Joskus tuntuu oudolta, miten vähän olen aikoinaan surenut kuolleita lemmikkejä, vaikka ovat eläessään olleet aivan älyttömän rakkaita ja ihania. Ehkä oon jotenkin pienestä pitäen ajatellut, että kaikesta huolimatta ne on "vaan" eläimiä. Tai pienenä totuin jo siihen, että joskus niistä aika jättää (maalla kun asuttiin ja kissat vapaana kuljeskeli, niin jäihän niitä reissuilleen). Pari kissaa on siis kadonnut vaan reissuilleen, yhden auton alle jääneen löysin itse kotitien päästä ja toisen löysi isä vähän kauempaa ojasta. Onhan ne ikäviä asioita ja hetken on mieli apea, mutta ei niistä sen pidempää surua ole jäänyt. Kaipaus toki.
Viime keväänä kuoli rakas hevoseni 25-vuotiaana, kohta on kuolemasta vuosi. Se oli vähän kovempi pala, kun kuitenkin 18v. se mulla oli ja "kasvatti" mut teinistä aikuiseksi. Sen kanssa siis oppi paljon, ihan yleisesti vastuuntuntoa ja pitkäjännitteisyyttä ja muutenkin monia käytännön asioita. Kuolema tuli sinällään yllättäen, että yks aamu se voi tosi huonosti ja parin tunnin päästä jo oli kuollut, mutta toisaalta oli sairastanut keuhkoahtaumatyyppistä vaivaa jo useamman vuoden, joten tiedossa oli, että kohta kuolee (olin jo monta kertaa miettinyt, että täytyykö viedä teuraaksi, jos se kärsii). Se oli sitten kuitenkin viimeisiin päiviin asti tilanteeseen nähden pirteä ja hyvävointinen, ja sitten tosiaan yhtäkkiä huononi tosi paljon. Ilmeisesti sydän vaan lopulta väsyi. Silmät kyllä kostuu vieläkin, jos katselen vanhoja valokuvia ja oikeasti mietin millainen hevonen oli, mitä kaikkea yhdessä koettiin ja kuinka mahtava "persoona" oli... tosin pystyn mä niitä kuvia katsomaan ihan neutraalistikin, kun en annan ajatusten lähteä liian pitkälle.
