Kalle Aaltonen facebookissa:
Valkoihoisiin kohdistuvat viharikokset ovat vaiettu tabu länsimaissa
Valkoihoisiin kohdistuva väkivalta ja viharikokset ovat olleet länsimaissa vuosikymmenten ajan tabu, josta ei saa puhua. Niiden olemassaolo kiistetään systemaattisesti, niitä vähätellään tai selitetään tekosyillä - ja mikä tärkeintä: niitä ei käsitellä julkisuudessa tai lain edessä samalla tavalla kuin muita etnisyyksiä koskevia rikoksia.
Silti ilmiö on olemassa. Se ei ole pelkkä luulo tai mielipide, vaan todennettavissa tilastollisesti useiden maiden rikosrekistereistä, poliisiraporteista ja oikeustapauksista. Monissa suurkaupungeissa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa valkoiset ovat jo pitkään olleet uhrina väkivalta- ja seksuaalirikoksissa, joissa tekijänä on useammin muun etnisen taustan edustaja kuin mitä on toisinpäin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Ranskassa on tehty tutkimuksia, jotka osoittavat, että tietyissä rikoslajeissa valkoihoiset uhrit ovat yliedustettuina, mutta aiheesta vaietaan - ei siksi, että tietoa ei olisi, vaan koska faktat asettavat monet tehdyt poliittiset päätökset kyseenalaiseen valoon - puhumattakaan median uutisoinnista.
Tätä ilmiötä ei haluta myöntää, koska se ei sovi vallitsevaan narratiiviin, jossa valkoiset nähdään vain etuoikeutettuina ja muiden sortajina. Mutta kuten jokainen rehellinen ja tilastoja lukeva ihminen tietää - väkivalta ja viharikokset eivät ole yksisuuntainen ilmiö. Ja juuri tästä syystä julkinen keskustelu on epärehellistä. Kun valkoihoinen syyllistyy rikokseen muiden etnisten ryhmien edustajaa kohtaan, se esitetään rasismina ja viharikoksena riippumatta todellisista motiiveista teon takana. Kun valkoihoinen joutuu rikoksen uhriksi, asia sivuutetaan, vaikka tekijä sanoo ”i got that white girl”, puukottaessaan hengiltä satunnaisen joukkoliikennettä käyttävän valkoihoisen naisen, ilman mitään syytä. Tätä ei nähdä tai uutisoida rasistisena tai viharikoksena.
Todellisuudessa valkoihoisiin kohdistuva väkivalta on monissa yhteisöissä huomattavasti suurempi ongelma kuin valkoihoisten muihin ryhmiin kohdistama väkivalta - sekä määrällisesti että suhteellisesti. Mutta koska uhri ei sovi ”hyväksyttävään” narratiiviin, media vaikenee ja viranomaiset varovat sanojaan.
Kyse ei ole yksittäistapauksista, vaan rakenteellisesta ongelmasta meidän yhteiskunnassa. Se, että media ei käsittele näitä rikoksia avoimesti, tarkoittaa, että rikosten uhrien kokemukset mitätöidään. Se, että poliittinen eliitti ei suostu näkemään ja tunnustamaan ilmiötä, tarkoittaa, että osa raakojen rikosten uhreista jätetään yksin - vain siksi, koska he ovat ihonväriltään vääränvärisiä. Se, että viharikos määritellään koskemaan voin joitain, tarkoittaa, että oikeus ei ole kaikille sama.
Todellinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät synny valikoivalla myötätunnolla ja alentamalla valkoihoiset rikosten uhrit sekä heidän kokemuksensa muiden alapuolelle.
Jos emme uskalla käsitellä viharikoksia kaikkien uhrien näkökulmasta ja tunnusta sitä kohdistuvan myös valkoihoisiin, ei silloin puolusteta tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta tai ihmisoikeuksia - vaan harjoitetaan valikoivaa empatiaa ja tarkoitushakuista ihmisryhmien eriarvoittamista. Se jos mikä on vaarallinen tie yhteiskunnan tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaisella kehitykselle.
Nuo eivät voi toteutua ennen kuin jokainen rikosten uhri nähdään uhrina - riippumatta siitä, kuka hän on tai miltä hän näyttää.
