Tässäpä aihe joka kosketti jokunen vuosi sitten itseänikin läheisesti.
Kun tuli kolmekymmentä lasiin, niin motivaatio treeneihin katosi kutakuinkin täydellisesti. Romahdus ei tietenkään tapahtunut yhtäkkiä, vaan motivaatio hiipui pikkuhiljaa vuosikausien treenaamisen jälkeen. Lopulta homma meni siihen pisteeseen asti, että pidin melkein kolmen vuoden tauon treeneissä. Ihan yksinkertaisesti sanottuna, ei kiinnostanut. Mikä sitten oli syynä? Asioita pitkän aikaa pohdiskeltuani, tulin lopulta siihen tulokseen, että treenasin aivan liikaa. Liikaa treenaamisella en suinkaan tarkoita sitä, että kävin joka päivä salilla, vaan "vain" 4 kertaa viikossa. En ollut mitenkään ylikunnossa tai loukkaantunut, ei. Voisi oikeammin sanoa, että koin eräänlaisen henkisen "burnoutin" treenaamiseen joka johtui siitä, että punttien nostamisesta oli tullut HARRASTUKSEN sijaan työtä. Ajattelin aina, että on tänään on PAKKO mennä salille ja on PAKKO tehdä sitä ja tätä. Ei harrastus saa muuttua tuollaiseksi sillä pakon myötä siitä katoaa hauskuus. Samaten kolmenkympin hujakoilla alkaa tajuta sen tosiseikan, että minusta ei sitten tullutkaan "mr olympiaa" ja elämässä on tuhat tärkeämpääkin asiaa kuin treenaaminen. Sitä alkoi suhtautua asiaan aivan eri näkökannalta kuin 25-vuotiaana. Noh, kolmen vuoden tauko teki minulle poikaa ja oli tarpeen (koskaan ei muuten ole liian myöhäistä aloittaa uudestaan ;)
Pakko myöntää, että koska saliharrastus oli kuitenkin rakas, koin "omantunnontuskia" siitä, että en käynyt salilla pitkään aikaan. Lopulta päätin aloittaa harrastuksen uudestaan (2002) , MUTTA tällä kertaa en tekisi samaa virhettä kuin aiemmin. Näin "vanhana ja viisaana" mietin, että tällä kertaa en polta itseäni loppuun ottamalla hommaa LIIAN vakavasti. Jos minua ei satu tänään huvittamaan salille meno, niin sitten en mene. Pidän taukoa viikon tai vaikkapa kaksi jos siltä sattuu tuntumaan. Käyn vain kolme kertaa viikossa salilla jotta aikaa riittää muihinkin harrastuksiin. Pyrin käymään ma, ke, ja pe mutta jos tilanne sitä vaatii, siirrän treeniä huoletta päivällä (yritän kuitenkin tehdä kierron viikon periodissa). Ruokavalio on kutakuinkin kunnossa ja lauantaina pidän mässypäivän jolloin syön/ jätän syömättä mitä haluan juuri silloin kun haluan. Saattaa olla, että homma ei ole "aivan ihanteellinen" mutta mitä sitten? Minulla ei ole enää mihinkään kiire. Minulle riittää, että kehityn edes hitusen joka vuosi. Nykyään (lue: tässä iässä) homman ideana on olla kunnossa, hidastaa ikääntymisen tuomaa rupsahdusta, ei olla se porukan suurin ja kaunein bodari.
Mitä sinä sitten voit tehdä.
1. Pidä kunnon tauko.
2. Vähennä treenaamistasi radikaalisti. Niin, että se muuttuu pakosta jälleen mukavaksi. Pääasia on, että vain teet jotakin. Vaikka vain kerran viikossa.
3. Treenikaveri on erittäin hyvä apu. Silloin kun sinua väsyttää, hän potkii persiille sinua ja toisin päin. Jotkut sanot, että "he eivät ole tulleet juttelemaan salille" mutta minä sanon, että hyvän kaverin kanssa on myöskin mukava jutella päivän polttavista asioista (kunhan homma ei mene pelkäksi seurusteluksi!!!).
4. Älä ota hommasta liikaa stressiä. Olet jo takuulla ymmärtänyt, että tästä hommasta ei miljoonia tienata ja ne "voitot" joita sinulla ylipäätään on mahdollista saavuttaa, ovat hyvä kunto ja hyvä mieli. Positiivinen elämäntapa.
Näillä eväillä eteenpäin... tsemppiä
, ja olihan se! 
