Enkä nyt tarkoita rikasta perintöä vaan esimerkiksi tuuria että jossain kohtaa elämää, oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai jaksoi kouluttautua ammattiin jossa vähän kysyntää mutta hirmuiset liksat!
Saa olla eri mieltä, mutta ei se sitä tosiasiaa poista, että helpommin täältä Suomesta esim. ponkaistaan hyvään elämään kuin sota- tai nälänhätäalueelta. Tai jostain jenkkilähiöstä, missä mutsi makaa piikki kädessä ja mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen fiksuun koulutukseen ei ole. Tai vaikka ihan täällä Suomessakin jostain Westendistä yritysjohtajan lapsena versus jostain alkoholistiperheestä Limingasta.
Ihmiset ei vaan ponnista samoista lähtökohdista eikä sitä voi yksin sen ihmisen omaksi syyksi laittaa, jos hommat ei luonnistukaan samalla tavalla kuin joltain toiselta, jolla lähtökohdat ihan toiset. Minä ainakaan kehtaa heitellä mitään oma vika -juttuja kenellekään nykyään pahoinvoivalle, jonka elämä on ollu ihan helvettiä itteen verrattuna, kun ite kuitenkin saanut aika paljon annettuna.
Palaan tähän viikonlopun keskusteluun vielä, koska luonnollisesti maailma ei pärjää ilman omaa kontribuutiotani.
Olen täysin samaa mieltä niiden kirjoittajien kanssa, jotka toteavat, että "menestys" (oli sitten nyt mitä tahansa) on toki isolta osin kiinni omasta työnteosta, mutta kyllä siihen tarvitaan yleensä myös onnekasta sattumaa oikeissa kohdissa, oikeita peliliikkeitä ja taustatuki vaikuttaa tietenkin.
Minun ja tänä syksynä lähteneen alaiseni suurin ero asematasossa tuli epäilemättä siitä, että minulla sattui olemaan sen verran tuuria, että aloitin täällä aiemmin ja organisaatio rakennettiin siten minun alleni. Hän ei tuntunut koskaan pääsevan sen asian kanssa sinuiksi, vaikka jo rekrytoitaessa kyllä tiesi, että mihin on tulossa. Meillä vuosina työhistoria oli suunnilleen sama, joskin erilainen (minulla toki sopivampi,
röhröh) ja hänellä muutama vuosi enemmän ikää kuin minulla.
Nykyisellään tämä on myös vahvaa peliä siltä osin, että puoliso kotona mahdollistaa. Ymmärtää sen, että joskus hakkaan yötä myöten ja paine on välillä kova. Kannustaa ja tukee, ja takoo omaa uraansa siinä sivussa. Onneksi on eläköityneet isovanhemmat, jotka mahdollistavat sen, että työmatkoja ei tarvitse perua, vaikka ne joskus osuisivatkin samoille päiville tai että kipeän lapsen kanssa on tuttu ja turvallinen aikuinen, kun omista töistään ei montaa päivää pysty irtoamaan. Muutama vuosi sitten minulle on ehdotettu silloisen poikaystäväni toimesta, että ihan hyvinhän voisin ottaa vaikka jonkun perustyön kaupasta (tyyliin siis myyjä Citymarkettiin), että kyllähän talouteen silti jäisi miehen+minun tuloilla ihan hyvä peruselintaso.
Ei ikipäivänä sopisi minulle millään tapaa, ei luopua haastavista töistä eikä luopua itsenäisyydestä siinä mielessä, että olisin taloudellisesti riippuvainen.
Että summa summarum, helvetisti olen tehnyt itse töitä oman työelämäpositioni eteen, mutta olisi vääryys sanoa, että pelkästään omalla tekemisellä olen sen saanut. Lähtien ihan siitä, että kauppakorkeaan pyrkiessä minä sain kattavan valmennuskurssin ja kiellon aloittaa kesätöitä yhtään ennen pääsykoetta, jotta voin keskittyä siihen 100 %. Tai että taloudessa uransa tehnyt äitini on osannut prepata minua työhaastteluihin ja siihen, että millaisia vastauksia siellä halutaan ja millaista osaamista kannattaa kehittää.
Ja tottakai vois joo mennä helvetin paljon paremminkin jne, mutta olen nykyiseen kovin tyytyväinen.