Suunnilleen. Työt tuntuvat turhauttavalta kaaokselta ilman minkäänlaisia onnistumisen kokemuksia, parhaimmillaan helpotuksen huokauksia kuivin jaloin selviämisestä, ja samaan aikaan kaikki muukin tuntuu kaatuvan niskaan niin että vaikka välillä olisi vahingossa rauhallinen hetki itseä varten, niin voimat ja keskittymiskyky eivät riitä mihinkään. Harrastukset ja mielenkiinnon kohteet hautautuvat yksi toisensa perään odottamaan parempia aikoja, joita ei tule, koska yleismotivaatiokäyrän lasku tuntuu irreversiibeliltä prosessilta enkä todellakaan usko jaksavani viisikymppisenä innostumaan uudestaan mistään jo menetetystä. Viime kuukausina olen alkanut ensimmäistä kertaa ikinä tosissani epäilemään, etten sittenkään ole ehkä ikiliikkuja.
Mutta ympärille katsoen, tämähän tuntuu olevan nykyään ihan normisettiä.