Leibniz yritti aikoinaan selittää pahuuden sillä, että maailmassa on oltava pahaa jotta voisi olla myös hyvää. Ideana oli se, että vastoinkäymiset pakottavat ponnistelemaan hyvien asioiden eteen, mikä kasvattaa luonnetta. Vääryyttä vastaan taistelu puolestaan johtaa hyveellisyyteen. Tämän lisäksi Leibnizin mukaan Jumala joutui maailmaa luodessaan pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja, ja tämä nykyinen maailmamme on kaikkein paras kuviteltavissa oleva maailma, koska Jumala ei kaikkivoipana lähtisi tekemään sekundaa.
Tosin tähän voidaan vastaväitteeksi sanoa, että maailmassa on hyvään verrattuna aivan liikaa pahaa, ja osa vastoinkäymisistä on sellaisia, etteivät ne todellakaan edesauta hyvyyden syntymistä. Ainakin minun on vaikea ymmärtää miten esim. vuosia jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn kokemisen tuska olisi ihan ok, koska se potentiaalisesti tarjoaa uhrille mahdollisuuden henkiseen kehitykseen, alkusysäyksen ihmisoikeusaktivistiksi ryhtymiseen tms. Tietysti jos hyväksytään sellainen ajattelutapa jossa jonkun yksilön pitää toimia uhrilampaana jotta yhteisö tajuaa ryhtyä toimimaan pahuutta vastaan niin silloin tätä ongelmaa ei ole.