Tuntuu, että Suomessa joukkuepelin arvostus on liian kova. Yksilöitä ei kannusteta tarpeeksi tekemään omia ratkaisuja, vaan syöttöä vierustoverille pidetään parempana ratkaisuna kuin rohkeaa haastoa. Hyvien kärkipelaajien tarvitsee olla itsekkäitä ja röyhkeitä mitkä eivät välttämättä ole tyypillisen suomalaisen ominaisuuksia.Pelätään epäonnistumista mikä näkyy epävarmoina ratkaisuina. Hyvinä esimerkkeinä joukkuueen jäätymiset kentän viimeiselle kolmannekselle. Keinot loppuvat kesken, kun itseluottamus ja rohkeus eivät riitä tekemään viimeistä ratkaisua ja jos tehdään ratkaisu, on se huono veto tai syöttö. Viimeisessä pelissä Kasper Hämäläisen hyvät nousut olivat hyviä esimerkkejä tästä: muutama loistava nousu, mutta viimeinen ratkaiseva liike oli luokaton tai huono. Kyse ei välttämättä aina ole tekniikan tai taidon puutteesta vaan psykologisesta tekijästä.
Häviämisen kulttuuri on varmasti iso tekijä mikä näkyy ikävä kyllä vielä liikaa suomalaisessa urheilussa. Tuntuu, että historian katkerat tappiot ovat jättänee liian suuren kuvan nyky urheiluun ja se näkyy Suomessa mentaalisen romahduksena ratkaisevissa paikoissa. Aina pallo tai kiekko pomppii vastustajalle eikä se ikinä pääty Suomen kannalta positiivisesti. Tämän vuoksi tämä kyseinen futismaajoukkue on raikas tuulahdus ja luo toivoa tulevaan. Itävalta pelin huikea nousu ja selviytyminen lopputurnaukseen oli sellainen teko mikä eroaa monesta aiemmasta suomalaisesta urheilutarinasta.
Lyytikäisellä oli hyviä pointteja studiokeskustelussa. Suomen futis on tulossa ja kehittyy koko ajan, mutta pienin, jopa tuskallisen pienin askelin.
Viimeinen mainitsemisen arvoinen tekijä on mielestäni valmennus. Valmentajan ratkaisut näkyvät kentällä pelaajien muodossa. Jos valmentaja lähtee peliin sillä ajatuksella, että minimoidaan tappio sen sijaan että haetaan viimeiseen asti maalia, on valmennuksella iso peiliinkatsomisen paikka. En voinut käsittää, että Kanervan viimeinen vaihto oli puolustava pelaaja sen sijaan kun olisi viimeiseen asti pitänyt hakea kaventavaa maalia ja mahdollisesti voittoa. Kunnianhimon ja rohkeuden puute valmennuksessa on yksi sellainen tekijä mikä varmasti syö pelaajien motivaatiota ja taistelutahtoa. Valmentajan olisi pitänyt laittaa kentälle lisää hyökkäysvoimaa ja täten viestittää pelaajille, että joukkue hakee viimeiseen asti maalia. Muutenkin olin pettynyt vaihtojen ajoituksiin ja ratkaisuihin koko turnauksen ajalta. Yhden kärjen taktiikka ja siihen uskominen loppuun asti oli myös kyseenalainen juttu. Etenkin kun Suomella ei tosiaan ollut selkeää kymppipaikan pelaajaa.
Hyvä maku turnauksesta kuitenkin jäi, vaikka nälkä kasvoi ajoittaisten hyvien esitysten myötä. Usko tulevaisuuteen on itsellä ainakin vahva ja toivottavasti tämän joukkueen jätkiä nähdään mahdollisimman pian A-maajoukkueessa.
