Eipä sitä lapsena kauheasti tällaisia asioita miettinyt. Harri Kirvesniemi innosti hiihtämään, mutta ei mulle kukaan selittänyt mitä vaatii menestys sillä tasolla. Hippohiihdoissa sitten kävi ilmi, että menestys jo sillä tasolla vaatii enemmän reeniä mihin olen valmis sitoutumaan.
Itse opetan lapsia liikkumaan ilon kautta. Yritän tietoisesti välttää kilpaurheilun ihannointia, koska vanhana kilpaurheilijana en näe siinä mitään järkeä.
Jos lapsi sitten kuitenkin innostuu kisaamaan niin siinä on aikuisella valmennuksella suuri vastuu. Aion olla hyvin tarkka esim. taitoluistelun kaltaisten lajien suhteen, ettei menestys mene kehonkuvan edelle. Katson myös että junioriurheilun päämäärä on aikuisurheilussa eikä lyhytnäköisessä menestymisessä junnusarjoissa. Mikäli kisaaminen loppuu jossain kohtaa niin järkevä junnutreeni antaa myös hyvät eväät terveeseen elämään kuntourheilijana.
En itse usko, että horppaamisessa on mitään järkeä vielä teini-iässä. Sitten jos tilanne on se, että parikymppisenä on ikäluokkansa huippua ja edellytykset kv. menestykseen näyttää löytyvän niin siinä kohti näkisin, että on vastuullista valmennusta selittää vaihtoehdot rehellisesti. Onko järkevää esim. hakata seuraavat kymmenen vuotta ammattimaiseen harjoitteluun ilman ammattimaista lääkitystä? Vai olisiko ehkä järkevämpää vaihtaa kuntourheiluun ja suunnata kunnianhimo opiskeluun ja työuraan?