Ongelmana ramppikuume

[nyrkkeilijä]

Tää fobia on ollu mulla varmaan aina mutta miten sitä sais hoidettua?
Aina luulen että ei sanat jää kurkkuun mutta sitten kuitenkin jää WTF? Se ei ollenkaan oo tahdonalaista ja se on tosi ärsyttävää varsinkin jossain esitelmässä yms.

Onko siis jotai hoitokeinoa olemassa? (ei lääkkeitä mieluiten psyykkistä, jotta voisin ite treenailla)

Varmaankin ehkä pitää vain totutella mutta näidenkin pienien vuosien jölkeen yhtävoimakkaanaa se aina ilmenee. Jos jollain omakohtaisia kokemuksia, haluaisin kuulla ja jos olette saaneet sen pois niin miten?


:kippis1:

 

[Siloposki]

Eiköhän se siitä lähde pikkuhiljaa, jos vain esiintyy/joutuu esiintymään enemmän. Peruskoulussa ja lukiossa tms. tuommoinen on niin harvinaista herkkua, ettei siihen ehdi tottua. Mutta jos esim. töissä pitää parikolme presentaatiota viikossa, niin ei siinä enää mitään ihmeellistä ole.

Ja tietysti aihekin vaikuttaa. Jos aihe on itselle mielenkiintoinen (ja osaat sanoa siitä jotain ihan muutenkin kuin nenä kiinni paperissa), on esiintyminen luontevampaa. Muistan kyllä vielä itsekin miten paljon vihasin jauhaa jostain banaanikärpästen lisääntymisestä luokan edessä..

 

[Dragon]

Voin kertoa oman kokemukseni. Olen änkyttänyt pikkumuksusta saakka ja kyse on puheterapeutin mukaan jännityksestä ja siitä, että pää tuottaa enemmän tekstiä, kuin pystyn sujuvasti puhumaan. Tämän takia sellaiset asiat kuin virallisten asioiden hoito toimistoissa ja puhelimessa ovat erittäin vaikeita välillä. Lukion jälkeen tilanne oli itselläni todella paha ja käytännössä en juuri puhunut tuntemattomille mitään ja ajattelin, että olen lopun ikäni neljän seinän sisällä tietokoneen ääressä jos en tekisi jotain. Shokkihoito tehosi mulle. Aloitin punttaamaan, tanssimaan ja menin yläasteelle sijaiseksi. Oli vähän pakko olla ihmisten edessä ja olla äänessä. Kuoroharrastus auttaa myös esiintymispelkoon. Ollaan yhdessä huomion keskipisteenä aristelemassa :dance:

Aina luulen että ei sanat jää kurkkuun mutta sitten kuitenkin jää WTF? Se ei ollenkaan oo tahdonalaista ja se on tosi ärsyttävää varsinkin jossain esitelmässä yms.

Esitelmät ovat helppoja. Ajattele sitä tilannetta, opettaja kysyy jotain - sinä vastaat. Esitelmää pitäessä vastaat vaan vähän pidemmän kaavan mukaan. Kannattaa valmistautua esitelmään ja esitykseen todella hyvin. Ite treenaan omat seminaarit läpi käytännössä niin, että hallitsen esitelmän etu- ja takaperin ja en oikeastaan käytä powerpointeissa edes mitään tekstiä vaan pelkkiä kuvia, joiden pohjalta vedän ihan helposti läpi 45min esitelmän.

Sitten se itse suullinen puoli ja äänen tuotto. Mitä isompi sali ja isompi väkimäärä kuuntelemassa, sitä helpompaa. Saa puhua selkeästi ja kovalla äänellä, joten ei ole vaaraa puheen takertelemisesta.

Asenne esitelmää pitäessä ei saa myöskään olla: "Mäpuhuntäällänytnopeastijaksakaakuunnellapliiseikestäenääkauan". Teet itsellesi väkisin kiireen ja jännittyneen olotilan siellä luokan edessä. Itelläni toimii sellainen "kerronpa nyt teille pikkuidiooteille vähän sivistävää faktaa" -asenne tai "Asiastaan tulisesti innostunut tiedemies, jolla palaa silmissään hulluuden liekki". Pelleä sinne eteen ei kannata mennä esittämään, kyseessä on esitelmä eikä komedia.

 

[varjokuningas]

Itselläni auttoi vain kun jouduin tekemään niitä esitelmiä säännöllisesti. Eli kokemus opettaa yms. Mutta en ole ehkä paras esimerkki, koska ei kuitenkaan ihan ramppikuume ikinä ollut. Jänskättii vaan pirusti ja tuntui et puhe katkoili kokoajan :> Suurin osa mitä edessä tuntee tekevänsä on vaan luuloa. Vaikka itselle tuntuu et änkyttää vähän kokoajan, niin ei muut sitä välttämättä huomaa. Tai toinen on hikoilu, itse voi tuntea kun vuotaisi, mut muut näkee normaalina.

 

[Reinzell]

Tää oli peruskoulun ja lukion pahimpia ongelmia mulle. Vittu, että vitutti puhua luokan eessä jotain kun tunsi oikein kuinka posket alkaa punottaa ja henki loppua. Mieluummin oisin maksanu rahana jollekin, ettei ois tarvinnu pitää esitelmiä.

En edelleenkään pidä huomionkohteena olemisesta, mutta pystyn kyllä hoitamaan ja keskustelemaan asioista ihmisten kanssa. Joskus tosin vituttaa soittaa johonkin korjaamoon tai pankkiin/kouluun.

Ajatusmalli mikä minua hiukan auttoi oli se, etten välittänyt muista oppilaista/paikallaolijoista yhtään mitään. Pidin esitelmää kuin tyhjälle luokalle, enkä välittänyt vaikka mokaisin.

 

[Pyranha]

Eipä taida parempaa keinoa olla kuin harjoittelu, nimenomaan hakeutuminen tilanteisiin joissa normaalisti jännittää. Lekurilta taitaa saada jotain mikä hieman rauhoittaa joten jos tuntee ehdottomasti tarvitsevansa niin sellainen vaikkapa taskunpohjalle luottamusta antamaan.

Itselläni oli myös huomattavia vaikeuksia yläasteesta alkaen mutta tungin intissä paikkaan jossa sai jatkuvasti olla isomman porukan edessä ja se helpotti melkoisesti. Muutamaa vuotta myöhemmin menin kesäduuniin sellaiseen ammattiin jossa ollaan porukan edessä, ja suurimmaksi osaksi yksin äänessä. Empä olisi itsestäni uskonut mutta näin vain tein enkä muista että tuon jälkeen olisi enää ongelmia ollut

 

[ShoGun1966]

Eipä siihen mitään varsinaista hoitokeinoa taida olla, kokemus vähän helpottaa, mutta ei paranna ongelmaa. Kertovathan useat näyttelijät kärsivänsä todella pahastakin ramppikuumeesta ja ovat saattaneet tehdä vuosikymmeniä silti esiintymistyötä.

Omalla kohdallani olen huomannut esiintymisen olevan helpompaa, jos hallitsee esittämänsä asian riittävän kunnolla. Mulle on myös vuosien mittaan useastikin opetettu, että yleisö ei kiinnitä esiintyjän "virheisiin" lainkaan niin paljoa huomiota, kuin esiintyjä monesti luulee. Yleisö ei siis oletusarvoisesti odota esiintyjän kämmäävän.

 

[Fluffy]

Aiheesta on kirjallisuutta ja tutkimuksia jonkin verran, kirjastosta lainaamaan vaan. Esiintymisjännitys ei ole mitenkään harvinaista, mutta sitä voi harjoitella sietämään ja jopa kääntämään sen esiintymisinnokkuudeksi. Yliopistoissa ainakin järjestetään jonkinmoisia esiintymisvarmuuden kehittämisen kursseja, varmaan muuallakin. Olen käynyt sellaisen ja siitä oli oikeasti hyötyä.

 

[Cthulhu]

Esiintymisjännitys menee ohi simppelisti esiintymällä ja se palaa takaisin, jos on pitkä tauko esiintymisissä.
Ainakin omalla kohdallani on näin, muutama ensimmäinen kokous missä oli mukana kymmeniä ihmisiä ja minä vetäjänä tuotti tuskaa mutta sitten se helpotti. Pidemmän tauon jälkeen pari ekaa kokousta on vaikeaa.

 

[Lilith]

Kaikenlaiset esitelmät, vieraille ihmisille puhuminen ynnä muu missä pitää olla jotenkin huomion kohteena, jännittivät ihan hirveästi varsinkin kouluaikoina. Naama hehkui paloauton sävyisenä eikä puhumisesta tullut oikein mitään. Varsinkin kun mulle oli usein opettajat ja vanhempani huomautelleet epäselvästä puheesta, joten yritin sitten siinä paniikissa vielä olla sössöttämättä.

Mulla auttoi kun aloin ajattelemaan ettei ketään oikeasti kiinnosta yhtään mun esitelmäni, joten on aika sama mitä siellä ihmisten edessä puhun. Varsinkin koulussa on ihan turha jännittää esitelmän pitoa, koska suurin osa kuulijoista on ihan omissa ajatuksissaan. (mieti vaikka itseäsi kun joku toinen pitää esitelmää jostain tylsästä aiheesta) Kukaan muu kuin minä ei välitä siitä, vaikka puhe välillä katkeaisikin, ja esitys menisi vähän mönkään.

Toinen mikä on auttanut on kokemus. Nyt kun opettajan töitä on takana useampia vuosia, ei tule enää ajateltuakaan että oppilaille puhumista pitäisi jotenkin jännittää, vaikka alkuaikoina olin ihan kauhuissani.
Hätistä siis vain itsesi esiintymään aina kun mahdollista, niin ajan kanssa jännitys vähenee.

 

[abine]

Sullakin on vielä intti edes niin pyri hyvä mies johtajakoulutukseen. Ainakin mä sain kohtuu paljon irti niistä koulutuksista mitä itse piti pitää johtajakaudella. Paljon helpottaa se kun valmistautuu hyvin ja on vielä oikeesti kiinnostunut aiheesta. Se vaan tulee paljon sujuvammin kun pystyy vetää pelkän muistilistan avulla kun suoraa vaan paperista.

 

[HC76]

Jos jollain omakohtaisia kokemuksia, haluaisin kuulla ja jos olette saaneet sen pois niin miten?

Mulla on aina ollut ramppikumme. Päätin jo kouluaikoina etten esiinny, koska se on liian tuskallista. Mun mielestä kaikkien ei tarvitse osata esiintyä, joten turha sen takia lähteä yöuniaan pilaamaan. Esiintykööt he joille se on luonnollista.

Mutta esiintymällä se ramppikuume lähtee, veikkaan.

Tosin olen soittanut kitaraa Espaniassa jalkapallokentän kokosella stadionilla tuhansien ihmisten edessä ilman (suurempia) ongelmia, mutta en suullisesti esiintyis edes 10 ihmiselle.

 

[jölli]

Itse oon kärsinyt myös esiintymiskammosta aina, sydän lyö kuin hullu jo pelkästään kun pitäis kysyä luennoitsijalta koko porukan kuullen jotain. Ainut mikä tuohon tosissaan kunnolla auttaa on se jo mainittu kokemus, menee esiintymään vaan aina kun on mahdollista. Ite lähdin mukaan eräänlaiseen opiskelijoiden "näytelmäkerhoon", jossa joutuu viikottain esiintymään porukalle. Toistaiseksi joka kerta sinne meno on ollu yhtä ittensä pakottamista ja aina jännittää aivan hemmetin paljon, mutta kerta kerralta se on käyny helpommaks.

Myös jo mainittu hyvin valmistautuminen auttaa todella paljon. Kerran jouduin pitämään pitkän puheen 200 kuulijalle, ennen esitystä olin varma, että kuolen, itse esityksestä en muista mitään ja esityksen jälkeen teki mieli oksentaa. Mutta olin opetellut puheen niin hyvin, että se meni kuin omalla painollaan, ja kun sain vielä paljon positiivista palautetta esityksen jälkeen niin tuo kertakokemuksena auttoi jännittämiseen aikalailla. Palaute auttaa myös, esimerkiksi esitelmän jälkeen voi kysellä vaikka opettajalta mitä tämä oli esityksestä mieltä.

Muita mulla toimineita kikkoja on tilanteeseen sopivan huumorin lisääminen esitykseen. Esitykseen kuin esitykseen voi lisätä aavistuksen huumoria, ellei se nyt ole hautajaispuhe, kunhan tyylitaju pysyy mukana. Kun saa yleisön reagoimaan esitykseen positiivisesti jo sen aikana niin se vapauttaa omaakin tunnelmaa aikalailla.

Sekin on auttanut mulla, että ennen esityksen alkua etsii porukasta kasvot, jotka näyttää hyväntahtoselta ja kiinnostuneilta ja ajattelee pitävänsä esityksen sille. En tarkota, että tuijottaa tyyppiä koko ajan vaan ajattelee sen ainoana kuulijana.

Niin ja siitä intin johtajakoulutuksesta on todella paljon hyötyä.

 

[tjm]

Sullakin on vielä intti edes niin pyri hyvä mies johtajakoulutukseen. Ainakin mä sain kohtuu paljon irti niistä koulutuksista mitä itse piti pitää johtajakaudella. Paljon helpottaa se kun valmistautuu hyvin ja on vielä oikeesti kiinnostunut aiheesta. Se vaan tulee paljon sujuvammin kun pystyy vetää pelkän muistilistan avulla kun suoraa vaan paperista.

Mäkin voisin allekirjoittaa tän. Johtajahommissa jos missä joutuu esiintymään joukon edessä. Oman kokemuksen mukaan myös epävarmuus tilanteessa tuo ongelmia. Oli sulla sitten mikä tahansa esiintyminen, koita harjoitella sitä etukäteen vaikka yksiksesi ääneen. Jos pelkäät hullun leimaa niin ihan ajatuksena vaan että kaikki maailmanhistorian suurimmat nerot ovat tod.näk. olleet itsekseenpuhujia:D

 

[vision]

Sama oli mulla ja on osittain edelleenkin. Kummasti vaan auttaa se, kun etukäteen oikeasti perehtyy siihen mitä pitäisi esittää, lukee sitä omaa esitystään ääneen vaikka koiralleen tai jalkalampulle, pääasia että käy ääneen sitä hommaa läpi, ennen kuin menee yleisön eteen.

Kun olet varma siitä mistä puhut, ei hommaa tarvi enää jännittää niin paljon. Liikun myös paljon siellä edessä samalla kun puhun, niin tilanne ei jähmety ihan paikalleen. Jos tuntuu siltä, että ajatus katoaa eikä saa taas jutusta kiinni, on hyvä olla valmiina jotain paikkaus materiaalia. Mä yleensä kysyn "onko jotain kysyttävää tässä vaiheessa?". Sillä saa sen 10 sekuntia aikaa jona voi miettiä mihin jäi. Eli kun oma pallo katoaa, niin käytä yleisön palloa.

 

[Ultimecia]

En nyt tiedä onko tästä mitään apua, mutta näkökulma. Itse olen aina ollut luonteva esiintyjä, olen pitänyt puheita isoillekin ihmismäärille (jopa itse kirjoittamiani), esitelmiä, ollut sijaisena jne. "Henkisellä" tasolla en jännitä ollenkaan, mutta todella usein tulee hetkeä ennen esiintymistä järjetön sydämentykytys, kädet saattavat täristä ja spottivaloissa yleensä nenä vuotaa. Jos alkaisin noita oireita kammoamaan ja liikaa ajattelemaan, voisin hyvinkin alkaa välttelemään esiinymistä. Jotenkin tuntuisi, että ramppikuumetta voi helpottaa jos yrittää mielessään erottaa ne fyysiset oireet muista.

 

[modified]

Omat vinkit on, että valmistaudu kunnolla ja ota kunnon kontakti yleisöön. Itsellä ainakin etukäteen jännittää paljon enemmän kuin itse tilanne. Tilanne jännittää silloin kun ei ole täysin varma siitä mitä on tekemässä.

 

[veijo esso]

Nuorena jamppana olin tolkuton jännittäjä, siis niissä "virallisissa" tilanteissa kun piti pitää puhetta, luentoa, esitelmää, jne. Jossakin vaiheessa jännitys alkoi hellittämään kun käänsin asian päälaelleen eli tein asiasta jonkinlaisen paradoksin. Sen sijaan että olisin pyrkinyt piilottamaa jännitystä, teinkin päinvastoin eli pikemminkin nostin jännityksen täysin avoimeksi, "katsokaa nyt kuinka paljon jännitän". Käsittääkseni helpottaa jo paljon kun antaa silleen luvan jännittää ja hyväksyy sen itsessään. Vielä jos onnistuu näkemään asiassa ripauksen huumoria niin helpottaa entisestään.

 

[Sepi80]

Itselläkin on ollut jonkinasteista esiintymisjännitystä oikeastaan aina; kouluaikojen esiintymiset eivät mitään helppoja olleet. Vielä nykyisinkin saattaa ennen esiintymistä sydämen syke nousta todella korkealle, mutta se helpottaa melkein heti kun pääsee ääneen. Odottaminen on kaikkein pahinta, varsinkin jos tuntee valmistautuneensa esitykseen huonosti.

Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, karaoke on myös ollut mulle hyvää treeniä. Joskus muutama vuosi sitten minut puoliksi pakotettiin laulamaan jotain paikallisessa juottolassa ja jännitti aivan järjettömästi. :D Viime kesänä marssinkin sitten jo Ruotsin laivalla satapäisen yleisön eteen valaistulle estraadille vetämään pari biisiä ja jännitti huomattavasti vähemmän kuin silloin aikoinaan siellä räkälässä. Eli kehitystä havaittavissa, ainakin on tottunut seisomaan yleisön edessä luontevasti ja hikoilematta. :hyvä: