Nostetaanpa vanhaa ketjua ylös, kun olen itse pohtinut samaisia asioita viime aikoina...
Ihmettelin tuossa viime viikolla sitä, kun oli pari viikkoa aiemmin kaikki treenit tuntuneet jotenkin vaisuilta. Ei vain ollut sitä fiilistä treenatessa, että "nyt rauta inisee ja minä määrään" :-D Mutta joo, koko kroppa tuntui jotenkin tunkkaiselta ja en saanut mistään mitään irti. Silti jatkoin treenaamista, ei tullut mielenkään lopettaa tai jättää treenejä kesken. Vuosi sitten näin olisi varmaan käynytkin, nyt motivaatio treenaamiseen on eri ja paskimillaankin se on parasta mitä voin itselleni tehdä. Nyt olen sitten pikkuhiljaa rikkonut vanhoja ennätyksiä rikki, mikä on ihmeellistä näin dieetillä!
Kova treeni on itselleni sitä, että henkisesti en ole valmis luovuttamaan, vaan yritän uudelleen ja aidosti uskallan yrittää uudelleen! (Lajina Painonnosto: tempaus +rinnalleveto + työntö). Parhaita treenejä oli, kun tein yksi lauantai rinnallevedon, siihen heti perään etukyykyn ja työnnön 40kg, kymmenen kertaa peräkkäin! Jumaliste, oli niin voittajafiilis ja tsemppi oli uskomaton, olisin voinut jatkaa ja jatkaa treeniä. En ollut aikaisemmin koskaan treenannut niin kovaa ja kokenut niin kovaa flow'ta. En epäillyt kertaakaan ettenkö pystyisi ja ei tullut mielenkään lopettaa. Tämä treeni on motivoinut ja luonnut uskoa silloin, kun olen hiukan epäillyt, että nouseekohan se rauta tuosta maasta yhtään mihinkään...
Olen tyytyväinen treeniini tosiaan silloin, kun flow on parhaimmillaan ja tiedän aidosti yrittäväni parhaani. Se ei tarkoita sitä, että olisin täydellinen suoriutuja tai lopputulos olisi tavoiteltu, vaan kovin juttu itselleni on se, että olen aidosti yrittänyt parhaani. En valita, kitise tai selitä itselleni mitään. Silloin syntyy paras treeni itselleni.
Tyytymätön olen silloin, kun en saa kroppaa ja mieltä syttymään. Aina se ei vain lähde, joskus osa treenistä epäonnistuu, esimerkiksi tempaus epäonnistuu keskittymiskyvyn vuoksi, mutta kyykystä teen maximi tulokset (näinkin on käynnyt). Tätä jaksan ihmetellä edelleen, miten toinen voi epäonnistua niin täydellisesti ja toisesta tulla huippusuoritus?
Olen myös paljon miettinyt omaa motivaatiotani ja syytä liikkua. Miksi käyn salilla, treenaan ja menen treenissä epämukavuusalueelle? Viime vuonna ainut treenimotivaationi oli laihtuminen, ja se ei kantanut kovin pitkälle. Treenien laatu huononi, kun huomasin ettei dieettiä enää tarvitse ylläpitää. Kävin pienen "treenikriisin" tuossa syksyllä. Luovuin täysin ajatuksesta, että minun pitää liikkua laihtuakseni. Liikuin hetken vain huvikseni tai jätin liikkumatta jos ei huvittanut, mutta laihduttamista en ajatellut lainkaan. Mutta sekään ei kantanut. Miksi treenaan? Tajusin, että haluan treenata, koska saan kicksit siitä, että opin uusia asioita, kehityn fyysisesti ja henkisesti ja yksinkertaisesti jaksan paremmin arjessa. Yksi motiivitekijä on myös se, että haluan olla vahva, huoltaa kehoani ja pystyä tekemään kehollani asioita. Nuorempana kun ei tullut kauheasti urheiltua, niin nyt on mukava huomata, että "vanha koira oppii uusia temppuja. Aina". Ajattelen treenaamisen niinkin, että kun henkinen puoli on kunnossa, niin se heijastuu fyysiseenkin olemukseen. Sitä jo hymyileekin enemmän :-)
Juu, tämmöisiä ajatuksia tänään mulla. Mites muilla, milloin te olette tyytyväisiä/tyytymättömiä ja mikä on teille kovan treenin mittari? Olisi oikeasti mukava tietää ja jakaa ajatuksia tästä aiheesta.
pakko istua pukukopissa jotai 5min, että pystyy vielä kävelee/pääsee kotiin asti. Vastapainona vituttaa se, kun en osaa tehdä samaa rinta-olkapää ja hauis-ojentaja päivinä.. Tulee vaan nössöiltyä ja mietittyä et: ens kerralla sit kovemmin (huooh).
Varsinkin kun pumpissa selkäliikkeissä sai vetää kunnolla juuri miten selkä jaksaa eikä välittää polvista ollenkaan, niin erinomainen olo näin jälkeenpäin!
