HARJUNPÄÄ JA PAHAN PAPPI
Sekava elokuva, jossa seurataan kahta eri tapahtumaa, jotka kietoutuvat yhteen Harjunpään elämässä. Tämän ja elokuvan kuvaustyylin takia katsojalla kuluu huomattavasti ylimääräistä energiaa, joka hankaloittaa elokuvaan keskittymistä. Elokuva on kuvattu samaan tyyliin kuin musiikkivideot - nopeita ja lyhyitä kohtauksia.
Tuntuu, että itse juoni ei näyttele tässä elokuvassa muutenkaan pääroolia, vaan pääpointti on ollut tehdä mahdollisimman raaka ja verinen elokuva jenkkityyliin, jossa poliisit muistuttavat moottoripyöräjengiläisiä. Sääli, sillä elokuva menee tämän takia "vähän" överiksi. En itse ole lukenut tätä Matti Yrjänä Joensuun kirjoittamaa kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta elokuvaseuralaiseni kertoi, että elokuvasta on jätetty kokonaan jotain juttuja pois.
Olen myös vaihtanut itse kirjailijan kanssa muutaman sanan elokuvasta, joka kertoi että ilmeisesti elokuvaa tehtiin siltä pohjalta, että se saataisiin vietyä ulkomaan levitykseen. Lisäksi olen jutellut henkilön kanssa, joka oli elokuvan teossa mukana "asiantuntijana" katsomassa, että tietyt rikospaikkoihin liittyvät jutut menevät mahdollisimman todenmukaisesti ja ymmärsin, että ohjaaja itse halusi kohtauksissa olevan verta enemmän, mitä niissä normaalisti olisi.
Ehkä nämä seikat selittävät omalta osaltaan sen, että elokuva ei vaikuta kovinkaan todenmukaiselta. Sinänsä sääli, sillä voisin hyvin kuvitella kirjailijan itsensä kirjoittavan kirjoja vanhana väkivaltarikostutkijana mahdollisimman realistiseen sävyyn. Toisaalta elokuvan ei kait aina kuulu olla realistinen, mutta uskon että se olisi kyllä parantanut tätä elokuvaa huomattavasti.
Koska elokuva on mielestäni sen verran huono, en oikein osannut katsoa elokuvaa siltä kantilta, että kykenisin arvioimaan näyttelijöiden suorituksia. Odotin meneväni katsomaan poliisidekkariin perustuvaa elokuvaa, mutta huomasin olevani katsomassa huonoa jenkkityyppistä trilleriä.
En ole vähään aikaan katsonut näin huonoa elokuvaa. Arvosanaksi voisin antaa yksi tai kaksi tähteä viidestä. Ei ihme, että jotkut elokuvan nähneet ovat olleet valmiita lähtemään elokuvateatterista kesken elokuvan.
katso liitettä 93265
NAPAPIIRIN SANKARIT
Kävin perantaina katsomassa tämän paljon kehutun suomalaisen seikkailukomedian ja ihmettelen kyllä suuresti sitä, minkä takia sitä on kehuttu pitkästäaikaa yhdeksi hauskimmista suomalaiseksi elokuvaksi ja hehkutettu niin kovasti. Elokuvassa oli toki muutama hauska kohtaus, mutta ei siellä teatterissa kuulunut mitään suuria naurunpyrskähdyksiä. Ehkä huumorintajuni on puutteellinen.
Elokuvassa oli kuitenkin saatu suhteellisen hyvin tuotua esille stereotypioita Lapista ja lappilaisista. Jussi Vatanen osaa esittää hyvin saamatonta, aavistuksen viinaanmenevää, mutta toisaalta halutessaan melko nokkelaa sekä pieniä jäyniä tekevää Jannea, josta kuitenkin elokuvan lopussa kuoriutuu mies, joka kykenee hoitamaan miehekkäästi sekä jääräpäisesti hänelle annetun tehtävän - vaikkakin se onnistuu erinäisten kommellusten jälkeen ja sattumien ansiosta. Myös Timo Lavikainen on melko hyvä Räihäsen roolissa.
Valitettavasti en osaa ottaa Jasper Pääkköstä kauhean tosissaan Kapun roolissa, johon hän ei mielestäni sovi ulkonäkönsä puolesta eikä eläytyminen oikein muutenkaan ole sellaista, jonka osaisin ottaa tosissani. Pääkkönen on ollut aiemmin ehkä liikaa "söpön" pojan rooleissa enkä siksi osaa kuvitella häntä pessimistisesti ajattelevaksi ja kyyniseksi Kapuksi.
Maisemat ovat hienot, mutta joissain kohdissa lavastukset sekä erilaiset kohtaukset eivät vaikuta aidoilta, vaan liian tehdyiltä ja liioteltuilta. Toisaalta komediaa tuskin tarvitse ottaa tältäkään osin turhan vakavasti. Iskelmäradio tuodaan elokuvan sponsorina elokuvassa melkoisen hyvin esille, mutta se ei haittaa. Elokuvassa soitettavat suomalaiset iskelmät sopivat hyvin taustalle.
:2:
katso liitettä 93266
JUMALISTA JA IHMISISTÄ
Kävin eilen elokuvissa katsomassa "Jumalista ja ihmisistä" -elokuvan. Odotin arvostelujen perusteella tältä Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix´n voittaneelta ja Ranskassa yli 3 miljoonaa katsojaa elokuvateattereihin tuonneelta elokuvalta paljon.
Odotin, että tämä tositarinaan perustuva elokuva kertoisi minulle tarinan sekä herättäisi minussa jotain syvällisempiä ajatuksia ja tunteita. Elokuvahan kertoo Algeriassa sijaitsevassa luostarissa asuvista ranskalaisista trappistimunkeista, jotka joutuvat pelinappuloiksi vuonna 1993 Algerian sisällisodan aikaisissa tapahtumissa ja joiden tarina ei päättynyt hyvin
Toisin kuitenkin kävin. Elokuva oli valitettavasti melko pitkäveteinen sekä liian rauhallinen minun makuuni ja koko 2h 15 minuutin ajan odotin, että jotain tapahtuisi. No tapahtui siinä lopussa ja kerran siinä keskivaiheillakin, mutta siihen se jäi. Ilmeisesti elokuva tarkoitus ei ollut kertoa niinkään itse tuon hetkisistä tapahtumista, joita odotin näkeväni, vaan lähinnä käsitellä ihmismieltä.
Elokuva oli kuvattu "taiteellisesti" ja siinä käytettiin jonkun verran vertauskuvainnollista symboliikkaa, joka toki puhutti. Elokuvassa on loppujen lopuksi aika vähän vuorosanoja siihen nähden, kuinka pitkä elokuva on. Tarina eli pitkälti munkkien messuissa laulamien gregoriaanisten kirkkolaulujen kautta, joiden sanoista saattoi vaistota ja ymmärtää munkkien kokemia tunneskaaloja. Samalla, kun munkit uskovat siihen, että toivoa on olemassa, he valmistautuvat pahimpaan jäähyväisiä valmistellen.
Elokuva kertoo pelosta, rohkeudesta, toivosta, uskollisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, uskosta, epäilystä, puolueettomuudesta, vapaudesta valita, suvaitsevaisuudesta, anteeksiannosta, syyllisyydestä, inhimmillisyydestä, epäinhimmillisyydestä sekä vaikeasta dilemmasta, jonka munkit joutuvat kohtaamaan siinä vaiheessa, kun heidän tulee tehdä päätös. Luopuako tärkeästä tehtävästä hengenvaaran tähden vai valitako marttyyrin roolin?
Vaikka elokuva ei tarjonnut sitä elämystä jota odotin, tarjosi se kuitenkin mieleenpainuvan, tunteikkaan, vertauskuvannollisen ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn kohtauksen, jossa munkit kokoontuvat viimeiseen yhteiseen illanviettoon viinilasillisen ääreen ennen traagista loppua. Kohtauksen taustalla soi Tsaikovskin Joutsenlampi ja tätä kaunista, mutta surullista kohtausta on verrattukin Leonardo da Vincin Viimeiseen ehtoolliseen.
Positiivista oli myös se, että elokuva oli kuvattu hyvin autenttisen oloisissa sekä kauniissa maisemissa ja realistisesti luostarin sekä kylän elämää seuraten. Elokuvassa seurataan myös munkkien itsensä kanssa käymää kamppailua siitä, mikä on heidän mielestään oikein. Elokuvassa ei yritetä käännyttää ketään mihinkään eikä kyse ole varsinaisesti uskovaisten elokuvasta.
Pääosissa näyttelevien näyttelijöiden roolisuoritukset ovat hienoja.
2,5 tähteä.
katso liitettä 93267
TAISTELIJA - THE FIGHTER
Tositarinaan perustuva elokuva velipuolista, Dickie Eklundista sekä Micky "Irish" Wardista, jotka ovat molemmat nyrkkeilijöitä. Perheeseen kuuluu heidän lisäkseen voimakastahtoinen äiti, jolla on veljesten lisäksi seitsemän tytärtä kahden eri miehen kanssa sekä hänen miehensä, joka on nuorempien lasten isä, muun muassa Mickyn. Lisäksi nyrkeilyhullun ja voimakkaasti yhtä pitävän työläisperheen jaloissa pyörii lapsenlapsia.
Dickie on lahjakas ja itsevarma entinen nyrkkeilijä, josta on tullut matkan varrella crack-nisti, joka haaveilee uudesta paluusta kehään. Huumesekoilujensa ohessa hän valmentaa velipuoltaan heidän matriarkka-äitinsä toimiessa Mickyn managerina.
Dickie on äidin lempipoju, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka häröilyiltä äiti haluaa sulkea silmänsä. Micky taas vaikuttaa elokuvan perusteella jalkoihin jäävältä kiltiltä sovittelijalta ja ehkä hiukan liiankin luottavaiselta mieheltä, jolta puuttuu veljensä voimakas itseluottamus.
Tuntuu, ettei perhe osaa aina toimia Mickyn parhaaksi ja että jotkut pyrkivät ehkä tahtomattaankin hyötymään hänestä tavalla tai toisella. Lopulta Micky päästää irti ja alkaa elämään omaa elämäänsä uskaltaen vastustaa hänelle tärkeitä ihmisiä.
Micky pitää isoveljeään sankarinaan, vaikkakin sankarin haarniska alkaa ajan myötä hiukan ruostumaan. Lopulta Micky joutuu lopulta valitsemaan puolensa. Valinta pitää tehdä perheen ja uuden naisystävän, valmentajan ja managerin välillä. Mickylle on kahden tulen välissä ja valinta on hänelle vaikea, koska hän tuntee kiitollisuudenvelkaa perhettään kohtaan samalla, kun perhe aiheuttaa hänelle ongelmia.
Mickyllä on kuitenkin isä, joka tukee pojan valintaa samoin kuin uusi kovasuinen naisystävä sekä tuttu poliisi, joka ryhtyy Mickyn valmentajaksi. Ikävien sattumien vuoksi Mickyn ura on lähellä loppua, kunnes hän näkee veljestään tehdyn inhorealistisen dokumenttielokuvan, joka on käänteentekevä asia niin hänelle itselleen, kuin vankilassa istuvalle veljelleen.
Uuden alun ja voiton myötä Mickylle aukeaa mahdollisuus lähteä mestaruusotteluun. Mickyn otteleminen on kuitenkin ristiriitaista, kun hän ei tiedä kenen neuvoja hän noudattaisi - uuden vai vanhan valmentajan?
Mielestäni tämä mahtavan musiikin siivittämä elokuva on loistava. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia, varsinkin Christian Bale Dickien roolissa. Hän on erittäin uskottavan oloinen narkomaanin roolissa samoin kuin Mark Wahlberg Mickyn roolissa sekä perheen muita jäseniä näyttelevät näyttelijät.
Ei ole ihme, että Bale on palkittu parhaasta miessivuosasta Golden Globe -pokaalilla tämän elokuvan ansiosta samoin kuin perheen äitiä näyttelevä Melissa Leo parhaasta naissivuosasta. Lisäksi elokuva on ehdolla eri kategorioissa Oscar-gaalassa. Toivon hartaasti, että tätä elokuvaa varten 20 kiloa laihduttanut Bale käy pokkaamassa omansa pois.
Tämä osittain aidossa miljöössä kuvattu elokuva on ohjattu, lavastettu, puvustettu ja toteutettu muutenkin kaikin puolin hyvin ja se on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen draamaelokuva, josta on helppo pitää katsojan sukupuolesta huolimatta. En oikein osaa sanoa, mitä elokuvassa olisi parantamisen varaa, joten annan sille pisteitä :5:
katso liitettä 93268
EAT PRAY LOVE
En kyllä käsitä, miten jotkut jaksavat hehkuttaa tätä leffaa. Käsikirjoitus vaikutti joltain kenen tahansa rakkaudennälkäisen ja siirapista tykkäävän kirjoittamalta, jossa ei ollut mitään kunnon sisältöä minun makuuni. Elokuvan tarina perustuu Elizabeth Gilbertin samannimiseen muistelmateokseen. Vaikka elokuvan punainen lanka - oman elämän hidastaminen ja oman tien/itsensä löytäminen tekisi meille kaikille hyvää, ei se tässä elokuvassa tapahdu kuitenkaan kovinkaan realistisesti.
Elokuvan pilataan liialla romantisoinnilla, jolla saadaan aikaan se, että elokuva vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä Hollywood -tarinalta. Uskon, että elokuvalla olisi ollut paljon enemmän annettavaa, mikäli se olisi tehty erilaisella otteella. Elokuvassa esiintyvä itsensä etsiminen ja henkellisyys tuodaan esille turhan keinotekoisesti. Tässä elokuvassa kaikki tuntuu olevan elokuvan päähenkilölle turhankin helppoa.
Näyttelijäsuoritukset olivat keskinkertaisia ja tuntuu, että Julie Robertsin tyyli on ja pysyy vuodesta toiseen. Hänen kohtalokseen on jäänyt esittää elokuvassa kuin elokuvassa sensuellia, rakkaudessa pettynyttä, haavoittuvaa tai rakkaudennälkäistä söpöä naista ja siinä se ura sitten olikin. Javier Bardemin osalta kyseisessä elokuvassa näyttelemisessä on kyse ehkä pikemminkin rahasta tai tekemisen puutteesta.
Plussaa elokuvassa olivat kauniit ja itselle tutut maisemat, jotka toivat mieleen muistoja Italiasta, Intiasta ja Indonesian Balilta. Elokuvassa annettiin myös muutamia kauniita ja toteuttamisen arvoisia elämänohjeita, mutta ne hukkuvat sen kaiken siirapin alle.
Elokuva oli sen verran huono, etten oikeastaan edes jaksa pohtia sen syvintä olemusta sen kummemmin ja arvostelu jää yhtä laihaksi kuin elokuvan anti. Elokuva sopii hetkiin, jolloin ei ole muutakaan tekemistä suklaan syönnin ja yksin vällyjen alla makaamisen ohella.
:2:
katso liitettä 93269
THE TREE OF LIFE
Elokuva oli tehty visuaalisesti erittäin kauniisti ja näyttelijäsuoritukset olivat hyviä. Elokuvassa ei pahemmin ollut vuorosanoja, vaan näyttelijöiden ilmeillä oli suurempi rooli. Elokuvassa olleet vuorosanatolivat enemmänkin monologityyppisiä keskusteluja oman itsensä tai Jumalan kanssa.
Samalla elokuva oli hyvin tekotaiteellisen oloinen. Se oli pitkästyttävä ja sen katsomisesta meni "hapoille". Sitä alkoi jo soimaamaan itseään, että onko sitä liian pinnallinen tai tyhmä, kun elokuvaa tuntui raskaalta seurata ja kun tuntui, ettei ihan kaikkia kohtia tajunnut. Koko ajan olisi pitänyt yrittää ymmärtää, mitä mikin elokuvassa toteutettu tai näytetty juttu symbolisoi. Luulen, että jos olisin ottanut pohjalle muutaman macig mushroomsin, olisi matka elokuvan parissa voinut sujua joutusammin sekä tajuntaa paremmin laajentaen.
Elokuvan alkupuolella käytiin aivan liian pitkään maailman syntyä läpi. Katsoin kellosta, että noita alkuräjähdyksiä ym. kesti jotain puolen tunnin ja tunnin välillä. Tässä vaiheessa harkitsin vakavasti jo poislähtöä, mutta sitten jäin kuitenkin odottamaan, josko elokuvassa tapahtuisi jotain. Melko turhaan odotin.
Uskon, että monilla muilla katsojilla oli samat fiilikset, sillä ihmiset olivat koko elokuvan ajan melko levottomia ja elokuvan päättymisen jälkeen ihmiset alkoivat spontaanisti nauramaan. Minulle tuli sellainen olo, että he olivat helpottuneita elokuvan päättymisestä.
Juoni vaikutti jonkinlaiselta kasvutarinalta. Siinä mies kävi läpi elämäänsä ja sen kulkuun vaikuttavia seikkoja. Miehen ankara isä halusi kasvattaa vanhimmasta pojasta kaltaistaan ankaralla otteella, joskus jopa simputtaen. Isä kuvitteli, että olemalla kova maailmassa pärjää paremmin ja pystyy puolustautumaan muita vastaan. Tuntui, että vanhin poika teki alkuun paljon asioita isäänsä miellyttääkseen saadakseen häneltä hyväksyntää ja rakkautta. Elokuvassa joella tapahtuva dinosaurus -kohtauskin kuvastikin melko hyvin tapaa isän ja pojan välejä.
Loppujen lopuksi vanhimman pojan miellyttämisenhalu muuttui kuitenkin vihaksi isää kohtaan. Siitäkin huolimatta, että poika muuttui koko ajan enemmän isänsä kaltaiseksi, vaikka ei olisi halunnut. Luulen, että vanhin poika oli kuitenkin isälle se kaikkein rakkain ja tärkein lapsi, vaikka samalla poika kärsi selkeästi muita lapsia enemmän isänsä käskyvallan alla. Kovista otteista huolimatta isä vietti paljon aikaa poikiensa kanssa. Ja kun perheessä alkoi tapahtumaan ikäviä asioita ja kun isä epäonnistui omissa jutuissaan, muuttui isäkin pehmeämmäksi ja loppujen lopuksi hän osasi jo pyytää asioita anteeksi.
Perheen äiti taas oli toista maata ja yritti opettaa poijilleen rakastamisen tärkeyttä. Äiti oli vanhimmalle pojalle rakas, mutta samalla poika halveksi äidin kiltteyttä. Ehkä siksi, ettei äiti vastustanut tarpeeksi isää. Vanhin poika oli kuitenkin syvällä sisimmässään herkkä ja vapautui kovasta sekä tottelevaisesta roolista isän ollessa pois. Vanhimman pojan pehmeys tuli esiin myös silloin, kun hän tunsi syyllisyyttä pahojen tekojensa tähden.
Äiti taas tuntui rakastavan eniten nuorinta poikaa, josta tulikin eniten äidin kaltainen. Nuorimman pojan valtti ankaran isän suhteen oli se, että hän oli musikaalisesti lahjakas, joka oli perheen isälle tärkeää. Nuorimmalla pojalla oli myös kanttia vastustaa isää. Mikäli isä olisi ollut musiikissa lahjakkaampi, olisi hänestä voinut tällä saralla onnistuessaan tulla paljon onnellisempi ihminen. Varsinkin vanhin ja nuorin pojista tuntuivat olevan toisilleen erityisen tärkeät, kun taas keskimmäinen poika vaikutti vähän väliinputoajalta. Elokuva kuvasi hyvin veljesrakkautta, nuorien poikien elämää kolttosineen.
Kasvutarinan lisäksi elokuva oli alusta loppuun jonkinlainen suruprosessi, jota perheen vanhin poika kävi läpi menetettyään jostain syystä nuorimman veljensä ja joka vaikutti koko perheen elämään. Vaikka perheen nuorimman pojan rooli ei ollut elokuvassa roolina iso, oli nuorimman pojan vaikutus elokuvan juoneen silti suuri.
Joistakin hyvistä jutuista huolimatta tämä elokuva ei ollut mun juttu, vaikka alunperin odotinkin siltä paljon. Pidän syvällisistä elokuvista, mutta tämä meni liikaa yli.
1,2 tähte, enintään 2.
katso liitettä 93270
PIIAT (THE HELP)
Lämminhenkinen, kepellä huumorilla ja rohkeudella höystetty elokuva 60-luvun arjesta syvässä etelässä Missisippissä. Keskiluokka elää omaa kulissiarkeaan ja kohtelee mustaa väkeä omaisuutenaan mustien pyörittäessä heidän arkeaan.
Vaikka pidinkin tästä elokuvasta, olisin toivonut siihen hiukan enemmän syvyyttä, sillä nyt sitä vain raapaistiin. Elokuvassa olisi voinut näyttää enemmäkin rajumpia kohtauksia sekä tuoda esille enemmän tuon ajan käsittämätöntä rotuerottelupolitiikkaa. Elokuva sai kyllä taas kerran tajuamaan sen, kuinka itsestäänselvänä sitä pitää nykyajan suhteellisen tasa-arvoista elämäänsä, jossa ihmisarvot ovat kunniassa.
Positiivista oli myös se, että rooleihin ei ollut valittu ihan niitä elokuvamaailman suurimpia tämän hetkisiä tähtiä. Tässä elokuvassa naiset olivat päärooleissa miesten pysyessä taustalla.
:3:
katso liitettä 93271