Tämä ei varsinaisesti liity miesten ja naisten keholajien vertailuun, mutta liippaa kuitenkin aika läheltä, joten ajattelin purkaa ajatuksiani tänne. Olen nimittäin jo pitkään ihmetellyt sitä, että bodylajeja harrastavat miehet ja naiset antavat mielestäni elämäntyylistään välillä jopa kohtuuttuman askeettisen ja raa'an kuvan. Uskon, että esim. kovat jalkapäivät ovat yhtä tuskaa ja dieettaminen ennen kiristää hermoja. En yhtään epäile sitäkään, että itsekuria koetellaan ajoittain kovastkin. Sekin on selvää, että bodarit ovat paljon vahvempia ja muutenkin enemmän asialleen omistautuneita kuin minä. Mutta silti minua jaksaa kummastuttaa se, että joidenkin mielestä nämä lajit vaativat kärjistetysti kaiken muun jättämistä sikseen ja täydellistä keskittymistä asiaan. Usein sanotaan, että näiden lajien harrastaminen vaatii uhrauksia, mikä on minusta jo aika raju ilmaus.
Minusta keholajien harrastajilta ja fanittajilta jää usein huomaamatta se, että monessa muussa lajissa joutuu ihan yhtä lailla tekemään kompromisseja lajin ja muun elämän välillä, mikäli mielii huipulle. Oman lajini parissa olen nähnyt b-junnuja, jotka treenaavat varmasti määrällisesti enemmän kuin kehonrakentajat yleensä. Lisäksi monilla on lähes usein viikonloppuisin kisoja ja parhaimmat käyvät myös ulkomailla kisaamassa useamman kerran vuodessa. Tämä muistutuksena etenkin niille nuorille bodarinaluille, jotka mustavalkoisista treenivideoista innostuneina näkevät asiat ehkä vähän turhan yksipuolisesti. Väittäisin, että jokaisessa kovatasoisessa urheilulajissa joutuu tekemään valintoja ja uhrauksia ihan yhtä lailla kuin bodauksessakin. Bodylajien harrastajilta vaaditaan kurinalaisuutta ja oikeaa asennetta, mutta vaaditaanko sitä yhtään sen enempää kuin missään muussakaan lajissa?
Sitten vielä pakollinen kuittailu: se aamuaerobinen kävellen ei voi olla niin kamalaa tuskaa kuin annetaan ymmärtää. Ei, vaikka taivaalta tulisi räntää.
jotkut on vaan lahjakkaita
