Sinivalkoinen valhe
Arto Halosen tekemä dokkari herätti kohua jo ennen ensi-iltaansa, kun Kaarlo Kangasniemi paljasti saunoneensa Juha Miedon kanssa ja opastaneensa tätä 1970-luvulla steroidien käytössä (Miedon käyttämä steroidi ja määrä oli muistaakseni 5mg Dianabolia). Itse elokuva ei näin voimalulajeja harrastavan ja kyynisesti puhtaaseen urheiluun suhtautuvan silmissä herättänyt minkäänlaista tunnekuohua. Vaivaa Halonen on toki nähnyt. Dokkarissa keskeisessä asemassa on Lahden hässäkkä vuodelta 2001, ja muut aiheet ikään ku nivoutuvat siihen ympärille. Dokkarissa käydään läpi niin Suomen kuin Italiankin hiihtomaajoukkueiden dopingkytköksiä aina 70-luvulta nykypäivään saakka. Mainitaan siinä sivussa muun muassa Norjan ja Ruotsinkin hiihtomaajoukkueet. Kukaan menestynyt hiihtäjä ei toki tunnusta mitään, ja Manuela Di Centa haastoi oikeuteen sitä syyttäneen dopingtutkijan.
Yhdessä roolissa on myös STT-oikeudenkäynti vuosilta 1998-2012. Lisäksi haastattelussa on urheilijoiden lisäksi niin valmentajia kuin muitakin urheiluvaikuttajia. Moni vähemmän menestynyt urheilija kertoo avoimesti siitä, kuinka kilpasiskot ja -veljet käyttivät aineita sekä muuta vastaavaa. Ja taas jälleen kerran, kuten kunnon dokumentin luonteeseen kuuluukin, syytetyn penkillä oleva urheilija ei kommentoi aihetta sanallakaan. Tai jos kommentoi, niin vastaus on hyvin ympäripyöreää. Tai jos kommentoi, niin sanoo ettei aiheesta puhuta. Lopputekstien aikana scrollaa muuten melko vakuuttava lista henkilöistä, jotka eivät antaneet haastatteluja leffaa varten. Esko Aho mainitaan ensimmäisenä.
Varsinaisesti dokkari ei suoranaisesti syytä ketään eikä vaadi esimerkiksi Pekka Vähäsöyringin, Antti Leppävuoren, Immo Kuutsan tai Kari-Pekka Kyrön päitä vadille. Sen sijaan kantavana ajatuksena on, että Suomen maine saataisiin puhdistettua vasta, kun puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.
:4: