Pikkupojat surmasivat 4-vuotiaan leikkitoverinsa, väitti Ruotsin poliisi vuonna 1998 – ”Tapaus Kevinin” esitutkinta-aineisto tuli vihdoin julki, ja lähes kaikki siinä viittaa veljesten syyttömyyteen
Robin ja Christian saivat syyn niskoilleen leikkitoverinsa Kevinin murhasta. Suomalainen oikeuspsykologi katsoi kuulustelunauhat ja kutsui poikien kuulemista kidutukseksi.
TAPAUS järkytti koko Ruotsia.
16. elokuuta 1998 löydettiin arvikalaisen järven rannasta kuolleena neljävuotias Kevin Hjalmarsson. Hän makasi rannan ruovikossa puisen lastauslavan päällä.
Poliisi löysi lähistöltä kepin ja päätteli, että Kevin oli kuristettu painamalla sitä hänen henkitorveaan vasten. Näytti myös siltä, että Kevinille oli tehty seksuaalista väkivaltaa, sillä hänestä löytyi siihen viittaavia mustelmia.
Marraskuun alussa 1998 Arvikassa pidettiin lehdistötilaisuus. Oli kulunut vain muutama kuukausi Kevinin löytymisestä, mutta poliisi saattoi jo osoittaa syyllisen – tai oikeastaan kaksi.
Toinen oli Kevinin paras ystävä Robin, 5 vuotta, ja toinen Robinin isoveli, Christian, 7 vuotta.
19 vuotta sitten kuvatulla uutisfilmillä esitutkinnan operatiivinen johtaja, rikoskomisario Rolf Sandberg kertoo, miten poikien leikki oli eskaloitunut väkivallaksi traagisin seurauksin.
”Lyöntejä ja potkuja jaeltiin puolin ja toisin, tapeltiin seisaaltaan ja maassa. Yhtäkkiä tilanne lähti hallinnasta. Siitä hetkestä lähtien kyse ei ollut enää leikistä. Tilanteesta oli tullut mitä vakavinta totta”, Sandberg sanoo.
Hän kertoo salissa oleville toimittajille, miten läpimurto tutkimuksessa saatiin pitkän kuulustelun jälkeen, kun vanhempi veljistä antoi nuoremmalle merkin, että on aika kertoa totuus.
Ovatko lapset tunnustaneet, kysytään salista.
”Kyllä, he ovat kertoneet tehneensä sen”, Sandberg vahvistaa.
Kysymykseen, onko asiasta muita todisteita, Sandberg vastaa: ”Ei.”
SUOMALAINEN oikeuspsykologian dosentti, lasten kuulemisen asiantuntija Julia Korkman on perehtynyt Kevinin tapauksen esitutkintamateriaaliin ja etenkin videonauhoihin, jotka aikoinaan kuvattiin Robinin ja Christianin kuulusteluista.
Korkman sanoo, ettei hänen tiedossaan ole yhtään tapausta, jossa pieni lapsi olisi surmannut toisen pienen lapsen. Esimurrosikäisten lasten tekemiä pienen lapsen surmia tunnetaan kyllä useampiakin Britanniasta ja Yhdysvalloista, hän huomauttaa.
Koska Robin ja Christian olivat niin pieniä, asiasta ei koskaan järjestetty oikeudenkäyntiä eikä lapsia tuomittu.
Sen sijaan Ruotsin sosiaaliviranomaiset ottivat pojat hoteisiinsa. Veljeksille järjestettiin kunnan puolesta räätälöity psykiatrinen hoito.
Isoveli Christiania yritettiin sijoittaa perheeseen, mutta kukaan ei halunnut lasta, joka oli murhaaja.
Veljesten muutamaa vuotta aiemmin eronneet vanhemmat olivat pois tolaltaan. Jo aiemmin syksyllä, kun lapsia alettiin epäillä tekijöiksi, poikien isä oli joutunut useaksi kuukaudeksi suljettuun psykiatriseen hoitoon.
Kahden vuoden kuluttua Robin palautettiin asumaan isän ja äitipuolen perheeseen, vaikka sosiaaliviranomaiset pitivätkin ongelmana sitä, ettei isä täysin suostunut uskomaan poikiensa syyllisyyteen.
Christian siirrettiin asumaan äidin luokse, sillä viranomaisten mielestä veljekset oli parasta erottaa toisistaan.
NYT, lähes kahden vuosikymmenen jälkeen, Ruotsin syyttäjäviranomainen on avannut Kevinin tapauksen tutkinnan uudelleen. Syynä on toukokuussa esitetty televisiodokumentti, joka on aiheuttanut Ruotsissa valtavan kohun.
Vuonna 2015 lasten kuulemisesta väitellyt lääkäri ja neurokirurgian dosentti Rickard L. Sjöberg antoi ruotsalaisille tiedotusvälineille vinkin: Kevinin tapauksessa oli jotain vialla. Sjöbergiä arveluttivat erityisesti poliisin asiantuntijanaan käyttämän psykologian professorin Sven Å. Christiansonin näkemykset lasten kuulemisesta.
Dagens Nyheter -lehti tutki vihjettä ja julkaisi aiheesta artikkelin, mutta Ruotsin yleisradioyhtiö SVT satsasi vanhan jutun selvittämiseen kunnolla. Toukokuussa sai ensiesityksensä kolmiosainen dokumenttisarja Fallet Kevin, joka perkaa Kevinin tapausta tutkivan journalistin Dan Josefssonin johdolla.
Josefsson oli ottanut yhteyttä nyt jo aikuisiin veljeksiin ja heidän lähiomaisiinsa.
Perhe oli sopinut keskenään, että asiasta ei puhuta. Josefsson ja hänen tiiminsä kuitenkin suostuttelivat heitä kärsivällisesti viiden kuukauden ajan. Lopulta Christian ja Robin omaisineen suostuivat osallistumaan ohjelman tekoon.
Jo Dagens Nyheterin juttu oli tuonut esiin sen, että veljeksiä oli kuulusteltu vuonna 1998 poikkeuksellisen paljon – yhteensä 31 kertaa kahden kuukauden aikana – ja että kuulustelut olivat olleet luonteeltaan painostavia ja johdattelevia.
Mutta Josefssonin tutkiva ryhmä sai käsiinsä Kevinin surman esitutkinta-aineiston kokonaisuudessaan. Se sisälsi muun muassa tuntikaupalla videonauhoituksia veljesten kuulusteluista.
Dokumenttisarjassa on esitetty otteita näistä nauhoista, ja yleisö on ollut raivoissaan. Myös asiantuntijat ovat ottaneet poikkeuksellisen vahvasti kantaa vanhaan tapaukseen kohua seuranneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
HUS:n lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian yksikössä työskentelevä Julia Korkman on yksi niistä kahdeksasta oikeuspsykologian asiantuntijasta, joka on ollut mukana kirjoittamassa Dagens Nyheterissä kesäkuun alussa julkaistua asiantuntija-artikkelia.
Siinä Korkman ja muut kirjoittajat vaativat, että lasten kuulusteluissa käytettyjen menetelmien täytyy perustua sellaiseen oikeuspsykologiseen osaamiseen, josta vallitsee tiedeyhteisössä konsensus. Lisäksi puheenvuorossa kritisoidaan kuulustelumenetelmiä, joita poliisi Kevinin surmaa tutkiessaan käytti.
Heidän mielestään ne ovat olleet harhaanjohtavia. Erityisen raskauttavana kirjoittajat pitävät sitä, että neuvo kyseisten menetelmien käyttämiseen on tullut poliisin konsulttina toimineelta oikeuspsykologilta.
POLIISI kiinnostui veljeksistä, kun Christian oli sanonut äitipuolensa kuullen, että oli nähnyt Kevinin isompien poikien kanssa ennen murhaa. (Murhana siitä Ruotsissa puhuttiin.) Äitipuoli ajatteli, että se oli seikka, jonka poliisi kenties haluaisi tietää.
Autossa matkalla poliisiasemalle yllättäen myös Robin oli alkanut puhua Kevinin murhasta. Hän sanoi nähneensä, miten Kevin murhattiin.
Poikia kuultiin ensimmäistä kertaa 22. elokuuta. Kuulustelun jälkeen tutkinnassa konsulttina toiminut psykologian professori Sven Å. Christianson lausui ammatillisena mielipiteenään, että pojat eivät kerro kaikkea sitä, mitä tapauksesta tietävät.
Hänen mielestään veljekset liittyivät Kevinin murhaan – mahdollisesti tekijöinä.
Christiansonin suosituksesta aloitettiin heti intensiiviset kuulustelut.
Koska tiedettiin, ettei tapaus tule alaikäisyyden vuoksi menemään oikeuteen, paikalla ei ollut asianajajaa. Usein paikalla ei ollut myöskään kumpaakaan lasten vanhemmista. Sen sijaan viisi- ja seitsemänvuotiaat pojat istuivat vuorotellen poliisien kanssa kuulusteluhuoneessa yksin.
ESITUTKINTAMATERIAALIIN kuuluvan videon yläkulmassa näkyy päivämäärä: 1.9.1998.
Kuvassa näkyy esitutkinnan operatiivinen johtaja Rolf Sandberg poliisiunivormussaan. Hän istuu Robinin, veljeksistä nuoremman, vieressä sohvalla.
Sandbergin käsivarsi nojaa sohvan selkänojaan. Käsivarren alla istuu polvihousuihin puettu Robin.
”Entä veljesi, oliko hän rannassa?” Sandberg kysyy. ”Näkikö hän, mitä tapahtui?”
”Joo. Joo-o”, sanoo Robin.
”Oliko hän rannassa myös?” Sandberg kysyy.
”Joo”, Robin sanoo ja katsoo ylöspäin.
”Oliko hän laiturilla?” Sandberg tiukkaa.
”Joo!”
”Mutta aiemmin sanoit, ettei Christian ollut mukana”, Sandberg sanoo.
”Ei ollut”, Robin sanoo päättäväisesti.
”Oliko hän vai eikö hän ollut?”
”Ei ollut!” ähkäisee Robin ja vääntelehtii kuin mato.
”Miksi sitten sanot, että hän oli?”
”Hän ei ollut…”
Sandberg korjaa asentoaan sohvalla.
”Nyt olet sanonut kaksi asiaa. Että hän oli mukana ja että ei ollut.”
”Ei ollut.”
Robin alkaa raapia jalkaansa ahdistuneen näköisenä. Sandberg jatkaa tiukkaamistaan:
”Miksi sitten sanoit aiemmin, että hän oli mukana? Mitä?”
”Hän oli mukana”, Robin vastaa vienolla äänellä.
”Saanko tehdä yhden asian selväksi. Katso silmiini! Oliko Christian mukana vai eikö hän ollut!” Sandberg jyrisee.
”Mukana!”
”Seisoiko hän laiturilla? Katso minuun nyt!”
”Ei, ei hän ollut mukana.”
Nyt Robin heijaa itseään.
”Ei ollut”, toistaa Sandberg.
TUNTEJA yhtäjaksoisesti kestäneissä kuulusteluissa poliisi johdatteli, lupaili milloin palkintoja, milloin rangaistuksia ja pelasi veljeksiä toisiaan vastaan.
Viime syksynä toimittaja Dan Josefsson otti yhteyttä Julia Korkmaniin ja pyysi tätä tutustumaan Kevinin tapauksen esitutkintamateriaaliin sekä poikien kuulustelujen videotaltiointeihin. Korkman suostui.
Hänen asiantuntija-arvionsa kuullaan Fallet Kevin -dokumentissa. Myöhemmin häntä on kuultu myös muualla ruotsalaisessa mediassa.
Julkisuudessa hän on kutsunut Robinin ja Christianin poliisikuulusteluja kidutukseksi.
”Kun luin [SVT:n verkkouutisen] otsikon, ensin hiukan hätkähdin, että sanoinko tosiaan noin. Mutta sitä se on, jos noin tehtäisiin aikuiselle ihmiselle.”
Silti kuulustelijat eivät koskaan saaneet poikia myöntämään tekoa. Eivät, vaikka poliisi tuolloin lehdistötilaisuudessa niin väittikin.
”Nauhoilta ei löydy sellaista kohtaa, jossa pojat olisivat sanoneet surmanneensa Kevinin”, Korkman sanoo.
”Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Etenkin Christian oli resistentti johdattelulle, vaikka häntä painostettiin hyvin paljon.”
”Robin taas oli varsinainen satusetä”, Korkman luonnehtii.
Kun poliisi ei hellittänyt, Robin esimerkiksi kertoi, että oli nähnyt paikalla kaksi miestä. Ensin hän kertoi, että kummankin miehen nimi oli Richard. Myöhemmin hän sanoi tekijän olevan poika nimeltä Hyvää joulua.
Korkmanin mukaan lähestulkoon kaikki se, mitä pojat heitä kuultaessa kertoivat, viittaa heidän syyttömyyteensä.
”Poliisi jätti sen kaiken täysin huomiotta.”
Veljesten syyllisyyttä tukeva aihetodistelu oli olematonta. Poliisi osoitti murha-aseeksi lähistöltä löytyneen, keskeltä hieman kaartuneen kepin, mutta siitä ei löytynyt poikien sormenjälkiä.
Huomiotta jäi sekin seikka, että Kevin oli surman jälkeen siirretty lastauslavan päälle kymmeniä metrejä paikasta, jossa hän sai surmansa – ilman, että maahan tai Kevinin kehoon oli jäänyt tästä mitään merkkejä. Poliisin omien teknisten asiantuntijoidenkaan mukaan veljekset eivät olisi pystyneet tähän ilman aikuisen apua.
Itse asiassa esitutkinta-aineistosta jopa selviää, että pojilla oli tapahtuma-ajalle alibi: Kevinin murhan aikaan Robinin ja Christianin kodissa oli ollut kylässä tuttavaperhe. Ruuan jälkeen kaikki lapset menivät pihalle leikkimään.
Tuttavaperheen äiti oli ohjeistanut 10-vuotiasta poikaansa pitämään muita silmällä, koska tämä oli lapsikatraasta vanhin. Sitä paitsi äiti oli itsekin kurkkinut tuon tuosta ikkunasta nähdäkseen, että pihalla oli kaikki hyvin.
Poliisi kuuli moneen otteeseen 10-vuotiasta poikaa ja hänen äitiään, mutta tutkijoiden mielestä heidän todistuksensa olivat epäluotettavia ja siksi niitä ei otettu huomioon.
Lausunto syyllisyydestä perustui lopulta vain siihen, mitä kuulusteluhuoneessa oli sanottu. Tällaiset todisteet tuskin olisivat kestäneet koetusta oikeussalissa, Julia Korkman sanoo.
Mutta koska Robin ja Christian olivat niin pieniä, heitä ei koskaan tuomittu. Silti heidät nimettiin julkisesti murhaajiksi todennäköisin syin.
”He varttuivat tämän tapauksen varjossa. Vanhemmat olivat ajatelleet, että totta kai Ruotsin viranomaisiin voi luottaa.”
ROBINIA ja Christiania kuultiin myös rikospaikalla, jotta he olisivat muistaneet tekonsa yksityiskohtia. Lavastuksessa uhria esitti lapsen kokoinen, anatomisesti mahdollisimman tarkkaan ihmistä muistuttanut nukke, jolle oli puettu päälle Kevinin vaatteet.
Tämä on Julia Korkmanin ja muiden Dagens Nyheteriin kirjoittaneiden asiantuntijoiden mielestä hyvin ongelmallista.
Ensinnäkin kuulusteltavan vieminen rikospaikalle yksityiskohtien muistamisen helpottamiseksi on perusteltua vain, jos varmasti tiedetään, että hän on ollut siellä rikoksen tapahtuma-aikana. Toisekseen nukkeja ei pitäisi käyttää rikosyhteyksissä lasten kuulemisen apuna lainkaan, sillä tutkimusten mukaan niitä käytetään usein hyvin johdattelevasti.
Lapset yhdistävät nuket leikkiin ja ne houkuttavat jo itsessään sepittämään, Korkman kertoo.
”Lapset kyllä osaavat keksiä groteskeja yksityiskohtia esimerkiksi hyväksikäyttöselvityksissä, kun heitä siihen johdatellaan.”
Nukkejen käyttöä rikostutkinnassa on perusteltu sillä, että pienen lapsen on vaikea ilmaista itseään verbaalisesti. Korkman tyrmää tämän.
Jos lapsi on niin pieni, ettei osaa kertoa tapahtuneesta, ei hän Korkmanin mukaan pysty esittämään asiaa myöskään nukella. Se edellyttää jo varsin pitkälle kehittynyttä symbolista ajattelua.
Suomessa nukkeja ei ole käytetty lasten kuulemisessa enää vuoden 2003 jälkeen, Korkman kertoo.
PISIN kuulustelu kesti 4,5 tuntia. Sen päätteeksi 7-vuotias Christian myönsi siirtäneensä Kevinin ruumiin lastauslavalle. (Seikka, joka ei teknisen tutkinnan mukaan voinut olla totta.)
”Kuulustelusarjan lopussa toinen pojista oli niin epätoivoinen, että hän osoitti murha-aseeksi maitopurkin. Tällä tasolla tiedonhankinta on”, sanoi veljesten asianajaja Thomas Olsson ajankohtaisohjelma Aktuelltissa toukokuussa.
Kuulusteluissa mukana olleet rikostutkijat ovat olleet itsekin järkyttyneitä nähdessään 19 vuotta vanhat nauhat.
”Jälkikäteen on helppo nähdä, että se ei ollut oikein”, Julia Korkman sanoo.
Esitutkinnan yksityiskohtien tultua julkisuuteen ruotsalaisissa on noussut kollektiivinen suuttumus, joka on etsinyt kohdettaan. Sellainen onkin ollut melko helppo löytää.
Nykyisin sairauseläkkeellä oleva rikoskomissario Rolf Sandberg on saanut useita tappouhkauksia, ja hän on joutunut painumaan maan alle uuden suojatun identiteetin turvin.
Sitä ennen hän ehti kuitenkin antaa muutamia haastatteluita.
”Ihmiset luulevat, että pojat on tuomittu. Heitä ei ole tuomittu rikoksesta. Lapsia ei tuomita juridisesti Ruotsissa. Mutta toki heihin varmaan vaikutti se, mitä tutkimuksessa selvisi”, Sandberg sanoi toukokuun puolivälissä iltapäivälehti Expressenin haastattelussa.
Hän seisoo yhä 19 vuoden takaisen lausuntonsa takana. Vaikka esitutkintamateriaalista ei löytynytkään aihetodisteita tai tunnustusta, se ei tarkoita, etteikö syyllisyyteen viittaavia muita seikkoja olisi, Sandberg sanoi lehdelle.
Hänen mielestään Fallet Kevin esitti poliisit jonkinlaisina hölmöinä.
”Tv:llä on suuri valta. He [ohjelmien tekijät] ovat hyviä nostamaan esiin jaksoja, jotka voidaan tulkita tunteen tasolla negatiivisesti.”
JULIA Korkman on mietteliäs. ”Tämä kohu on ollut hyvin emotionaalinen”, hän sanoo.
”On vaikea kuvitella, etteivätkö rikostutkijat tuolloin vilpittömästi uskoneet, että näin he saavat totuuden selville.”
Mutta jo esitutkintamateriaalista paistaa paine. Poliisilla oli tuolloin tarve saada tapaus nopeasti ratkaistua, Korkman sanoo.
Hänen mukaansa kyse on lopulta siitä, ettei poliisi ole halunnut luopua käsityksestä, joka oli muodostunut, vaikka sen tueksi ei löydykään tosiseikkoja. Se on vaara, joka Korkmanin mukaan piilee aina poliisin työssä.
Hänen mielestään asia on niin tärkeä, että jokaisessa rikostutkinnassa pitäisi olla aina yksi, joka tietoisesti esittää vaihtoehtoja itsestäänselviltä tuntuville tutkimuslinjoille. Sellainen olisi voinut olla hyödyksi myös Kevinin surman tutkimuksessa.
Etenkin, kun esitutkinta-asiakirjoista käy ilmi, että aiemmin päivällä Kevinin seurassa oli nähty eräs 13-vuotias poika. Myöhemmin sama poika osasi kertoa poliiseille, mistä kohtaa ruohikkoa Kevinin kengät löytyisivät. Kuten löytyivätkin.
Murhan aikoihin poika kertoi olleensa ajelemassa pyörällä. Kukaan ei tosin ollut nähnyt häntä, niin että varmaksi sitä ei voi sanoa.
Sen sijaan varmaa on se, mitä puoli vuotta Kevinin kuoleman jälkeen tapahtui. Tuolloin kyseinen poika otettiin kiinni tämän raiskattua 3-vuotiaan pojan leikkipaikalla.
Kun iltapäivälehden reportteri kysyi tuolloin esitutkintaa johtaneelta Rolf Sandbergilta, olisiko 13-vuotias voinut olla jollain tavalla osallinen myös Kevinin surmaan, Sandberg kielsi ponnekkaasti.
Olihan poliisi jo löytänyt syylliset, ja he olivat tunnustaneet.
19. TOUKOKUUTA 2017 Tukholmassa pidetään lehdistötilaisuus.
24-vuotias Robin Dahlén ja 25-vuotias Christian Karlsson ovat tavallisia nuoria miehiä. Dahlén on ehkä hieman puheliaampi kuin Karlsson, joka on selvästi vaivautunut median huomiosta.
Yhdessä yössä heistä on tullut valtakunnan julkkiksia, Ruotsin kohutuimman oikeusmurhan kohteita. Asia, josta veljekset ovat vuosikausia vaienneet jopa seurustelusuhteissaan, on nyt lööpeissä ja uutislähetyksissä.
Haastattelupyyntöjä on sadellut, ja julkisuudesta päästäkseen veljekset ovat suostuneet järjestämään yhden tiedotustilaisuuden, jossa he vastaavat kysymyksiin. Sen jälkeen haastattelun saa vain Expressen, ja sitten tulee hiljaisuus.
Tilaisuudessa he sanovat, että ovat hyvin helpottuneita, kun asia on viimein tullut julki. Kumpikin on kaikessa hiljaisuudessa epäillyt omaa syyllisyyttään, vaikka heille on vuodesta 1998 alkaen vakuutettu, että he ovat lapsuudessaan murhanneet pienen pojan.
He sanovat, että eivät syytä rikoskomisario Rolf Sandbergia henkilökohtaisesti.
He sanovat myös, että jonkinlainen anteeksipyyntö poliisiviranomaisilta olisi silti tervetullut.
Veljeksillä on tapahtuneesta hyvin vähän muistoja: Kevinin kuoleman ajoista ei mitään ja kuulusteluistakin vain joitakin. Mutta kun SVT:n kuvausryhmä näytti heille videonauhoja vuodelta 1998, kokemus oli molemmille järkyttävä.
”Muistan, että pelkäsin poliisia, ja mitä tahansa he sanoivatkaan, halusin tehdä niin, että he olisivat tyytyväisiä”, Robin Dahlén sanoo dokumentissa.
”Kun olin pieni, halusin leikkiä vain hänen kanssaan”, Dahlén sanoo.
”Aina kun olin ulkona leikkimässä, Kevin oli mukana.”
SE, mitä Robin Dahlén nyt aikuisena kertoo, ei yllätä psykologian asiantuntijoita. Tutkimusten mukaan kuultavan kertomukseen voi vaikuttaa hyvin vähäisin keinoin, Julia Korkman kertoo.
Usein kuultava ajattelee, että poliisi tietää parhaiten sen, mitä tapahtui – jopa paremmin kuin ihminen itse – ja muokkaa kertomustaan tämän mukaan. Tutkimuksissa käy ilmi myös yleinen pyrkimys olla poliisille mieliksi. Siksi etenkin lasten kuulusteluissa on oltava tarkkana, Korkman sanoo.
Aikuinen on aina auktoriteetti suhteessa lapseen, mikä ei voi olla vaikuttamatta. Normaalikin aikuisen ja lapsen välinen kanssakäyminen on luonteeltaan usein hyvin johdattelevaa, hän jatkaa.
Aikuiset sanoittavat ja tulkitsevat alusta asti lapsen tunteita omista lähtökohdistaan. Siksi lapsia kuultaessa on tärkeää tehdä keskustelutilanteen ero lapselle selväksi, myös siinä mielessä, että kuulemistilanteessa lapsi puhuu aikuista enemmän.
Myös Suomessa pieniä lapsia kuullaan väkivaltarikosten, jopa murhien yhteydessä. Yleensä nämä lapset ovat vanhempiensa tai näiden kumppanien välisen, toisinaan kuolemaankin johtaneen väkivallan ainoita silminnäkijöitä. Joskus hyvin pieniäkin, kolme–neljävuotiaita, Korkman kertoo.
Ensimmäisenä mieleen tulee Ulvilan murha, mutta sitä Korkman ei voi kommentoida, sillä hän on toiminut puolustuksen asiantuntijana myöhemmän seksuaalirikosoikeudenkäynnin yhteydessä.
Mutta toisin kuin Ruotsissa, Suomessa lasten kuulemisen ehdoista määrätään laissa. Lasten kuuleminen vaatii poliiseilta erikoistumista, mutta pieniä tai muuten erityisen haavoittuvassa asemassa olevia lapsia kuulee vain asiaan erikoistunut psykologi.
Nykyisen ohjeistuksen mukaan lasta kuullaan korkeintaan muutamia kertoja, ja mieluiten mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen. Tämänkaltaisia ohjeistukset olivat tosin myös Ruotsissa jo Kevinin murhan aikaan. Vuonna 1998 Ruotsin oikeuspsykologinen suositus oli, että lasta kuultaisiin vain kerran.
Arvikan poliisin konsulttina toiminut psykologian professori Sven Å. Christianson oli jo tuolloin asiasta eri mieltä. Hänen mukaansa lapsi, jonka epäillään tehneen jotain väärää, kertoo asiasta vasta uudelleen ja uudelleen toistuvien, intensiivisten keskusteluiden jälkeen.
Korkman on aivan eri linjoilla. Hänen mukaansa tärkeintä on luoda hyvä kontakti lapseen ja pyytää tätä kertomaan tapahtuneesta mahdollisimman itsenäisesti. Pakottaminen tai painostaminen ei kannata, sillä se on epäeettistä eikä myöskään tuota luotettavaa tietoa.
Korkman kertoo kohtaavansa työssään monesti lapsia, jotka eivät todennäköisesti kerro vaikkapa hyväksikäyttötilanteesta kaikkea, mitä siitä muistavat. Usein he tekevät näin suojellakseen vanhempaansa.
Se on valinta, joka lapsella on vapaus tehdä, hän muistuttaa.
”Voimme tarjota lapselle mahdollisuuden kertoa, mutta emme voi häntä siihen pakottaa.”
Lähteet: SVT, Dagens Nyheter, Expressen, Sydsvenskan
