PeteH78
Banned
- Liittynyt
- 20.8.2006
- Viestejä
- 114
Viimeiset vuodet ovat näyttäneet suuntaa sille, että Euraasian jättiläiset Kiina, Intia, Venäjä, Iran ja Kazakstan (sekä muut keski-Aasian "stanit") ovat liittoutumassa yhä tiiviimmin keskenään.
Liittoutuminen on tapahtunut sekä taloudellisella, kulttuurisella että sotilaallisella tasolla ennenkaikkea Shanghai Cooperation Organization -nimisen järjestön kautta.
Samaan liittoumaan voidaan lukea myös muutama valtio em. listan ulkopuolelta, kuten öljyrikas Venezuela Etelä-Amerikasta. Myös perinteisesti USA:n vaikutusvallan alaisuudessa ollut Saudi-Arabia on suuntautumassa yhä enemmän Kiinan suuntaan ja etääntymässä Yhdysvalloista.
Pohjois-Afrikan energiajätti Algeria on solminut erityisen läheiset suhteet Venäjään (päästänyt Gazpromin kaasukentilleen), ja myös Algerian voidaan katsoa olevan Euraasian leirissä. Samoin luonnonvaroiltaan rikas Etelä-Afrikka, joka on solminut paljon kaupallisia sopimuksia sekä Kiinan että viime vuonna myös Venäjän kanssa. Kiina (ja Venäjä) työntävät Yhdysvaltoja vähitellen pois myös Afrikasta, eikä Yhdysvallat kykene vastaamaan haasteeseen periaatteessa muuten kuin sotilaallisen voiman avulla, koska sen ökykuluttava talous ei pysty tarjoamaan Afrikan maille yhtä edullisia sopimuksia kuin Kiina ja Venäjä.
Yhdysvaltojen suhtautuminen Euraasian liittoutumiseen on luonnollisesti ollut erittäin vihamielinen, koska se uhkaa suoraan Yhdysvaltojen hegemoniaa maailmassa (englanninkielinen ilmaus military and economic primacy sopii hyvin). Mutta koska sen armeija on loukossa Irakissa, ei Yhdysvallat ole voinut juurikaan estää Euraasian sydänmaalla tapahtuvaa kehitystä.
Millaisia vaikutuksia Euraasian liittoutumisella on maailmaan ja varsinkin ns. transatlanttisen liittouman hegemoniaan? Kykeneekö Euraasia jatkossa estämään anglo-amerikkalaisten ja EU:n pääsyn kiinni taktisesti tärkeisiin luonnonvaroihin (energiaan ja arvomineraaleihin)? Tämä on varmasti SCO:n yksi piilossa olevista tavoitteista. Tulevatko anglo-amerikkalaiset käyttämään sotilaallista voimaansa jopa ydinaseiden muodossa, jos sen hegemonia on kenties jo lähitulevaisuudessa vakavasti uhattuna?
Itse pelkään pahinta. Läntiset aristokraatit eivät aina 1700-luvulta alkaen ole pelänneet edes äärimmäisen voiman käyttöä, jos sen globaali hegemonia on vakavasti uhattuna. Yhdysvallat jatkaa suoraan Brittiläisen Imperiumin käyttämää strategiaa nykypäivänä. Nämä aristokraatit (pankkiirit, teollisuusmiehet ja heidän sylikoira-poliitikkonsa) tietävät etteivät he voi vastata Euraasian haasteeseen pelkästään taloudellisin keinoin, koska heiltä puuttuvat luonnonvarat ja he kuluttavat liikaa kyetäkseen reiluun kauppaan muun maailman kanssa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää resurssien ottaminen muilta ase muun maailman ohimolla.
Tämän saman totesi myös neokonservatiivi Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan "The grand chessboard - American primacy and it's geostrategic imperatives". Brzezinskin mukaan Yhdysvaltojen tulee kaikin keinoin hillitä ja estää Euraasian valtioiden välille syntyviä liittoumia sekä diplomaattisin, taloudellisin että tarvittaessa myös sotilaallisin keinoin, jotta Yhdysvallat voisi jatkossakin päästä käsiksi halpaan energiaan ja raaka-aineisiin, ja siten pitämään yllä taloudellista suvereniteettiään.
Brzezinski julkaisi kirjansa vuonna 1997, jolloin Amerikan Yhdysvallat eli historiansa vaurainta aikaa, ja se oli täysin ylivoimainen supervalta kaikkiin muihin valtioihin verrattuna. Venäjä oli konkurssissa ja sen armeija oli kuralla. Kiina oli vielä taloudellinen lilliputti, eikä Intiakaan ollut aloittanut vielä taloudellista nousuaan.
Voidaan sanoa, että Yhdysvallat eli vuosina 1991-2001 suhteessa muuhun maailmaan historiansa vauraimman ja voimakkaimman aikakauden, eikä sillä ole enää paluuta tuohon asemaan. Brzezinskin suunnitelmat eivät siis toteutuneet.
Kysymys kuuluukin: voidaanko sitä, että Yhdysvallat ylipäätänsä salli Venäjän uuden nousun, Kiinan ja Intian taloudellisen vahvistumisen ja ennenkaikkea Euraasian liittoutumisen päästää tapahtumaan pitää Yhdysvaltojen kaikkien aikojen suurimpana ulkopoliittisena kömmähdyksenä?
Liittoutuminen on tapahtunut sekä taloudellisella, kulttuurisella että sotilaallisella tasolla ennenkaikkea Shanghai Cooperation Organization -nimisen järjestön kautta.
Samaan liittoumaan voidaan lukea myös muutama valtio em. listan ulkopuolelta, kuten öljyrikas Venezuela Etelä-Amerikasta. Myös perinteisesti USA:n vaikutusvallan alaisuudessa ollut Saudi-Arabia on suuntautumassa yhä enemmän Kiinan suuntaan ja etääntymässä Yhdysvalloista.
Pohjois-Afrikan energiajätti Algeria on solminut erityisen läheiset suhteet Venäjään (päästänyt Gazpromin kaasukentilleen), ja myös Algerian voidaan katsoa olevan Euraasian leirissä. Samoin luonnonvaroiltaan rikas Etelä-Afrikka, joka on solminut paljon kaupallisia sopimuksia sekä Kiinan että viime vuonna myös Venäjän kanssa. Kiina (ja Venäjä) työntävät Yhdysvaltoja vähitellen pois myös Afrikasta, eikä Yhdysvallat kykene vastaamaan haasteeseen periaatteessa muuten kuin sotilaallisen voiman avulla, koska sen ökykuluttava talous ei pysty tarjoamaan Afrikan maille yhtä edullisia sopimuksia kuin Kiina ja Venäjä.
Yhdysvaltojen suhtautuminen Euraasian liittoutumiseen on luonnollisesti ollut erittäin vihamielinen, koska se uhkaa suoraan Yhdysvaltojen hegemoniaa maailmassa (englanninkielinen ilmaus military and economic primacy sopii hyvin). Mutta koska sen armeija on loukossa Irakissa, ei Yhdysvallat ole voinut juurikaan estää Euraasian sydänmaalla tapahtuvaa kehitystä.
Millaisia vaikutuksia Euraasian liittoutumisella on maailmaan ja varsinkin ns. transatlanttisen liittouman hegemoniaan? Kykeneekö Euraasia jatkossa estämään anglo-amerikkalaisten ja EU:n pääsyn kiinni taktisesti tärkeisiin luonnonvaroihin (energiaan ja arvomineraaleihin)? Tämä on varmasti SCO:n yksi piilossa olevista tavoitteista. Tulevatko anglo-amerikkalaiset käyttämään sotilaallista voimaansa jopa ydinaseiden muodossa, jos sen hegemonia on kenties jo lähitulevaisuudessa vakavasti uhattuna?
Itse pelkään pahinta. Läntiset aristokraatit eivät aina 1700-luvulta alkaen ole pelänneet edes äärimmäisen voiman käyttöä, jos sen globaali hegemonia on vakavasti uhattuna. Yhdysvallat jatkaa suoraan Brittiläisen Imperiumin käyttämää strategiaa nykypäivänä. Nämä aristokraatit (pankkiirit, teollisuusmiehet ja heidän sylikoira-poliitikkonsa) tietävät etteivät he voi vastata Euraasian haasteeseen pelkästään taloudellisin keinoin, koska heiltä puuttuvat luonnonvarat ja he kuluttavat liikaa kyetäkseen reiluun kauppaan muun maailman kanssa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää resurssien ottaminen muilta ase muun maailman ohimolla.
Tämän saman totesi myös neokonservatiivi Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan "The grand chessboard - American primacy and it's geostrategic imperatives". Brzezinskin mukaan Yhdysvaltojen tulee kaikin keinoin hillitä ja estää Euraasian valtioiden välille syntyviä liittoumia sekä diplomaattisin, taloudellisin että tarvittaessa myös sotilaallisin keinoin, jotta Yhdysvallat voisi jatkossakin päästä käsiksi halpaan energiaan ja raaka-aineisiin, ja siten pitämään yllä taloudellista suvereniteettiään.
Brzezinski julkaisi kirjansa vuonna 1997, jolloin Amerikan Yhdysvallat eli historiansa vaurainta aikaa, ja se oli täysin ylivoimainen supervalta kaikkiin muihin valtioihin verrattuna. Venäjä oli konkurssissa ja sen armeija oli kuralla. Kiina oli vielä taloudellinen lilliputti, eikä Intiakaan ollut aloittanut vielä taloudellista nousuaan.
Voidaan sanoa, että Yhdysvallat eli vuosina 1991-2001 suhteessa muuhun maailmaan historiansa vauraimman ja voimakkaimman aikakauden, eikä sillä ole enää paluuta tuohon asemaan. Brzezinskin suunnitelmat eivät siis toteutuneet.
Kysymys kuuluukin: voidaanko sitä, että Yhdysvallat ylipäätänsä salli Venäjän uuden nousun, Kiinan ja Intian taloudellisen vahvistumisen ja ennenkaikkea Euraasian liittoutumisen päästää tapahtumaan pitää Yhdysvaltojen kaikkien aikojen suurimpana ulkopoliittisena kömmähdyksenä?