Kaksi hienoa elokuvaa, jotka kertovat Iwo Jiman taistelusta amerikkalaisten ja japanilaisten näkökulmasta:
Isiemme liput
Älykäs ja empaattinen kuvaus kuuluisan valokuvan lipun nostaneista miehistä ja heidän tovereistaan Iwo Jimalla. Taistelukohtauksia leikataan propagandatilaisuuksien ja nykyhetken haastatteluiden väliin. Sotaa kuvataan realistisesti, hieman kuin Sotamies Ryanissa, mutta vähemmän sekavasti. Erityisesti jäi mieleen järkyttävä kuva itsensä kranaateilla räjäyttäneistä japanilaisista sotilaista ja post-traumaattisen stressisyndrooman romauttaneesta alkoholisoituneesta intiaanista.
Minusta tämä elokuva on hyvin aliarvostettu ja ylenkatsottu. Se ei kenties ole samanlainen vähäeleinen mestariteos kuin Kirjeitä Iwo Jimalta, mutta hyvin vahva ja koskettava elokuva kuitenkin.
:4:1/2
Kirjeitä Iwo Jimalta
Jos Iwo Jima oli helvetti amerikkalaisille, niin on se sitä potenssiin kaksi tai kolme japanilaisille. Luvut puhuvat korutonta kieltään: 21000 japanilaisesta sotilaasta yli 20000 kuoli ja vain 216 otettiin vangiksi. Tämä kuvaa toistaalta sitä taistelutahtoa ja uhrautuvaisuutta, joka japanilaisilla oli. Toisaalta taas - kuten elokuvassa näkyy yhä uudelleen ja uudelleen - vallitsevaa painostavaa itsemurhakulttia, jossa suurin hyve ei suinkaan ole hengissä selviäminen ja taistelun voittaminen, vaan keisarin ja isänmaan puolesta henkensä antaminen. Perääntyminen on anteeksiantamatonta. Sotilas ottaa mieluummin sokan irti kranaatista ja painaa sen rintaansa vasten tappaen näin itsensä.
Kuitenkin Clint Eastwood onnistuu herättämään katsojassa empatiaa japanilaisia kohtaan. Jopa saarta johtanut kenraali Tamadichi Kuribayashi on moniulotteinen ihminen, joka toisaalta on mitä isänmaallisin ja kylmäverisin sotilas, toisaalta lämmin ja ymmärtävä mies.
Sympaattisin henkilö on sotamies Saigo, ammatiltaan leipuri. Hän ei oikein sopeudu armeijaan eikä ihaile kuolemaa toveriensa ja johtajiensa tapaan. Kyse ei ole niinkään pelkuruudesta kuin elämän arvostamisesta. Kuten Saigo niin viisaasti tämän puki sanoiksi puhutellessaan toveriaan Shimizua: "Et ole elänyt tarpeeksi pitkään ymmärtääksesi mitä olet uhraamassa." Tuon voisi kertoa jokaiselle itsemurhaterroristille, joista suurin osa on idealismin sokaisemia nuoria miehiä. Hieman samaan tapaan kuin II maailmansodan japanilaiset.
Kuitenkin, en voi olla ajattelematta sitä yhtäläisyyttä mitä Suomella ja Japanilla oli II maailmansodassa. Molempia vastassa oli ylivoimainen vastustaja, ja kumpikin oli valmis taistelemaan katkeraan loppuun saakka. Tosin hieman jälkiviisaasti voitaisiin kysyä japanilaisilta että kannattiko taistelu? USA oli ja on kuitenkin demokraattinen valtio, jolle antautuminen ei merkitsisi kansakunnan tuhoa. Tässä on se ero Suomen ja Japanin välillä. Jos suomalaiset olisivat antautuneet, olisi mitä todennäköisimmin koko populaatio siirretty siperiaan ja tuhottu Stalinin työleireillä.
:5:
Yhteenveto: Nämä elokuvat vahvistavat sitä tunnettua "klisettä", että sota on helvettiä ja hulluutta. Miksi sitten yhä soditaan? En voi olla ajattelematta muuta kuin että koska se on niin helppoa. Sodan aloittaminen on helppoa. Liipaisimen vetäminen tai kranaatin sokan vetäminen on helppoa. Aivottoman idealistisen propagandan levittäminen on helppoa. On helppoa antautua sille vihalle, apatialle ja epätoivolle joka synnyttää sotia ja tekee meistä kaikista sen uhreja.
