Delgado
Base animal
- Liittynyt
- 9.1.2010
- Viestejä
- 13 453
Piano :4:½
Jane Campionin 1800-luvulle sijoittuva draama. Mykkä Ada (Holly Hunter) joutuu muuttamaan järjestetyn avioliiton vuoksi Skotlannista Uuteen-Seelantiin esimurrosikäisen tyttärensä kanssa. Ada ottaa mukaan pianonsa, joka on hänelle kaikki kaikessa ja jonka avulla hän ilmaisee itseään. Hunter voitti roolistaan aikoinaan Oscarin ja todellakin hän näyttelee puhekyvytöntä ja hillittyä naista loistavasti. Pianon merkitys naiselle, musiikki ja hiljaisen pinnan alla kuohuva intohimo on esitetty elokuvassa voimakkaana ja upean koskettavana kokonaisuutena, jossa kaikki kietoutuu taitavasti yhteen. Aivan upea elokuva, ja upeaa musiikkia. Katsokaa tämä.
Pahuus :4:-
Sisäoppilaitosdraama. Teini-ikäinen poika joutuu käytösongelmien vuoksi sisäoppilaitokseen, jossa vanhemmat oppilaat pitävät tiukkaa kuria kyseenalaisin menetelmin. Elokuvassa käsitellään pahantahtoisuutta ja väkivaltaa, pahojen tekojen oikeutusta ja ystävyyttä. Varsin onnistunut ja ajatuksia herättävä tekele mielestäni, joskin olin odottanut jotain vähän pahempaa, mutta se varmaan johtuu yleisestä turtuneisuudestani elokuvien raakuuteen ja sadismiin. Elokuvan loppuratkaisussa jokin jäi kaivelemaan, sen enempää siitä tässä selittämättä. Päähenkilö oli aika pantava btw.
Sodoman 120 päivää :1:½
Poliittinen, öh, elokuva. Anteeksi kovasti te, jotka ihailette tämän elokuvan tapaa käsitellä fasismia ja valtaa, mutta voi elämä miten kertakaikkisen tylsä tämä oli! Mä en olisi voinut uskoa, että mulla voisi ikinä olla näin pitkästyttävää katsellessani kidustusta ja erilaisten perversioiden paraatia, mutta niin vain oli. En tunne fasismin syvintä olemusta tai Italian mussolininaikaista historiaa sinä määrin, että voisin suoranaisesti sanoa ymmärtäväni, mitä ohjaaja halusi milläkin asialla sanoa, mutta kun tämä siis elokuvana oli niin kammottavan pitkäveteinen että ei mitään rajaa. Vaikka leffalla haluttaisiin sanoa mitä, niin musta kuitenkin sen tulisi pystyä olemaan samalla viihdyttävä, ja tämä ei ollut. Wtf-hetket käsittämättömän dialogin ja ihmisten kumman huitomisen ja hohottelun parissa eivät ole oikeasti elokuvanautinnon kannalta kovin miellyttäviä, vaikka niille löytyisi jokin veratuskuvallinen merkitys. Nih.
Jane Campionin 1800-luvulle sijoittuva draama. Mykkä Ada (Holly Hunter) joutuu muuttamaan järjestetyn avioliiton vuoksi Skotlannista Uuteen-Seelantiin esimurrosikäisen tyttärensä kanssa. Ada ottaa mukaan pianonsa, joka on hänelle kaikki kaikessa ja jonka avulla hän ilmaisee itseään. Hunter voitti roolistaan aikoinaan Oscarin ja todellakin hän näyttelee puhekyvytöntä ja hillittyä naista loistavasti. Pianon merkitys naiselle, musiikki ja hiljaisen pinnan alla kuohuva intohimo on esitetty elokuvassa voimakkaana ja upean koskettavana kokonaisuutena, jossa kaikki kietoutuu taitavasti yhteen. Aivan upea elokuva, ja upeaa musiikkia. Katsokaa tämä.
Pahuus :4:-
Sisäoppilaitosdraama. Teini-ikäinen poika joutuu käytösongelmien vuoksi sisäoppilaitokseen, jossa vanhemmat oppilaat pitävät tiukkaa kuria kyseenalaisin menetelmin. Elokuvassa käsitellään pahantahtoisuutta ja väkivaltaa, pahojen tekojen oikeutusta ja ystävyyttä. Varsin onnistunut ja ajatuksia herättävä tekele mielestäni, joskin olin odottanut jotain vähän pahempaa, mutta se varmaan johtuu yleisestä turtuneisuudestani elokuvien raakuuteen ja sadismiin. Elokuvan loppuratkaisussa jokin jäi kaivelemaan, sen enempää siitä tässä selittämättä. Päähenkilö oli aika pantava btw.
Sodoman 120 päivää :1:½
Poliittinen, öh, elokuva. Anteeksi kovasti te, jotka ihailette tämän elokuvan tapaa käsitellä fasismia ja valtaa, mutta voi elämä miten kertakaikkisen tylsä tämä oli! Mä en olisi voinut uskoa, että mulla voisi ikinä olla näin pitkästyttävää katsellessani kidustusta ja erilaisten perversioiden paraatia, mutta niin vain oli. En tunne fasismin syvintä olemusta tai Italian mussolininaikaista historiaa sinä määrin, että voisin suoranaisesti sanoa ymmärtäväni, mitä ohjaaja halusi milläkin asialla sanoa, mutta kun tämä siis elokuvana oli niin kammottavan pitkäveteinen että ei mitään rajaa. Vaikka leffalla haluttaisiin sanoa mitä, niin musta kuitenkin sen tulisi pystyä olemaan samalla viihdyttävä, ja tämä ei ollut. Wtf-hetket käsittämättömän dialogin ja ihmisten kumman huitomisen ja hohottelun parissa eivät ole oikeasti elokuvanautinnon kannalta kovin miellyttäviä, vaikka niille löytyisi jokin veratuskuvallinen merkitys. Nih.

