Milloin olet tyytyväinen treeniin? Mieleenpainuvin tyytyväisyyden aiheuttaja?

[solarenergy]

Haluaisin tietää, että milloin muut mimmit ovat tyytyväisiä treeniinsä. Onko aiheena se, että esim. saa jossain liikkeessä enkkapainot tai lihakset saa kipeiksi? Millaisena pidätte kovaa treeniä?

Itse olen tyytyväinen silloin, kun treeni sujuu hyvin ja huomaan kehitystä tapahtuneen esim. juuri painojen lisäämisen muodossa. Myös se, kun lihakset tulevat kipeiksi kertoo siitä, että jotain on tullut tehtyäkin. Jalkatreenissä tavoitteena on saada lihaksiin hyvä polte ja tämä on se asia johon minun tulee satsata.

Ehkä kaikkein hienoin hetki tähän asti on se, kun sain penkistä kymmenen toistoa kuudellakympillä.

Mitkä seikat aiheuttavat tyytymättömyyttä? Itselläni se, että jos jostain syystä treeni sujuu huonosti tai ei saa viritettyä itseään henkisesti oikeanlaiseen tilaan. Sekin saattaa harmittaa, jos tulokset jäävät junnaamaan paikoilleen.

Täytyy sanoa, että ihailen niitä ihmisiä, jotka treenaavat täysillä ja pystyvät antamaan kaikkensa lihaksissa ehkä tuntuvasta kivustakin huolimatta.

 

[kaunotar]

Mulla oli esim tänään ihan huippu hyvä jalka treeni. menin salille hirveessä kiireessä, vajaa tunti aikaa ja orastava päänsärky. Juoksumatolla hinkkasin oman aikansa ja siirryin hacille. Latasin normaalin lämppäripainon (100kg) ja tuntui luistavan tosi hyvin. latasin lisää 50kiloa ja edelleen luisti loistavasti. latasin lisää 20kiloa ja sit alkoi jaloissa tuntumaan poltetta ja syke nous. Se saa mun fiilikset nousemaan, hyvä musiikki soi soittimessa ja pumppu hakkaa.

FIILIKSET syö jos menee ruuhka-aikaan ja kaikki laitteet ja paikat on varattuja. Menee ihan pasmat sekasin ku ei pääse tekee siin järjestykses mihin on tottunut ;) Siks yleensä käynkin kuudelta aamulla, on hiljasta. Ja sit jos ei normi painoilla oikein sarja kule..

Mulla harvemmin paikkoja särkee. Kun ohjelmaa muutan niin sit eka viikko on joka lihaksessa särkyä mutta sen jälkeen ei mitään, vaikka painan aina tosi lujaa. Mulla nelijakoinen ohjelma viitenä päivänä viikossa peräkkäisinä päivinä ja sit kaks lepoa. lepopäivinä odotan malttamattomana aina perjantaita ku pääsen taas vääntämään.:D

 

[Wjohoo]

Aaaaarggh!

Mulla taas meni jalkareenit ihan plörinäks loppua kohden. Alun kyykyt ties hyvääki reeniä eteen, mut sit vaa :down: Ja yks iso tekijä varmasti oli siinä, ettei mulla ollu soitinta mukana salille mennessä. Kyllä se puolen tunnin fiilistely sinne mentäessä lataa kummasti ihan erilailla energiaa! Oli ensimmäinen ja viiminen kerta ilman sitä :evil:

Mulla kans harvemmin lihaskipua, väsyneisyyttä lähinnä. Ja mua samoten rassaa, jos sali onki täynnä väkeä, eikä pääse tekee suunnitelmiensa mukaan. Silti tällä hetkellä joudun pakosta käymää siihen ruuhka-aikaan... :(

Tunnen tyytyväisyyttä reenin aikana, ku saa lihaksen kunnolla pumppiin ja liikkeet menee JUST sinne minne pitää. Kunnon hiksa päällä ja syke korkeella :hyvä:

 

[angelo]

Mä oon tyytyväinen treeniin silloin, kun salilta lähtiessä jäseniä tutisuttaa ja on sellainen olo, ettei olis jaksanut enää YHTÄÄN ENEMPÄÄ ;) Silloin tietää, että on tehty tarpeeksi kovaa ja treeni on mennyt perille asti. Enää en niinkään tuijota sarjapainoja (vaikka toki niidenkin nousu lisää fiilistä) - sen sijaan pyrin saamaan kunnon poltteen työstettävään lihakseen - ja sen kivun ylittäminen jos joku palkitsee

 

[violetti]

Jos keskittyminen on heikkoa, treeni kärsii, ja täten en ole tyytyväinen. Jos keskittyminen on kohdillaan, treeni sujuu yleensä tosi hyvin. Tiedän, että mun pitäs keskittyä ennen ja ja... Tsempata itteeni enemmän siihen, että rutistas viel vähän lisää. No, tässä toipilaana (flunssasta) voinkin pohdiskella omaa treenaamista ja katsoa, josko ensi viikolla tai jo tämän viikon lopussa pääsisin kokeilemaan rauhallista treeniä ja täten harjoittelemaan keskittymistäkin. Mä luulen, että kun elämäntilanne rauhoittuu, keskittyminenkin palajaa kuvioihin Ja sitten mun pitäs opetella vetämään itteni vähän enemmän piippuun aina välillä.

 

[Dahlia]

Mä oon tyytyväinen treeniin silloin, kun salilta lähtiessä jäseniä tutisuttaa ja on sellainen olo, ettei olis jaksanut enää YHTÄÄN ENEMPÄÄ ;) Silloin tietää, että on tehty tarpeeksi kovaa ja treeni on mennyt perille asti. Enää en niinkään tuijota sarjapainoja (vaikka toki niidenkin nousu lisää fiilistä) - sen sijaan pyrin saamaan kunnon poltteen työstettävään lihakseen - ja sen kivun ylittäminen jos joku palkitsee

Mä oon miettinyt viime aikoina paljon just tätä. Eli siis, että pitäisikö treenin jälkeen tuntua samalta kuin Angelosta? Musta tuntuu, että omalla kaksijakoisella ohjelmallani (salitreenit 4x/vko+aerobiset 2-3h) en yksinkertaisesti pysty palautumisen kannalta treenatessa vetämään itseäni siihen kuntoon, että minut olisi kannettava salilta ulos. Siis pystyn, mutta sitten seuraavasta treenistä ei tule mitään. Olen kuitenkin miettinyt, että kehityksen kannalta, pitäisikö esim. jalkojen joskus treenin jälkeen olla niin hakatut, että en pystyisi kävelemään omin avuin? Kyllä minullakin saattaa tärinää ja heikotusta jaloissa treenin jälkeen tuntua ja kotimatkan pyöräily voi olla niin sanoakseni hapokasta, mutta kyllä varmaan olisin voinut vielä sarjan lisää kyykätä tuskaisesti if my life would have depended on it.

Tällä hetkellä saan treenistä hyvän fiiliksen, kun olen onnistunut tekemään kyykky- tai maastavetosarjat hyvällä ja puhtaalla tekniikalla. Aloitin viime vuoden lopulla tekniikan uudelleen opettelun ja hiomisen, minkä vuoksi sarjapainot ovat humahtaneet reilusti alaspäin :(.) Tyytyväisyyttä lisää se, jos pystyn lisäämään nykyisiin surkeisiin kyykkypainoihini edes vähän lisää painoa silloin tällöin tekniikan kärsimättä. Täytyy kyllä myöntää, että viime aikoina en ole kokenut treeni-iloa, enkä ole tuntenut juuri kehittyneeni tai onnistuneeni treeneissä, rutiinilla treenit läpi ja kotiin syömään on näköjään ollut mottoni parin viime kuukauden aikana.

 

[Huve]

sillon ku se "polte" lihaksissa on just kohillaan

 

[Esta]

Käyn salilla ennen töitä ja vaikka tiedän ettei ole mitään järkeä vetää sellaista treeniä, että sen jälkeen haluaisi vaan mennä kotiin venyttelemään ja lepäämään, niin silti paras olo tulee itsellekin siitä että tuntee tehneensä kaikkensa ja vielä niin että tekniikka on ollut kohdillaan. Kyllä painojen nousu tuo iloa, muttei niin paljoa kuin se että treeni tuntuu kunnolla.

 

[Taskuamatsoni]

Eilinen penkkitreeni on hyvä esimerkki.

Tein kolme ykköstä 65 kg:lla. Ihan kamalaa räpellystä enkä yhtään keskittynyt.

Sitten ykkönen (lankulta) 80 kg:lla. Hyvä keskittyminen ja nätti nosto. JEE!!!!!!

Eniten tuo suututtaa, etten osaa "pikkupainoilla" keskittyä.

 

[Taskuamatsoni]

Se on muuten jännä, että silloin kun joskus nostin 40 kiloa penkistä, olin ihan helkkarin tyytyväinen. Ei sitä nykyisin ole sillä tavalla, kaikki painot tuntuu vaan pieniltä ja koko ajan pitäs kehittyy :lol2:

Jännä miten moni täällä sanoo, että silloin on tyytyväinen kun tuntee reenanneensa. Itellä tuota ei oo. Ei miusta yleensä ees tunnu että ois jotain tullu tehtyy :D Mulle on pääasia että rauta nousee, ja mitä enemmän sitä parempi! Ihan sama tuntuuko se yhtään missään.

 

[pinko]

Mina olen tyytyvainen silloin kun fiilis on hyva. Painoista ja toistoista viis - silloin kun olen ylittanyt itseni, olen tyytyvainen.

Joskus aerobisessa saa ihanan euforiatilan aikaiseksi, ihan kuin leijuisi toisissa sfaareissa, se on ihanaa.

Joskus kun oivaltaa uuden asian, voi onnitella itseaan. (Eilen oivalsin jotain lajiini liittyen ja se oli toivottu ja odotettu ahaa-elamys)

Kun mieli ja keho tekevat yhteistyota ja on voimakas olo, sekin on mahtavaa.

Treenikavereiden kannustus ja hyva mieli tarttuu ja tekisi mieli joskus halata koko maailmaa.

Joskus on kiva treenata niin kovaa, etta putoaa mattoon. :D

 

[assis]

Milloin olen tyytyväinen treeniin? Syitä on monia, vähän treenistäkin riippuen.

-aina kun saan kyykätä, olen tyytyväinen. Painoilla ei oikeastaan ole väliä; toki mitä enemmän painoa, sen hienompaa mutta pelkällä tangollakin kyykkääminen on, hmm, ihanaa.
-kun treenissä saan itseni tekemään kovaa jotain, mistä en pidä. Esim. yläselkä, vatsat.
-kevytkin treeni voi olla hyvä, jos tavoitteet täyttyvät. Tavoite voi olla esim. verrytellä ja kokeilla että liikkuvuus on kohdillaan (kyykky, sumomave).
-enkat on aina hienoja hetkiä, kyykystä 97,5kg oli hienoa - ja tavoitehan on edelleen 2,5 kiloa vajaa. :lol2:
-aina kun jaksaa tehdä ihan täysillä treenin loppuun asti.

Raskaimmista treeneistä tyytyväisyys peittyy usein väsymyksen alle. Ei vaan jaksa enää olla edes tyytyväinen, haluaa vain kotiin ja suihkuun. Se on sellaista hiljaista tyytyväisyyttä, kun ei jaksa edes hymyillä.

 

[KM83]

Mieleenpainuin hyvän olon kokemus oli kun pääsin ensimmäisen kerran salille vauvan syntymän jälkeen. Hymy oli koko ajan korvissa :D Virnuilin kuin mielenvikainen koko treenin ajan.

Muuten treeni on onnistunut kun jälkikäteen ja seuraavana päivänä tuntee jotain tehneensä. Lenkillä keveyden tunne ja fiilis siiitä, että jaksaa, on myös ihana!

 

[Venla]

Mä oon miettinyt viime aikoina paljon just tätä. Eli siis, että pitäisikö treenin jälkeen tuntua samalta kuin Angelosta? Musta tuntuu, että omalla kaksijakoisella ohjelmallani (salitreenit 4x/vko+aerobiset 2-3h) en yksinkertaisesti pysty palautumisen kannalta treenatessa vetämään itseäni siihen kuntoon, että minut olisi kannettava salilta ulos. Siis pystyn, mutta sitten seuraavasta treenistä ei tule mitään. Olen kuitenkin miettinyt, että kehityksen kannalta, pitäisikö esim. jalkojen joskus treenin jälkeen olla niin hakatut, että en pystyisi kävelemään omin avuin?

Tällaista kannattaa miettiä, kun treeniä suunnittelee. Toisinaan - jotta kehittyisi - on treenattava vähän siellä äärirajoilla, muttei missään nimessä joka kerta. Kannattaa muistaa, että palauttava treenikin on treeni. Jos treenaa aina sillä tahdilla, että tärisee ja tutisee eikä palaudu, voi pidemmän päälle tehdä itselleen hallaa.

Itse saan monenkinlaisesta treenistä mielihyvää. Ylimalkaisesti määriteltynä olen tyytyväinen treeniin silloin, kun se on tarkoituksensa täyttänyt. En siis välttämättä tarvitse kovaa treeniä, jos vaikkapa palauttava lenkki ja hyvä venyttely oikeasti parantavat oloa niin olen hyvilläni. Kyllähän ne ihan parhaat kiksit silti melkein saa jostain tappotreeneistä, joissa repii itsestään irti kaiken minkä saa. On hienoa, jos salilta kotiuduttuaan tuntee kropassaan, että sillä on tehty töitä. Lajitreenissä onnistumisen tunteet ovat hieman toisenlaisia, koska niihin vaikuttaa myös tekniikkapuolen sujuminen. Silloin olen tyytyväinen, jos tehtäväsparri- ja sparrisisältöiset treenit ovat olleet hikiset ja sujuneet hyvin, eli olen tehnyt töitä sekä fyysisesti että henkisesti (eli otellut ns. järkevästi) ja koen osanneeni. Tähän vaikuttaa usein myös treenikaveri. Nyrkkeilyssä huomaa helposti sen, että myös muiden treenaajien fiilikset vaikuttavat harjoitteluun. Jos kaverilla on paska päivä, pitäisi pystyä välttämään se, että lähtee mukaan siihen, noh, paskaan.

Mieleenpainuvin treenikokemus on vuosien takaa eräältä nyrkkeilyleiriltä. Siihen aikaan olin poikkeuksetta sellainen, että mitä pidemmälle leiri eteni, sitä enemmän liekeissä olin. Leirin viimeiset harjoitukset ovat yleensä pelkkää otteluharjoittelua. Tuolla yhdellä leirillä otin ehkä kahdeksan erää sparria ja olin aivan käsittämättömän liekeissä. (Löin nenän auki kolmelta tytöltä, yhdeltä vieläpä aivan mahtavalla kohokoukulla.) Harjoituksen loputtua tuntui, että energiaa olisi ollut vielä vaikka millaisiin ponnistuksiin, joten menin vetämään leukoja ja tein silloisen uuden ennätykseni (12 vetäisyä!). Toisen kerran hienot fiilikset tulivat jostain aivan järkyttävästä maitohappotestijutusta, joka on todella saatanallista hommaa. Treenin jälkeen tuntui, ettei jaksanut kävellä edes rappusia ylös seuraavaan kerrokseen. Sitten kun seuraavan päivän palauttavan lenkin jälkeen huomasi, että jumalauti, määhän palauduin siitä hirveästä rääkistä, olo oli aivan mahtava - ja lepopäivän jälkeen treeni sujui taas todella hienosti.

Itselläni saattaakin usein olla niin, että onnistunut treenijakso, vaikkapa yksi viikko kokonaisuudessaan, antaa parhaimmat kiksit. Kun viikkoon mahtuu voimaharjoittelua, tekniikkaa, rääkkiä ja palauttavia sopivassa suhteessa, ja kun on todella tehnyt fiksua, tarkoituksenmukaista treeniä, pysynyt kunnossa ja ennen kaikkea kun tuntee kehittyneensä, olen tyytyväinen.

Ai niin. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin treenit, lenkit tai ottelut - enimmäkseen ottelut - joiden aikana syntyy ns. flow. Kaikki muu unohtuu, voi täysillä keskittyä vain omaan suoritukseensa ja melkein huomaamatta ylittää itsensä. Niin kuin sukeltaisi.

Edit. Ja kaikki minkä pinko sanoi omassa viestissään! Samat jutut pätevät siis mullakin.

 

[assis]

Musta tuntuu, että omalla kaksijakoisella ohjelmallani (salitreenit 4x/vko+aerobiset 2-3h) en yksinkertaisesti pysty palautumisen kannalta treenatessa vetämään itseäni siihen kuntoon, että minut olisi kannettava salilta ulos. Siis pystyn, mutta sitten seuraavasta treenistä ei tule mitään. Olen kuitenkin miettinyt, että kehityksen kannalta, pitäisikö esim. jalkojen joskus treenin jälkeen olla niin hakatut, että en pystyisi kävelemään omin avuin?

Mitä useammin treenaa, sitä "kevyempi" treenin pitää olla. Jos treenaa jalat kerran viikossa, ne kannattaakin rääkätä ihan loppuun asti. Liikaa ehkä keskitytään yhden treenin "kovuuteen" kun olennaisempaa olisi, että kokonaisrasitus (esim. viikossa/ kahdessa viikossa/ kuukaudessa) on sopiva. Esim. jos treenaa kahdesti viikossa ja joka neljäs viikko on lepo, ei ekalla viikolla kannata tappaa itseään mutta kolmannella viikolla on jo melko sama, treenaako itsensä puhki, koska lepo on edessä.

Tällä periaatteella esim. ennen viikon-kahden lomareissua kannattaa pitää erityisen kovat treenit. Lomalla ehtii palautua ja loman jälkeen salille palaa levännyt ja entistä vahvempi punttimimmi. Toisaalta jos aina löysii treenissä, lepoviikoilla ei välttämättä ole niin tarvettakaan (esim. ihan aloittelijat).

Eikä kaikki treeni tunnu suoranaisesti lihaksissa tai lihasarkuutena. Kun treenataan maksimivoimaa, rasitus on hermostollista. Tällöin esim. kovan maksimivoimatreenin tai kisojen jälkeen mihinkään ei koske eikä lihasarkuutta välttämättä esiinny, mutta olo on "hakattu" ja äärettömän väsynyt. Mikään ei tunnu miltään, mutta mitään ei jaksa tehdä. Ja tätä sitten jatkuu päiväkaupalla, jopa viikon tai kaksi. Paluu salille on kuin ikinä ei olisi mitään tehnyt...

 

[Yhtä#Hauista]

Olen tyytyväinen silloin, kun treenissä on innostunut asenne mukana. Yleensä onkin, mutta välillä on treenejä, joissa vaan niveliä särkee eikä harjoitusta saa menemään perille lihakseen. Samalla myös yleensä laiskottaa, mikä vaan on merkki siitä, että ei olisi kannattanut edes tulla. Muutaman kerran olen mennytkin salille ja tehnyt yhden sarjan ja lähtenyt samantien pois, kun en halua tehdä luokatonta treeniä. Mieluummin hyvä treeni seuraavana päivänä tai parin päivän päästä.

Kun asenne on mukana, myös rauta liikkuu iloisesti. Hitaasti mutta varmasti sarjapainot nousevatkin, paitsi selkätreenissä joka on inhokkini (selkä on aina jumissa). Jalkatreeni on ehdoton suosikki, rakastan varsinkin kyykkyä ja etukyykkyä. Sekä sitä tunnetta kun silmissä näkyy "taikapölyä" sarjan jälkeen:D, ja täytyy mennä kaksinkerroin ettei taju lähde. Se oli myös hieno hetki, kun pari viikkoa sitten otin penkistä 90kg kevyesti, oltuani just muutaman päivän sairaana. Eli voima ja asenne tekee miulla hyvän treenin. Sekä kunnon pumppiin meneminen!

 

[Kiada]

Jotenkin hassusti tätä ketjua lukiessa tulee sellainen olo, että nyt pitäisi äkkiä päästä taas salille tai joihinkin muihin kunnon treeneihin. Todella motivoivaa!

 

[Metri]

Miusta silloin on ollut onnistunut treeni, kun miulla on tyytyväinen tunne jälestäpäin. Joskus olen tyytyväinen jo siitäkin, että maltoin pitää kevyen päivän enkä ahnehtinut painoissa, toistoissa tai sarjamäärissä. Tyytyväisyyden aiheuttajaa en silti aina edes tiedä.

Silloin voin olla tyytyväinen, kun olen rukannut ennalta tekemääni ohjelmaa rankempaan suuntaan, muttei tunnu missään.

Esim. eilen oli hyvä olo treenin jälkeen, koska sain veettyä itestäni kaiken irti. Se kun oli tarkoituskin. Vähään aikaan en sitä kropanosaa/liikettä treenaa. Viikonloppu menee muissa puuhissa.

Turha kieltää - enkka on suurin mielihyvän aiheuttaja. Varsinkin jos se tulee sinä päivänä, jolloin nimenomaan pitikin. Odottamaton enkka toki myös ilahduttaa. Penkkienkat j.o.r. ilahduttavat myös, vaikka ne ovat kaukana entisistä enkoistani. Entisiä enkkapainoja en uskoakseni voi enää odottaa tekeväni.

Enkasta käy sekin, jos jossakin liikkeessä saan laittaa isommat painot tai enemmän toistoja sarjaan.

Mielihyvää tuottaa nykyisin havainto, että olkapää oli kivuton, tai että kuntoutusliikkeet tein taas hivenen isommilla painoilla tai vain hyvä, irtonainen tunne olkapäässä.

 

[pinko]

Edit. Ja kaikki minkä pinko sanoi omassa viestissään! Samat jutut pätevät siis mullakin.

Great minds think alike! ;)

 

[eyd]

Punttitreeniin silloin kun on ihan puhki, lihakset tärisee vielä kotonakin ja seuraavana päivänä tuntee tehneensä jotakin. Ei sillä niinkään ole väliä onko painot millaiset vaan se, että saa hyvän tuntuman ja poltteen - tuli se sitten isommilla, pienemmillä tai samoilla painoilla kuin viime kerralla.

Juoksutreeniin olen silloin tyytyväinen kun yllän tavoitteeseeni, tällä hetkellä rääkkään itseäni Pispalan portaissa parisen kertaa viikossa ja kun homma ei tunnu enää yhtä tappavalta kuin ensimmäisillä kerroilla niin olen happy (nyt se tuntuu vain pahemmalta :D)
Canicrossaillessa tyytyväiseksi tulen silloin kun koiran kanssa on menty yksyhteen, ollaan päästy kisavauhtiin eikä koko lenkki ole mennyt pysähdellessä ja ähistessä.

Nyt taas ratsastuksen aloittaneena voin sanoa, että silloin olen tyytyväinen kun heppa on mennyt hyvin, sen on saanut hikeen ja on itse oivaltanut uusia asioita esim. istunnasta, avuista jne.

Eli sepäs riippuu paljon treenistä ja tavoitteista, että millon tyytyväinen on