahdollisuuksia asioiden korjaamiseen on, mutta kun sen mahdollisuuden yli on menty... Silloin jatkaminen on kyllä vain tuskallista. Sekä sille, joka jatkaa toisen toiveesta, halusta yrittää eikä kuitenkaan homma kulje, että sille, joka sitten koko ajan pelkää ja jännittää, että kuinka tässä käy. Pitkitettyä tuskaa.

Mutta siis EN neuvo eroamaan heti kun hankalaa on, vaan tietysti ihmissuhteissa pitää rankatkin asiat selvitä yhdessä yli, jos se mahdollista on. Mutta sitten kun mennään siihen, ettei toivoa ole, silloin taisteleminen on vaan hivuttavaa kuolemaa... Sitten oma taiteenlajinsa on tietää, mistä tilanteessa on kysymys, onko toivoa vai ei jne.

Ei ole helppoa parisuhdeasiat.

 

[Eleonoora]

Pakko kai minunkin jotain on tähän väliin heitettävä.. Monta kertaa kun olen meinannut aloittaa keskustelunkin suhteen arkistumisesta (mikä nyt ei sinänsä ole tämän threadin pääpointti)..

Mä olen periaatteessa kokenut hiukan saman nykyisessä suhteessani.. Meillä vaan asiat meni jotenkin "hassusti", emmekä kokeneet sitä ihanaa alkuhuumaa (en prkl edes tiedä miltä se tuntuu, kun en ole saanut moista kokea), vaan alku oli jokseenkin "hirveää". Joitain kuukausia olimme olleet yhdessä ja minä olin jostain syystä koko hommasta todella epävarma. Jossain vaiheessa tajusin, että mies alkoi olla koko ajan entistä etäisempi. Sitten eräänä kauniina päivänä mies pamautti sen, mitä olin jo jonkin aikaa pelännyt: "Mä en taida sittenkään rakastaa sua, ehkä olis parempi olla vaan kavereita.." Sillon putos kyllä taivas meikäläisen niskaan. Adan ja muiden tapaan aloitin kysellä, että missä vika ja eikö vielä yritettäisi ja jos yrittäisin muuttua jnejne. Mies oli kuitenkin "päätöksensä" tehnyt ja sillä selvä; päätettiin pitää tauko.
Mutta eipä menny kun viikon päivät, kun mies alkoi laittaa tekstiviestejä valittaen IKÄVÄÄNSÄ! :jahas: Alko mullakin olla pasmat siinä vaiheessa ihan sekaisin. Sitten päätettiin vielä tavata ja jutella asioista.. Mulla oli sillon vielä mielessä joku hemmetin kosto, että annan miehen ensin ymmärtää, että saa minut takaisin, mutta ilmoitan sopivalla hetkellä, että sori, en mä voi olla enää sun kanssa, kun et rakasta mua. Mut mä jäinkin sit "koukkuun" ja kosto unohtui. Kaikki muuttui ja elämä jatkui hiljalleen. Nyt sit ollaan onnellisesti avoliitossa, josta tosin se onnellisuus on välillä aika kaukana. :D

Meillä tilanne oli siis periaatteessa aika erilainen kuin Adalla, kun tämä koettiin suhteen alussa.. Mutta ajattelin tämän kuitenkin kertoa, jos se pystyisi antamaan yhtään toivoa. Läheskään aina ei kuitenkaan käy niin, että palataan yhteen, mutta kuitenkin.. Ja onhan se vaikeaa, kun alitajunnassa koko ajan pyörii se, että rakastaako se minua vieläkään..
Mutta jos suhteesta puuttuu rakkaus, niin eihän se silloin ole kunnollinen suhde. Silloin on ehkä paras yrittää etsiä uusi mies, joka rakastaisi. Jos Ada kuitenkin oikeasti uskot siihen, että olette luodut toisilleni, niin yritä ihmeessä korjata suhteenne! Mutta muista luovuttaa ajoissa, jos mies ei sinua enää tahdo.

Voimia sinulle, Ada!
Estelille tahdon sanoa saman kuin Mari-Nella. Kova tarina, mutta onneksi olet selvinnyt ja jatkat elämääsi!

 

[Maisa]

Me ollaan mun avokin kanssa oltu myöskin tosi nuoria kin ollaan tavattu. Mä olin 18v ja avokki 17v. Yhteiseloa tulee syksyllä 8 vuotta ja kihloissa siitä 2 vuotta. Ollaan suhteen aikana molemmat muututtu ja kasvettu tosi paljon. Nyt kun ajattelee niitä alkuaikoja niin oltiin ihan lapsia molemmat.

Meillä oli suhteessa käännekohta reilu kolme vuotta sitten. Tapahtui aika samalla lailla kun teilläkin, Ada. Me ei sillon vielä asuttu yhdessä, mutta suunniteltiin yhteenmuuttoa ( jo toista kertaa) ja mies alkoi jänistää. Hän vetosi myöskin suhteen arkipäiväistymiseen ja siihen että suhteessa ei ollut enää intohimoa tarpeeksi. Mä en voinut käsittää, koska mun mielestä meillä oli tosi hyvä suhde ja huolimatta huonoistakin ajoista aina siihen asti oltiin saatu selvitettyä asiat. Mä olin ihan rikki ja yritin ehdottaa, että pidettäis vaan taukoa vähän aikaa ja selvittettäis asioita. Erottiinhan me sitten loppujen lopuksi kuukaudeksi, kun mies sitten päätti haluta tulla takaisin. Sinkkuelämä ei kai ollutkaan ihan sellaista kun luuli. Sillon mietin kovasti, että oonko hölmö kun otan takaisin, mutta rakastin niin paljon vieläkin. Enkä ole kyllä katunut. :haart:

Sillon kun uudestaan suhde päätettiin miehen kanssa, ettei enää koskaan anneta asioiden mennä niin huonolle tolalle ja että täytyy aina sanoa ajoissa, jos on jotain pielessä. Tietysti on monia tapoja, miten asiansa ilmaisee ja ne on kaikki varmaan kokeiltu. Nalkuttaminen ei ole miesten kanssa aina tehokkainta...joskun täytyy käyttää myös käänteispsykologiaa ;) .

Meidän tarinassa on onnellinen loppu, yhteiselo jatkuu vielä. Mutta ilman tota eroa ei luultavasti oltais yhdessä enää. Molemmat sai eron aikana miettiä mitä oikeastaan suhteelta haluaa ja kenen kanssa. Mä otin suhteen ennen eroakin aika vakavasti, mutta miehessä tapahtui selvä muutos tässä asiassa, jos ei olis tapahtunut en olis jatkanut. Otettiin myös opiksi monista virheistä ennen eroa. Itsestäänselvyytenä ei toista pitäis koskaan pitää. Ja se mitä moni täälläkin on sanonut, arjestakin on iloa löydyttävä. Yhteisiä hetkiä yritetään järjestää arjen kiireen keskelläkin. Tällä hetkellä suhde voi loistavasti ja suunnitellaan häitä kesälle 2006. Välillä iskee kuitenkin pieni epäilys kestääkö tää suhde loppuelämän kun ollaan niin nuorena tavattu. Sitähän ei auta murehtia, mutta kaikkeni teen sen eteen että kestäis.

Adalle vielä, erokin voi olla hyvä juttu siis suhteen jatkumisen kannalta tai sitten eri teille lähtemisen kannalta. Siinä ainakin joutuu miettimään suhdetta ja mitä siltä odottaa.

 

[Janetti]

Estel, Maisa ja Ada etenkin, teidän tarinat saivat kyllä minun nyt tajuamaan, miten hyvin suhteessani asiat ainakin tällä hetkellä ovat... Tänään nimittäin unohdettiin miehen kanssa 7 vuotis vuosipäivä ja tuntuu et, tää toisen huomioimattomuus on nyt huipussaan, varsinkin kun itse olen vilkuillut sinne aidan toiselle puolelle.... varmaankin juuri sen huomionkipeyden takia. Teidän tarinat luettuani taidan kuitenkin tulla miestä vastaan (vaikka päätin etten minäkään järjestä vuosipäivän kunniaksi mitään jos toinen ei järjestä) ja teen meille vielä jotain kivaa illaksi. On tässä suhteessa kuitenkin niin paljon taistelemisen arvoista, että kannattaa ponnistella. Varsinkin kun toinen kuitenkin arvostaa niitä ponnisteluja. Kiitos tytöt teille :haart:

 

[Tuittu]

En haluaisi maalata piruja seinille, mutta oma kokemus asiasta on se, että se ensimmäinen "oikea" seurustelusuhde harvoin kestää ns. ikuisesti - ihmisten aikuistuessa monesti vain kasvetaan erilleen vanhan kliseen mukaan, tai sitten toiselle osapuolelle (tai molemmille) iskee vapaudenkaipuu ja kokeilunhalu. Lähes kaikille tutuilleni, kuin myös minulle itselleni, näin on aikanaan käynyt.

Näin on käynyt myös itselleni. Aloitin seurustelun 16-vuotiaana ja sitä jatkui lähes 5 vuotta eroamisineen ja yhteenpalaamisineen kunnes vihdoin tajuttiin lopettaa se. Jatkettiin molemmat omaa elämäämme, mä ehdin jopa kihloihin toisen kanssa. Tämä suhde kaatui nimenomaan tuohon arkistumiseen, eleltiin vähän niinku kämppiksinä saman katon alla mutta kumpikin omassa maailmassaan. Ja kuinka ollakaan, reilun 3 vuoden päästä erosta löydettiin itsemme tuon "ensirakkauden" kanssa taas saman katon alta ja ollaan nyt asusteltu reilu vuosi Että näinkin voi käydä :haart:

Tulikohan tästä nyt tosi sekava viesti kun en jaksa niin yksityiskohtaisesti ruveta jaarittelemaan