Elämänne rankin kokemus?

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Örkki
  • Aloitettu Aloitettu
fyysisesti en oo niin kovaa kärsinyt(mitä nyt pyörtynyt kun pää osunu liian kovaa seinään ym.) mutta uskon että mun tuleva kohtalo ratkaistiin jo kun olin pieni .silloin kun olin n.5v isä tajus lopettaa juomisensa.ollu juomatta noin.13vuotta. sitä ennen oli vauhdikasta menoa..isä sai puukosta ja sitä ammuttiin yms,viinaa (joskus huumeitakin) ei mennyt viikonloppuisin vaan sitä meni n.2viikon putkissa jolloin lähdettiin ympäri suomea faijan käskystä. luulenpa että isä ukko olis tapettu ja oman erittäin kiivaan luonteeni tuntien olisin halunnu kostoa jolloin istuisin tälläkin hetkellä jo linnassa taikka olisin kuollut.kyseessä oli kuitenki sellasta huume/gangsteri (erkkilän porukkaakin oli mukana) porukkaa että ei pelkää laittaa porukkaa kylmäksi.en tiedä onko jäänyt tuosta lapsuudesta jotai traumoja?voisko oma erittäin agressiivinen käytös johtua värikkäästä lapsuudesta joka kuitenkin loppui aika ajoissa? enpä tiedä..tulipa nyt avauduttua.ei ehkä olis edes kuulunu tänne.
 
vastaus.

Seisominen elämän pääte pysäkillä voisi tarkoittaa mm.seuraavaa...Haulikon piippu suussa, parantumattomasti syöpä sairas(kunnes ihme tapahtui) Seisominen junaradalla odottamassa junaa, että voisi hypätä sen alle.:eek: Väkivaltaisessa tilanteessa(huume höyryisen kaverin) puukko kurkulla. Siinä joitakin esimerkkejä seisomisesta elämän pääte pysäkillä, ja siitä on se viimeinen askel ottamatta, ja voisin sanoa, että jossain noista tilanteista pelkäsin ihan VITUSTI:eek:
 
Mee seuraavalla kerralla seisoon vaikka johonkin muualle, kun junaradalle. Ei siinä mitään jos haluut päättää päiväs, mutta se on kohtalaisen ilkee homma sille junakuskille.
 
^ kai ne kuskit nyt on jo niin tottuneita... mitä siinä muuta ku vetäsee hätäjarrusta ja kattoo muualle, ovat vaan tyytyväisiä parin viikon lomaan.
 
suurin osa veturinkuljettajista jotka ovat ajaneet ihmisen päälle eivät ikinä pääse yli tapahtuneesta eivätkä voi enään jatkaa työssään...

ja jos oikein muistan niin, jos ajat koko elämäsi junaa ajat keskimäärin kahden ihmisen päälle. (jostaki tämmöstä kuulin)
 
Lähinnä tarkoitin tätä:

mige_1 sanoi:
suurin osa veturinkuljettajista jotka ovat ajaneet ihmisen päälle eivät ikinä pääse yli tapahtuneesta eivätkä voi enään jatkaa työssään...
Click to expand...

Eli eihän se ainakaan tuon uutisen mukaan mene lähimainkaan noin.
 
mige_1 sanoi:
suurin osa veturinkuljettajista jotka ovat ajaneet ihmisen päälle eivät ikinä pääse yli tapahtuneesta eivätkä voi enään jatkaa työssään...
Click to expand...

"Osa veturinkuljettajista" ei tarkoita samaa kuin "suurin osa veturinkuljettajista".


Mutta tämä asia lienee käsitelty.
 
Kevyeltä kuullostaa monien edellisten viestien jälkeen, mutta yläaste oli elämäni pahin koettelemus. Päivästä päivään kuljet kouluun tietäen mitä kohtaat, mutta toisaalta ei uskalla kenellekään aikuiselle asiasta puhua. Koskaan ei mennyt kuitenkaan fyysiselle puolelle, mutta henkinen väkivalta raastaa aika syvälle, kun aletaan mennä jo omaa perhettä ja henkilökohtasia asioita koskevalle sektorille.

Moni kaveri käänti selän, onhan se noloa sellasen luuserin kanssa kaveerata jota kiusataan. Noh, peruskoulujen jälkeen tuli eteen muutto toiselle paikkakunnalle. Se se oli iso pelastus, kun huomas että sitä voi vielä löytää uusia kavereita. Itsetunto oli todella romuna kunnes alotin opiskelun nykysellä paikkakunnalla.

Noh, ei kai mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ompahan sitä kehittyny ihmisenä paljon vahvemmaks.
 
Hyvän ystävän kuolema oman käden kautta, hänen ollessa vasta 17-vuotias. Asuttiin samassa talossa, joten tunnettiin ihan polven korkuisesta asti. Kukaan ei tiennyt hänen aikeistaan, joten apua ei pystytty tarjoamaan. Itse olin tuolloin 13, ja vielä pahemmaksi asian teki raaka tekotapa. Onneksi tapauksesta kulunut jo lähemmäs 10 vuotta, joten asiasta pystyy jo puhumaan.

Rankaksi kokemukseksi voi myös mainita, että vasta viime vuonna minulle selvisi että mummini kuoli henkirikoksen uhrina eikä nukkunut luonnollisesti pois, kuten äitini oli minulle kertonut. Halusi suojella nuorta poikaa ja päätti kertoa vasta kun olen aikuinen. Tekijä oli mummini isä, jolle oli liian rankkaa vain vähän aikaisemmin menettää oma puoliso.
 
Vanhempani erosivat kun olin 3, isovanhempien luokse muuttaminen... Isoisän kuoleminen, sukulaisten/muiden läheisten kuoleminen... Onhan noita... Mutta joo, tyttöystävän jättäminen pisti aikamoisen reiän tonne sydämen puolelle... Tulee vaan kysymys "mikävittumussaonvialla?" vastaan aina :) Mutta ihmettelen kuitenkin MIKSI tämä kyseinen tyttö tuli minua kysymään jne. ja vain hetken päästä (about kuukausi) ilmoittaa että "löysin komeemman ja mukavamman, voidaan silti olla kavereita.". Juu ei, ei innosta enää nähdä... Vaikka olihan minullakin mielessäni eräs tyttö jota rakastin enemmän... Aivan. Mutta eräs jota en voi saada.

5-vuotiaana astuin naulan päälle, muistan sen huudon ja shokin kun verta oli niin paljon ja pelkäsin että jalkani amputoidaan -.-
 
Itse toivon mielummin että vaimo (jos sellainen joskus tulee elämääni) itse kertoo pettäneensä kun itse saisin tietää tilanteesta. En tiedä miksi näin on asia mutta...Kai minä vain arvostan sitä rehellisyyttä.
 
äidin äkillinen kuolema, shokki ja hautaaminen.. avovaimon pettäminen armeija aikana ja siittä sitten perheen hajoaminen/lapsen menettäminen sille, ja se että joutu vuosia miettiin ja pelkään millasia hamppeja sen elämässä tulee pyörimään ( muijan makua seuraten) ja vitutuksessa oma alkoholisoituminen muutamaks vuodeks. kehitysvammainen veli joutu väkivaltaisen ryöstön uhriksi jonka seurauksena sain pitkään pelätä itteeni ( mielikuvat tekijöiden kohtaamisesta ja rankaisemisesta). Rajuja kolareita, unihalvauksien kanssa elo yms..
 
Elämäni rankin kokemus....

Kun rakas koirani kuoli ......
Kaivoin valmiiksi haudan ...itkien ...... ja vein eläinlääkärille .... koska loppu oli jo tiedossa
Ne lapiolliset olivat raskaat ......
 
Back
Ylös Bottom