Tosi hyvä tää sun viesti. Haluun vastata tähän oman näkemykseni pariin eri kohtaan.
Mulle kävi just tolleen, ja olihan sitä jokusen vuotta todella kyyninen ja katkera. Nyt kuitenkin kaikkien vuosien jälkeen tajusi, että kaikki se kyynisyys ja katkeruus oli loppupeleissä parhaaksi, koska se nyt vaan oli mun tapani asia käydä läpi, joten en olisi sitä voinut muullakaan tavalla käsitellä. Siksi sitä on enää turha murehtia että siinä meni muutamat vuodet "hukkaan." Ilman niitä vuosia en olisi se ihminen joka olen nyt. En siis voi katua sitä miten asiat meni.
Imo näissä molemmissa esimerkeissä se syy ois ihan oma. tekevälle sattuu jne. sinne kallionkielekkeelle on kuitenkin lähdetty leikkimään itse. tuossa jälkimmäisessä on vielä 2 opetusta ensimäisen yhtä vastaan. molemmissa "älä mene leikkimään kallionkielekkeelle" ja jälkimmäisessä vielä "älä luota sen varaan, että joku nostaa sut jos meinaat tiputa sieltä."
Niin, ei pitäisi olettaa tietävänsä, mitä muut ihmiset kelaavat. Lapsena tuota ei kuitenkaan vielä voi ymmärtää, vaan luonnostaan olettaa, että ihmiset eivät valehtele ja manipuloi. Varsinkin aikuisen on erittäin helppo käyttää hyväkseen lapsen naiviutta, ja nimenomaan antaa epäsuorasti ymmärtää, että tilanne on turvallinen, vaikka todellisuudessa kallionkieleke-vertauskuva ei ole kauhean kaukana todellisuudesta.
Toihan se vaikein juttu varmaan on. Itse katson asiaa siltä kantilta, että ei niitäkään voi syytellä, koska loppupeleissä eivät kuitenkaan tiedä/ymmärrä mitä tekevät. Ja iso opetus tuossakin on - ei kaikkiin vain voi luottaa, mutta anteeksi niille voi silti antaa, ja olla kantamatta kaunaa, vaikka niiden kanssa ei olisikaan enää koskaan missään tekemisissä.
Mun mielestä aika kova pala nieltäväksi on juuri se, että aika usein ihmiset kyllä tietävät vahingoittavansa toisia - mutta eivät vaan välitä. Tietty väkivalta ja hyväksikäyttö usein siirtyvät sukupolvelta toiselle juuri koska yksi ensimmäisistä asioista, joka saa kyytiä on traumatisoituneen ihmisen kyky tuntea empatiaa muita kohtaan. Eli helposti muiden satuttamisesta tulee tapa, jos ihminen on itse tunnetasolla niin turtunut ja arpeutunut, että ei vaan "tunnu missään". Anteeksiannon kannalle olen itsekin kallistumassa silti, eihän ihminen voim itse valita omaa historiaansa. Ja se eletty elämä ( varsinkin lapsuus ) kuitenkin käytännössä pitkälti muokkaa ihmisen persoonan siksi, kuka se tänä päivänä on.
Ja loppuun vielä jos palaan tuohon ensimmäiseen osaan, niin yksi tärkeimmistä opetuksista jonka olen elämässäni saanut/ymmärtänyt on se, että todella vaikeina aikoina paras apu on lopulta se, kun kukaan ei enää auta millään tavalla. Silloin se on jo pakko tehdä itse. Joo, silloin ainakin se halu ja kyky vastaanottaa apua ( itseltä tai toisilta ), on yleensä aidompaa. Ei ole enää sitä takaporttia käytössä ikäänlkuin, kun muutos alkaa olla ainoa vahtoehto vrt. jatkuvaan ahdistukseen.
