Tällä kertaa näkyy takkuavan jonkin verran. Eipä siitä kuitenkaan ole syytä huolestua, se on odotettavissa kun katsotaan asioita eri kanteilta eivätkä kyseiset kantit ole ainakaan molemmille selvillä.
Minä ymmärrän ihmisen perusluonteen sellaiseksi, jonka mukaan homo sapiens-lajin yksilö luontaisesti käyttäytyy. Ja tuo luontainen käyttäytyminen saadaan hahmottumaan kun poistetaan iän, kulttuurin, uskonnon yms vaikutus ja verrataan vaikkapa lähimpiin sukulaisiin.
Kuinka ne vaikutukset voidaan poistaa saati mitata? Katsos, ihminen
luonnostaan kyhää niin kulttuuria, uskontoa kuin ymsiäkin, jos vaikka muut eläimet eivät havaittavasti niin tekisikään.
Tuo viimeinen lause kyllä selittää paljon. Sinulla tuntuu olevan hyvin voimakas luottamus omiin tulkintoihisi, mikä ylittää jopa sen mitä tuhannet alan asiantuntijat ovat mieltä. Tämäkin on varsin yleistä mutta mielestäni todelliseen viisauteen kuuluu kyky myöntää itsekin olevansa erehtyväinen. Siihen ainakin itse pyrin vaikka se hankalaa onkin. Jos koet itse tekeväsi parempia tulkintoja kuin tieteellinen metodi, minun on yksinkertaisesti mahdotonta olla monestakaan asiasta samaa mieltä. Keskustelua se ei toki estä
Minusta on täysin okei että et ole samaa mieltä kanssani. Kuitenkin nämä ”tuhannet alan asiantuntijat” tuppaavat olemaan ihmisryhmä, jota
ei ole konkreettisesti olemassa. On myös ihmisiä, jotka pitävät itseään kaiken asiantuntijoina identifioiduttuaan joko mutun, uran tai spettarin kautta tiedeyhteisöön, ja puhuvat paljon siitäkin, mistä tietävät hyvin vähän. Siinä, missä auktoriteettiin vetoaminenkaan ei itsessään vakuuta, kuviteltuun auktoriteettiin vetoaminen on jo itsensäkin huijaamista.
Sanot että jopa astrologia voi joskus tuottaa oikean tuloksen joten se on täysin validi tapa hankkia tietoa.
Lauseen alkuosa meni oikein, mutta siitä vedetty päätelmä on väärä. Se ei ole uskoakseni luotettava tapa hankkia tietoa (en tosin ole kovin laajalti perehtynyt, käytin sitä vain esimerkkinä).
Tästä huomaan, ettet oikein tiedä mistä puhut. Itse teen luonnontieteellistä tutkimusta työkseni ja katsoisin olevani aika hyvin perillä vertaisarvioinnin merkityksestä. Se tarkoittaa sitä että jokainen tutkija, joka haluaa tuloksensa julkaistavaksi, joutuu ensin esittämään ne vertaisilleen ja heidät on ensin vakuutettava tulosten luotettavuudesta. Tämän jälkeen julkaistut tulokset päätyvät koko tiedeyhteisön arvioitavaksi ja vasta aikojen saatossa siitä voi tulla "vakiintunutta" tietoa. Toki vertaisarvioitsijat ovat ihmisiä ja perustavat arvionsa omaan tietoon ja kokemukseensa mutta kyllä se on kaukana pelkästä mutusta.
Tuo on pitkä tapa sanoa ”se on asiantuntijan mutua” - enhän nimitä sitä kenen tahansa mutuksi, vaan nimenomaan asiasta enemmän kuin vähän perillä olevan tahon. Se kuitenkin voi olla väärässä, ja siitä tieteellä on valtavan pitkä historia. Ehkäpä kielenkäyttöni on turhan latautunutta tullakseni ymmärretyksi - en pidä asiantuntijan mutua välttämättä bullshittinä vaikken pidä sitä Jumalan sananakaan. Kyse on jälleen siitä, missä määrin luotettavaksi info osoittautuu.
Jos olet valmis hylkäämään asiantuntijan näkemyksen vain siksi että se on ristiriidassa sinun havaitsemasi todellisuuden kanssa, osoitat jälleen olevasi niin eri linjoilla kanssani etten yksinkertaisesti pysty ymmärtämään ajatuksenjuoksuasi.
Minä jotenkin oletin sinun toimivan samoin. Etkö sinä sitten ole valmis hylkäämään asiantuntijoiden –
teologien – näkemyksiä nimenomaan siksi, että ne ovat ristiriidassa kokemuksesi todellisuudesta kanssa?
Minä myönnän auliisti, että tiede on erehtyväistä. Sitä tekevät epätäydelliset ihmiset epätäydellisillä menetelmillä. Korruption vaarakin on aina olemassa, joskin pidän sitä pienenä. Verifiointi jää monesti tekemättä mutta toisaalta jos jatkotutkimukset perustuvat väärään tietoon, niistä saatavat tulokset usein osoittavat alkuolettamukset virheellisiksi.
Tai sitten antavat ymmärtää itse tutkimuksessa olevan muuten jonkin virheen. On helppoa havaita, että tulokset eivät pidä paikkaansa, mutta kokonaan toinen kaivaa esiin miltä osin ja miksi, kun muuttujia on paljon (kuten ei-abstraktilla tasolla tuppaa olemaan).
Empiiriset tiedonhankintamenetelmät kuuluvat juuri tieteelliseen metodiin.
Ok, tässä menemme eri suuntiin, sillä käytämme sanoja eri merkityksissä. Tarkoitan empiirisellä
kokemukseen perustuvaa, tieteellisellä metodilla puolestaan
replikoitavissa olevaa testausta. Kolmas aktiivinen tiedonhankinnan menetelmä sitten olisi teoreettinen (tai looginen, taidan tarkoittaa näillä samaa asiaa). Tällä jaottelulla en kutsu esimerkiksi teoreettista fysiikkaa, biologiaa, teologiaa, filosofiaa tai historiaa tieteeksi.
Sosiaaliset kontaktit ovat alttiita ihmisten subjektiivisille tulkinnoille (joita itsekin kritisoit puhuessasi "luonteen kotiinpäin viemisestä"), mikä tieteessä pyritään tietoisesti minimoimaan.
Ei tieteentekijä itsestään irti pääse. Teorian puolella subjektiivisuus voidaan tietyssä mielessä jopa poislukea, mutta sekä valittu metodi, tutkimuksen aihe ja tulkinnat niistä ovat vahvasti subjektista riippuvaisia. Olen nähnyt sinänsä oikein tehtyjä tutkimuksia, joista on vedetty älyttömiä johtopäätöksiä nimenomaan siksi, että ilmeisintä vaihtoehtoa ei haluta pitää mahdollisena.
Nämä eivät siis missään tapauksessa voi olla tieteellistä metodia parempia ratkaisuja.
Tieteellinen metodi ei voi tarjota mitään vastauksia esimerkiksi moraalisiin kysymyksiin. Kehnokin vastaus on parempi kuin ei vastausta lainkaan.
Psykologia on varsin vahva tieteenala, jonka reunoilta toki löytyy monenlaisia pseudotieteellisiä elementtejä (niinkuin joka paikasta). Koko tiedettä ei kuitenkaan voi tuomita muutamien ääriesimerkkien perusteella. Varsinkin jos vaihtoehtona on luottaa yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja anekdootteihin.
Psykologiassa vahvaa lienee lähinnä neuropsykologia, muu on silkkaa humpuukia.
Kyllähän minä tuossa taannoin luettelin paljonkin esimerkkejä siitä, mihin käsitys altruismista perustuu.
Niin: siihen, että sitä esiintyy. Millä perusteella se valikoituu inhimillisen luonteen pohjimmiltaan määrittäväksi tekijäksi? Minä esitin itsekkyyden inhimillisen luonteen perustaksi yksinkertaisesti siksi, että sillä perusoletuksella pystyy ennakoimaan toisten ihmisten käyttäytymistä kulttuurista riippumatta kohtalaisen luotettavasti. Sen sijaan altruismia saa, etenkin individualistisessa, urbaanissa kulttuurissa, etsiä täikammalla.
Tutkimuksia on lukemattomia ja ne on tehty eri näkökulmista. En oikein tiedä, minkälaista voodoo-yhteisöä tarkoitat mutta pitäisin sellaisia antropologisessa mielessä poikkeustapauksina.
Miksi?
Jokainen inhimillinen yhteiskunta tuntee toki raiskaukset, murhat, ryöstöt, valheen ja terrorin mutta jokainen inhimillinen yhteiskunta käytännössä tuomitsee ne moraalittomana. Nämä yhdistävät ihmisiä ja olen samaa mieltä siitä että ne kertovat paljon ihmisluonnosta.
Tällä perusteella äkkiseltään katsomalla ainoastaan
juutalais-kristillinen kulttuuripiiri on inhimillinen (tämän havaitsemiseen ei tarvittu mainituista kuin yksi mittari). Minun nähdäkseni inhimillisen perusluonteen vetäminen yhden, varsin kapealta kaistaleelta levittäytyneen ja historiallisesti ainutlaatuisen kulttuuripiirin erityisominaisuuden pohjalta, on melkoinen virhetulkinta.
Olet aivan oikeassa. Kuvaamassasi tapauksessa ihmiset tulkitsevat tilannetta itselleen parhain päin. Silti meistä hyvin monet tulevat keskenään toimeen vaikkakin välillä vähän riideltäisiin.
Niin. Jokainen parisuhde päättyy ennen pitkää jos sen jäsenet eivät opi altruismia. Tähän ei kuitenkaan liene kovinkaan vahvaa luontaista viettiä, kuten voi todeta käsiin räjähtäneestä yh-epidemiasta mm. läntisen maailman alaluokissa. Monet psykologit ovat jo heittäneet hanskat tiskiin ja todenneet, ettei ihmiselle ole edes luontaista olla yhden kumppanin kanssa koko ikäänsä. Itse olen samaa mieltä, mutta hyvässä elämässä on kyse nimenomaan siitä, että oppii olemaan luontoaan parempi.
Monet pysyvät jopa parisuhteessa elämänsä loppuun saakka

Miksi? Koska viimekädessä rakastamme toisiamme ja pidämme läheisyyttä tärkeämpänä kuin riitelemistä. Näin siis käy riippumatta uskonnosta (tai sen puutteesta), kulttuurista yms.
Niinno, parisuhteen osapuolilla usein on motiivi miellyttää toisiaan – yhteisten tenavien geenit, mahdolliset yhteiset resurssit ja mielihyvä. Entäpä miten käy altruismin, kun vastaan tuleekin viereisen heimon kaveri, jota ei ole mitään syytä miellyttää, mutta jonka tiedostaa olevan potentiaalinen uhka?
Luulen ymmärtäväni pointtisi. Se kuitenkin kumpuaa siitä, että kiellät tieteellisen tutkimuksen perusteella kerätyn tiedon ihmisen perimmäisistä "vieteistä" ja luotat sen sijaan omaan kokemukseesi ihmisen perusluonteesta. Viittaan aikaisempaan juttuuni tieteellisen metodin tärkeydestä tutkiessamme ihmisyyttä.
En kiellä. Tieteellinen tutkimus vaan ei kerro, mikä ihmisen perusluonne on – se ei tunne käsitettä eikä ota kantaa – joten minun täytyy miettiä asiaa jotenkin toisin. Tunnen kehoni tarpeineen, tiedän toisilla olevan vastaavanlaiset, ja tiedän myös, että jos en suitsi viettejäni, ne saavat aikaan valtavasti tuhoa ja murhetta. Täten on perusteltua sanoa, että luontoni on itsekäs, ja se osuu myös yksiin sen kanssa, mitä kristinusko asiasta kertoo – käsitykseni tosin on huomattavasti vanhempaa perua kuin uskoni.
Minun mielestäni tuo näkemys ei kuvaa kokonaisuutta. Vaikka saatamme toisinaan hämääntyä omasta subjektiivisesta tulkinnastamme, olemme kuitenkin taipuvaisia kuuntelemaan enemmistön mielipidettä.
Alin yhteinen nimittäjä ei ole koskaan paras ja harvoin edes siedettävä. Tasa-arvo voi tarkoittaa vain tunkion tasa-arvoa. En hahmota todellisuutta demokraattisesti vaan hierarkisesti. Se on toki epämuodikasta, ollut sitä varmaan vali(s)tusajasta asti.
Monet meistä pystyvät jopa myöntämään olevansa väärässä - ei ehkä heti mutta pienen sulattelun jälkeen.
Toki, mutta älytöntä laumasieluisuutta se kysyy, jos myöntää niin vain siksi, että muut ovat eri mieltä.
Kaunis ajatus

Harmi vaan kun tuolla ei taida olla mitään tekemistä tämän oikean maailman kanssa. Ihminen kun tahtoo olla erehtyväinen myös sen suhteen, milloin hän kokee toimivansa kristinuskon mukaan oikein/väärin.
Ehkä – sitähän me emme tiedä.
No jos noin haluat ajatella niin eipä tuo kristinuskokaan ole puhdas pulmunen. Toisen auttaminen ikuisen taivaspaikan nimessä on aivan yhtä itsekästä kuin mikä tahansa muukin juttu. Tai vastaavasti toisen auttaminen helvetin pelossa on aivan väärä lähestymistapa.
Totta. Jos kutsuu itseään kristityksi päästäkseen taivaaseen tai välttääkseen helvetin, on lähtökohta edelleen itsekeskeinen. Sellaisia hedelmiä on odotettavissa kuin on puukin – jos ihminen palvoo omaa etuaan, se ei ole sama kuin kristinuskon Jumala. Kukaan ei voi palvella samaan aikaan kahta herraa.
Ehkäpä täysin epäitsekästä tekoa ei ole olemassakaan?
Luulisin, että jokainen teko, jonka primus motor on jonkun toisen etu, on epäitsekäs. Tämä ei tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla teko, josta ei saisi mielihyvää – olisi outoa, jos hyvän tulisi aina tuntua pahalta. Sehän olisi vain masokismia.
Tarkoitin tässä lähinnä sellaista materialistista dualismia, eli on olemassa fysikaalinen todellisuus ja sitten jokin metafyysinen. Ilmeisesti kuitenkin jotain sellaista kannatat puhuessasi esim. sielusta ja Jumalasta?
Materialismin mukaan mitään materian ulkopuolista ei ole. Luonnehdinta on kyllä muuten oikea: on fyysistä ja sen tuonpuoleista, joskin jälkimmäistä saattaa olla useampaa sorttia, esim. henkinen ja käsitteellinen. Todellisuudella on siis ainakin kolme puolta, enkä ole ihan varma josko jaottelu on riittävä tuollaisenakaan, koska käsitteellisenkin voi jakaa vaikkapa arbitraariseen (ihmisen kyhäämä, esim. matematiikka) ja absoluuttiseen (todellinen hyvä ja paha).
Siksi herääkin kysymys, miten nämä todellisuuden kaksi puolta voivat vuorovaikuttaa keskenään?
Muotoilen kysymyksesi uudelleen sellaiseksi, että miten nämä todellisuuden puolet (niiden lukumäärään katsomatta) voivat vuorovaikuttaa keskenään. Vastaukseni on, että riippuu todellisuuden puolista – esimerkiksi persoonattomat osat, kuten matematiikka, hyvä ja paha, eivät varsinaisesti vaikuta, vaan ainoastaan ovat. Ne ovat luonteeltaan passiivisia eivätkä täten osallistu itse. Luullakseni henkinen ja fyysinen vuorovaikuttavat keskenään jatkuvasti, mutta jos kysytään miten, on vaikea vastata paljon muuta kuin siten, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sielu, joka ohjaa kehoa, vaikuttaa siihen, mitä keho pyrkii tekemään, mutta vastaavasti kehon rajoitukset ja siihen ympäristöstä aiheutuvat tekijät vaikuttavat sieluun. En tiedä onko auton kuski ja auto ajon aikana sopiva analogia selittämään sitä, mitä tarkoitan, mutta on se ainakin vähän sinnepäin: ne ovat eri asioita, mutta vaikuttavat toisiinsa.