Kolmenkympin kriisi

[Deleted member 5830]

En ainakaan löytänyt aiheesta juttua, korjatkaa jos olen väärässä.

Olen aina pitäny tollasia kriisejä höpöhöpöjuttuina, mut kummasti nyt huomaan et mulla on joku ihmeen pohdintavaihe meneillään. Huomaan yhtäkkiä mietiskeleväni asioita mitä ennen en ole pitäny tärkeänä. Olen viisveisannu konservatiivisena pitämiä juttuja, kuten naimisiinmenoa, omakotitalon hankintaa ja vauvoja. Ei tollaset jutut ole vaan kiinnostanu. Nyt mulle on tullu kauhee hinku saada paperit ulos yliopistolta et pääsisin elämässä eteenpäin (toinen vuosi menossa vasta.) Huomaan kattovani miestä rinnallani ja pohtivani et onko heppu varmasti oikea. (Ennen en ole asiaa ees miettinyt vaan itsestään selvästi on ollut.) Mikä ihmeen kiire noihin asioihin yhtäkkiä tulee ku maaginen 30 lähestyy? Ihanku aika ois loppumassa kesken tai jotain. Ihankuin oisin jostakin aikataulusta jäljessä, minkä olemassaoloa en oo aikasemmin tiedostanu. Kun kuitenkin ajattelen ettei sen pitäs mikään merkittävä raja olla. Kuulostaa varmaan hölmöltä pohdinnalta. Toivottavasti tämä kotkotus menee pian ohi. Onko kukaan törmänny samanlaiseen ilmiöön?

 

[anix]

Se on varmaan se biolooginen kello

Itsellä oli ainakin samoihin aikoihin ku sulla, eli ENNEN kolmenkympin ikää.

 

[Pia-Maria H]

Kyllä mullakin tuli 'kriisi' kolmenkympin kohdalla. Tuo 20v-30v väli menee jotenkin niin varkain. Parikymppisenä ajattelee, että kolmekymppisenä on jotenkin aikuinen ja elämä 'valmis' ja kaikkee ja kuvittelee, että siihen on vielä pitkä aika. No sitte se kolmekymppiä rapsahtaa yhtäkkiä, ja alkaa miettimään, että mitä hittoa..justha mä olin nuori ja aikaa vaikka mihin..heh!
Mutta ikä on vaan numeroita...ja kyllä se aikuisuuskin saa odottaa mua vielä, vaikka vakiintunut olen aikaa sitten ja elän kai niinkuin vastuullinen aikuinen mutta samanlainen hömpsänpömpsä sitä on vieläkin...eli kyllä mäkin jostain aikataulusta taidan vähän jäljessä olla.:dance: Ja puhe perheestä ja muusta kyllä tuntuu lisääntyvän ainakin itsellä tuossa kolmenkympin taittuessa..

 

[Rowena]

Luulen, että mulla oli "kolmenkympin kriisi" jo kaksvitosena, jos kriisillä tarkoitetaan sen tajuamista että joka vuosi tulee uusi lukema mittariin ja aikaa ei olekaan rajattomasti... Silloin tuli panikoitua ja vatvottua asiaa ihan kiitettävästi, jonka seurauksena nykyisin ei sitten enää ahdista tippaakaan. On jotenkin huomattavasti nuorempi ja vapautuneempi olo nyt kuin tuolloin. Ei enää niin jaksa välittää mitä "kuuluisi" olla ja mitä ei. Kolmekymppissynttäreitä itse asiassa olen alkanut jo odottaa, syystä että monella kaverilla on ollut/on tulossa nämä kinkerit. Ainakin syy kutsua ystäviä kylään ja vähän juhlistaa elämää!

Teki mieli lähinnä vastata siksi, että siinä missä mulla ei ole kriisiä, alkaa vaikuttaa siltä että pankit olettavat mulla olevan! Kaiken maailman asuntolainatarjousta on alkanut tippua postiluukusta siihen malliin. Äskettäin jopa melkoisen tuttavallinen ja huolehtiva sellainen, melkeinpä nauratti. "Mielestämme sinä kuitenkin ansaitset oman kotisi." Lutuista! Varmaan on kaivettu väestörekisteristä kaikki vuokralla asuvat hieman alle kolmekymppiset ja ajateltu ottaa heidän herkästä mielentilastaan kaikki irti! Mutta mua ette saa, mokomat! (Ainakaan vielä, ehkä muutaman vuoden päästä;))

 

[Gillyanne]

Tuo 20v-30v väli menee jotenkin niin varkain. Parikymppisenä ajattelee, että kolmekymppisenä on jotenkin aikuinen ja elämä 'valmis' ja kaikkee ja kuvittelee, että siihen on vielä pitkä aika. No sitte se kolmekymppiä rapsahtaa yhtäkkiä, ja alkaa miettimään, että mitä hittoa

Hyvin sanottu, aika lailla tähän tyylin itsekin asian koin. Lisäksi, kun kolmekymppiset alkoivat lähestyä, minulla oli monessa suhteessa elämä pahasti ns. tyhjän päällä, ja kun asiat alkoivat yhdestä päästä järjestyä, mureni samalla toisesta päästä lisää: tuli avioero (tosin omasta tahdostani ja aloitteestani, enkä ole tuota ratkaisua hetkeäkään katunut).

Tokihan nuo ajat kovasti kasvattivat ja aikuistivat, sitä en käy kieltämään - mutta en kyllä niitä kaipaa, sen verran vaikeaa oli välillä.

 

[Marlee]

Mulle tuli kans joku kriisinpoikanen ja ajatuksia nostattava jakso tossa kaksseiskana-kakskasina. Se oli se 'kriisi'. Ja samoja aatoksia ku muilla.

Pakko kyl sano et nautin suunnattomasti enemmän kolmeskympistä ku koskaan kakskymppisenä olosta. Ja mitä tuttuja kuuntelen ni neljäkybää on vielä hauskempaa! :hyvä:

 

[Pia-Maria H]

Hyvin sanottu, aika lailla tähän tyylin itsekin asian koin. Lisäksi, kun kolmekymppiset alkoivat lähestyä, minulla oli monessa suhteessa elämä pahasti ns. tyhjän päällä, ja kun asiat alkoivat yhdestä päästä järjestyä, mureni samalla toisesta päästä lisää: tuli avioero (tosin omasta tahdostani ja aloitteestani, enkä ole tuota ratkaisua hetkeäkään katunut).

Tokihan nuo ajat kovasti kasvattivat ja aikuistivat, sitä en käy kieltämään - mutta en kyllä niitä kaipaa, sen verran vaikeaa oli välillä.

Kuullostaa niin tutulta...mulle tuli selkeästi tarve tehdä niitä 'päätöksiä' tuossa pari vuotta sitten, kun kolmekymppiä alkoi häämöttää, jotenkin tuntui että NYT on putsattava pöytää jos niin mielii tehdä. Mutta kyllä se uuden rakentaminen tuossa kolmenkympin taitteessa saa miettimään...tai ainakin itse oli nähnyt vähän erilaisen kuvan elämästään tuossa iässä. MUTTA hyvä näin...on kiva olla ja elää, kun on suuren osan ajasta onnellinen eikä yhteinen tulevaisuus ja vanheneminen aiheuta tyytymättömyyden tai epävarmuuden tunteita.

 

[Corally]

Mä ilmeisesti "kriiseilin" sen verran nuorena, ettei kolmekymppisenä ole tarvinnut, tai sitten kriisi odottaa juuri tuolla seuraavan nurkan takana! Mä olen saanut kaiken jo niin aikaisin, ettei ole tullut paniikkia hankkia mitään juuri ikäkauteen kuuluvaa. Menin naimisiin 24v. , valmistuin yliopistosta 25v. ja saman ikäisenä sain ekan vauvani. Omakotitalo ostettiin mun olessa 29v.

Ainoa juttu mistä voisin kriisin kehittää on se, että olen huomannut iän jo alkaneen vaikuttaa ulkonäköön. Muiden mielestä näytän kamalan nuorelta, mutta itse kyllä huomaan "juonteeni". Eikä alkossakaan olla kysytty papereita ainakaan pariin vuoteen!!! Kroppa kyllä kehittyy ja voimaa tulee lisää treenatessa. Mutta esim. väsymys näkyy kasvoissa paljon herkemmin kuin ennen, vaikken oikeastaan ole koskaan kovin väsynyt. Jotenkin nykyään on paljon enemmän peitettävää kuin ennen. Meikatessa pitää ensin peittää sitä ja häivyttää tätä ja sitten vasta korostaa niitä parhaita kohtia... Hmmm. Mutta ei mulla silti ole tullut kriisiä tästäkään. Kunhan pohdiskelin.:lol2:

 

[Äiskä]

Kuullostaa niin tutulta...mulle tuli selkeästi tarve tehdä niitä 'päätöksiä' tuossa pari vuotta sitten, kun kolmekymppiä alkoi häämöttää, jotenkin tuntui että NYT on putsattava pöytää jos niin mielii tehdä. Mutta kyllä se uuden rakentaminen tuossa kolmenkympin taitteessa saa miettimään...tai ainakin itse oli nähnyt vähän erilaisen kuvan elämästään tuossa iässä. MUTTA hyvä näin...on kiva olla ja elää, kun on suuren osan ajasta onnellinen eikä yhteinen tulevaisuus ja vanheneminen aiheuta tyytymättömyyden tai epävarmuuden tunteita.

Mun oma "pieni" rakashan se siellä kirjoittelee :haart: Eli terkkuja Jyväskylästä

Mutta asiaan: itestäni tuntui 30vuotiaana että oli sellainen etsikkoaika, ei niinkään kriisi, vaan sellainen "psykologinen aika"
että kuka minä oikeasti olen ja mitä elämältäni haluan, mistäminä pidän, vai pidänkö joistain asioista vaan siksi, että niin kuuluu tehdä tai pidänkö/en pidä jostain asioista sen takia että joku muukin niistä pitää.

Hain paljon itseäni ja omia tuntojani, vaikken varsinaisesti koskaan ole ollut mikään miellyttäjätyyppi.

Jotensakin kuitenkin nyt kun 35-vuotta pikkuhiljaa alkaa lähestyä, on oma olo paljon varmempi monessa suhteessa. Vaikkakin lapset on tullut tehtyä, on vakiintunut parisuhde, työ ja oma pikkuinen torppa, on niissäkin asioissa aiemmin ollut omat mutkansa matkassa. Esim. niin kornilta kun se kuulostaakin, olen tullut päätelmään, että en ole erityisen lapsi-rakas ihminen. Tulen niiden kanssa kyllä toimeen ja rakastan omiani valtavasti, mutta kyllä mä jo kovasti ootan, että alkaisivat pikkuhiljaa vähetä - olis aikaa itselle :D

Tai sitten mä rupeen oikeesti vanhenemaan niin paljon, etten enää jaksa kuunnella pienten lasten kiukuttelua ;)

Mutta kyllä olo tuntuu nyt paljon seesteisemmältä, kuin viisi vuotta sitten

 

[Pia-Maria H]

Mun oma "pieni" rakashan se siellä kirjoittelee :haart: Eli terkkuja Jyväskylästä

Hali ja muisku Äiskälle!:haart:

 

[puuma]

Mutta kyllä olo tuntuu nyt paljon seesteisemmältä, kuin viisi vuotta sitten

Omalta kohdaltani allekirjoitan tämän lauseen täysin!!! Jos mulla jotain "kriisiä" on ollut, niin se oli kans silloin 27-vuotiaana, mutta niinhän sitä sanotaankin, että kolmenkympin "kriisi" tulee - ainakin naisilla - jo muutamaa vuotta ennen pyöreiden täyttämistä. Tällä hetkellä olen tyytyväinen ikääni, mutta toki se kauhistuttaa, kun joka vuosi tulee ikää lisää... Luottavasesti kuitenkin suhtaudun tulevaisuuteen, ei siellä mitään pelättävää ole, kai:D

 

[annales]

Joo-o, alta 30 ollaan ja kriisiä on ollut ilmassa. Kriisi teki alkuaan alkukesästä, kun muutimme Sveitsiin ja osa-aikainen työni Suomessa loppui vapulle. Vaihto täysipäiväiseksi kotiäidiksi uhmaikästä tytärtä hoitamaan ummikkona ulkomailla ei ollut ehkä se kaikkein helpoin lähtökohta täällä elämiselle, mutta syksyn pyörähdettyä käyntiin ja kielikurssinkin alettua sekä muutamien asioiden järjestyttyä on ihan mukavaa taas. Keväällä tosiaan tuntui että olen vanha kuin taivas :lol2: ja kun omaa taloa tekisi mieli ja kaikilla kavereillakin alkaa sellainen olemaan (myös minua nuoremmilla) ja kaikilla on kivat työpaikat ja itse olen vain taas kotiäiti (tätä en oikeasti vähättele, en vain ole itseäni kotiäitinä oikein osannut ajatella)... Mutta tähän on auttanut muutamien asioiden tajuaminen: 1) olen aina kulkenut vähän omia polkujani, joten tuskin tulen luomaan samanlaista työuraa kuin suurin osa tutuistani, 2) mihin sitä taloa tarvitsee, kun voi rakentaa mökin korpeen järven rannalle? 3) mä mikään vanha vielä ole, eikä noilla työuraa tekevillä kavereilla lapsia ole, 4) elämä on täynnä mahdollisuuksia (hitto mikä klisee), jos Matti Nykänen palaa vielä hyppyritorniin, ei mikään ole mahdotonta, 5) nyt on kerrankin aikaa rauhassa tuusailla omia juttuja ja olla kotosalla sekä treenata! :D Katsotaan sitten mikä kriisi tuossa parin vuoden päästä iskee, kun se 30 oikeasti kolahtaa kohdalle ;)

 

[Akikonomu]

Jaa, olen jo niin reilusti yli kolmenkympin, että olisi todellakin paikallaan saada kriisi siitä, ettei mitään kriisiä tullutkaan. Pah, se sama meno vain jatkuu.

Tietysti pitäisi olla se mies, kultainen noutaja, lapset (tai useampikin), omakotitalo, auto ja hieno ura, mutta se etten ole moisia tullut hankkineeksi ei kuitenkaan ole riittänyt hepulin aiheeksi. Elämä kun on mitä on, ihan kivaa tällaisenaankin.

 

[assis]

Tietysti pitäisi olla se mies, kultainen noutaja, lapset (tai useampikin), omakotitalo, auto ja hieno ura,

TIETYSTI. Ärsyttävää. Mun ainoa kriisi on juuri tämä: minkä hiton takia pitäisi olla? Mulla ei ole noista kuin mies, muita ei ole edes tilauksessa. Parilla kaverilla on lapsia ja mua ahdistaa ajatuskin omista. Yök. Unelmakämppä on haaveissa, iso kerrostaloasunto mahdollisimman korkealta. Talotkin olen jo katsonut, mistä sen pitää olla. :D Lapset ja omakotitalo kuuluu luokkaan "vaikeuttaa elämää", auto on ihan turha kaupunki-ihmiselle, varsinkin kun ei mulla ole edes ajokorttia. Pyörällä pääsee. Olen pätkätyöläinen todennäköisesti loppuelämäni enkä mä osaa ahdistua siitä. Kuuluu uravalintaan. Uraa odotellessa...

 

[vaniljarahka]

Joo, kyllä mullakin on ollut kolmenkympinkriisiä! Ja ihan just kolmekymppisenä ;-), minäkö täsmällinen

Mulla ehkä lähinnä sellaista 'tällaistako tämä elämä nyt on', eli että valinnat on nyt tehty ja niiden kanssa on elettävä , että oliko ne nyt oikeita valintoja jne...ehkä sellaista pientä 'tylsistymistä' kun kaikki on nyt ns. valmiina? 'Kaikki' tarkoittaa perhe = mies ja lapset, talo, työpaikka..

Samoja ajatuksia kun muillakin ollut, eli aika nopeasti nuo 20-30 ikävuodet tuntui hurahtavan jotenkin , tosin kyllä siihen paljon on mahtunutkin (valmistuminen yo:sta, vakkari työpaikka, naimisiin meno, 3 lasta, talon rakennus -> 28v mennessä).

Vähän sitä piti 'kriiseillä' että olisko vaan pitänytkin lähteä vaikka 'luomaan uraa', opiskelemaan ulkomaille jne...mutta ihan hyvä näin , ihan kaikkeahan sitä ei voi saada kuitenkaan, kai?

Päätin ottaa kriisin niin positiivisesti kun se onnistuu ja siitä seurasi mm. tuo treenauksen lisääntyminen, ja oikeastaan aloittaminenkin oli seurausta tuosta 'vanhenemiskriisistä', aika vähällä liikunnalla menikin monta vuotta.

Eli kannattaa vaan yrittää jotain positiivista keksiä jos kriisi iskee , kääntää se positiivisen puolelle...

 

[Akikonomu]

Tietysti - se ärsyttävä standardi-elämä, jota armaat sukulaiset alati niin salakavalasti kuitenkin vaativat ja odottavat - tulisi tyttörukka jo järkiinsä ja asettuisi aloilleen. Kyllä, ärsyttävää nimenomaan, sellainen. Kun ei oikein saisikaan elää niin kuin itse haluaa.

 

[Amaryllis]

TIETYSTI. Mulla ei ole noista kuin mies, muita ei ole edes tilauksessa. Parilla kaverilla on lapsia ja mua ahdistaa ajatuskin omista. Yök. Unelmakämppä on haaveissa, iso kerrostaloasunto mahdollisimman korkealta. Talotkin olen jo katsonut, mistä sen pitää olla. :D Lapset ja omakotitalo kuuluu luokkaan "vaikeuttaa elämää", auto on ihan turha kaupunki-ihmiselle, varsinkin kun ei mulla ole edes ajokorttia. Pyörällä pääsee. Olen pätkätyöläinen todennäköisesti loppuelämäni enkä mä osaa ahdistua siitä. Kuuluu uravalintaan. Uraa odotellessa...

Aika samanlaisia ajatuksia. Koska olen syntyperäinen espoolainen ja suuri osa kavereistakin sitä, niin etenkin tuo hieno auto on kauhean monelle pyhä lehmä. Itseäni ei vois vähempää kiinnostaa vaikka kortti onkin - sitä vaan joutuu välillä selittelemään että no, meidän kauppamatka ei ole sen pidempi/vaivalloisempi julkisilla kuin autollakaan kuten ei muukaan liikkuminen. Lapsia en itsekään halua, asunto on jo, ehkä se kriisi sitten kohdistuu mulla uraan. Olen vähän "nälkäinen" siinä suhteessa mutta ahdistaa työelämän armottomuus. Nyt olen vähän suojatyöpaikassa ja julkisella sektorilla vaikka tää ihan kivaa hommaa onkin. En haluaisi jumahtaa tänne, mutta en haluaisi mennä potkittavaksi mihinkään päällisin puolin "hienoon" työhön.

Kaikkein eniten iän karttumisessa ehkä ahdistaa se että "viattomuuden aika" on ohi - tähän ikään mennessä on joutunut kokemaan sairautta, kuolemaa, työhankaluuksia, rahahankaluuksia jne eli kaikkea sitä miltä oli opiskeluaikana suojassa (vanhemmat toimi pehmusteena ja välittäjänä). On oppinut että mitä vaan voi tapahtua koska vaan, ja sille täytyy osata itse tehdä jotain.

Toinen ahdistava asia on se, että ikä alkaa näkyä naamasta, on ryppyjä ja iho on jotenkin karheamman ja kelmeämmän näköinen kuin vaikka 3 v sitten. Tosin just miehen kanssa tästä keskusteltiin eilen ja tultiin johtopäätökseen ettei se ole välttämättä ikä vaan työelämän kuormittavuus ja lisääntynyt stressi ylipäänsä. Yksi mun ikäinen kaverini kehitti silmänympäryksiin syvät rypyt parissa kuukaudessa äitinsä tehdessä kuolemaa vakavan sairauden kourissa. Kropasta ei ole huolta, mä olen koko ajan paremmassa kunnossa ja vartalosta sorjan ja nuoren näköinen.

 

[akki]

Mä kuvittelisin, että mulla se kriisi oli juurikin tuolloin vähän ennen kolmeakymppiä, eli 26-vuotiaana. Tuolloin pistin elämäni kertaheitolla uusiksi; otin avioeron ja vaihdoin paikkakuntaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki meni uusiksi, mutta hetkeäkään en ole katunut. Nyt vaan oon toivonut, ettei enää uutta kriisiä tule, koska ei tommoista liian usein jaksa :D

Nyt mä vaan tässä oon alkanut huomaamaan, että tietyllä tavalla varmaan joku hemmetin biologinen kello () tikittää, koska olen huomannut, että mä oikeesti etsin mun tulevien lasten isää tai jotain sellaista. Aina oon ollut seurustelevaa tyyppiä, mutta etenkään nyt mikään saakelin seikkailu tuolla ympäriinsä ei vaan kiinnosta. Haluaa vaan jotain turvallista ja pysyvää, koska kaikki muut asiat on kunnossa. On hyvä ja vakituinen työpaikka, ihana asunto, harrastukset ja sosiaaliset suhteet mallillaan.

Enkä mä lapsia halua vielä, en varmaan pariin vuoteen. Mutta haluan vierelleni sellaisen ihmisen, kenen kanssa mä tiedän, että tuo kaikki on mahdollista sitten kun sen aika on. Että tällaisia mietteitä täällä kesken työpäivän

 

[Fiona]

Nostetaas tätä

Googlen avulla löysin tän keskustelun, kun etsin hakusanoilla kolmenkympin kriisi. Et kai se jotain kertoo :D Kuluva vuosi on ollut jotenkin tosi hankalaa kaikin puolin, vaikka toisaalta taas kaikki asiat ovat ihan kuosissa. On työpaikka, opiskelut loppusuoralla (mikä onkin hyvä syy jättää ne lojumaan), kiva kämppä siellä, missä oon aina halunnut asua ja sinkkuna eläminenkin on lopulta ollut aivan oma valinta.

Mutta mitä ihmettä parin viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut? Yökerhojen kiertäminen kavereiden kanssa ei kiinnosta enää juurikaan (perjantaisten Tigerin 1 v . kemujen skippaaminen ei harmita tippaakaan), Helsingin keskustassa sijaitseva yksiö on muuttunut haaveissani rivi- tai omakotitaloon pienemmässä paikassa, koira ois kiva, työhön kaipaisin jotain muutosta tai voisin kuvitella lähteväni vuodeksi ulkomaille (tätä en usko vielä itsekään, mutta kyllä) eikä ois ollenkaan pahitteeksi, että se elämäni mies kävelisi vastaan tässä joku päivä (huomenna mielellään, pliis) ;) Ja kaiken tän lisäksi olen niin kyllästynyt joihinkin vanhoihin, pinttyneisiin ja surkeisiin toimintatapoihini, että laitan niitä uusiksi ammattilaisen kanssa.

Tän kriiseilyn seurauksena mielessä pyörii kysymys: mikä tän kaiken tarkoitus on? Miksi asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat ja voinko luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät parhain päin? Uskallanko lähteä oikeasti muuttamaan näitä ajatuksia teoiksi, joiden seurauksista en voi olla varma. Olenko yhtään sen onnellisempi maalla rivitalossa? Uskaltaako media-alan pätkätyöläinen ostaa oman asunnon tässä taloustilanteessa? Entä jos lähden vuodeksi siivoamaan hotelleja Kreikkaan, saanko enää oman alan töitä kun tulen takaisin?

Edellisen kerran taisin kriiseillä (näin jälkeenpäin ajatellen) tuossa parikymppisenä itsenäistymisprosessin kourissa. Silloin meni myös lähes kaikki uusiksi. Näemmä mulla on jokin tarve tehdä näitä asioita rankemman kautta toisinaan. Tunteepahan ainakin irrottautuvansa vanhasta.

Sellaista Tuun lukemaan tän tekstin vuoden kuluttua ja katson, mihin tää kaikki johtikaan.

Ps. taidan ottaa lämpöisen yöpaidan mukaan bilevaatteiden sijasta viikonlopun tyttöjen laskettelureissulle :D

 

[eowyn]

kriisiä odotellessa - kuukausi olis vielä aikaa