Kehitysoppi ja mihin se pohjansa valaa?
Kehitysteorian teki suosituksi 1800-luvulla elänyt Charles Darwin. Se mitä Darwin näki Tyynessämeressä sijaitsevilla Galápagossaarilla, teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Hän näki eri saarilla erilaisia peippolajeja, joiden kaikkien hän päätteli polveutuneen vain yhdestä kantalajista. Osaksi juuri tämän havainnon vuoksi hän kannatti teoriaa, jonka mukaan kaikki eliöt ovat peräisin yhdestä yksinkertaisesta kantamuodosta. Hän väitti luonnonvalinnan, sopivimman eloonjäämisen, olleen käyttövoimana, joka johti korkeampien luontokappaleiden kehittymiseen alhaisemmista. Hänen väitteensä mukaan evoluution ansiosta maaeläimet kehittyivät kaloista, linnut matelijoista ja niin edelleen.
Itse asiassa se, mitä Darwin havaitsi noilla syrjäisillä saarilla, ei ollut ristiriidassa Raamatun kanssa, jonka mukaan muunnokset ovat mahdollisia eliöiden kunkin päälajin sisällä. Esimerkiksi kaikki ihmiskunnan rodut polveutuvat vain yhdestä ihmisparista. (1. Mooseksen kirja 2:7, 22–24) Ei siksi ole lainkaan outoa, että nuo eri peippolajit olisivat polveutuneet yhdestä kantalajista. Ne ovat kuitenkin pysyneet peippoina. Ne eivät ole kehittyneet haukoiksi eivätkä kotkiksi.
Eivät siis eri peippolajit eikä mikään muukaan mitä Darwin näki todistaneet, että kaikilla eliöillä, niin haikaloilla kuin lokeillakin, niin elefanteilla kuin kastemadoillakin, olisi yhteinen esi-isä.
Onko kehitysoppi todella tieteellinen?
”Tieteellinen metodi” on seuraava: tarkastellaan tapahtumia; muodostetaan tehtyjen havaintojen perusteella teoria siitä, mikä todennäköisesti on totta; tarkastetaan teorian paikkansapitävyys lisähavaintojen ja kokeiden perusteella; seurataan, toteutuvatko teorian perusteella laaditut ennusteet. Noudattavatko kehitysoppiin uskovat ja sitä opettavat tätä metodia?
Astronomi Robert Jastrow sanoo: ”[Tiedemiehillä] ei harmikseen ole selväpiirteistä vastausta, koska kemistit eivät ole onnistuneet toistamaan luonnon kokeiluja elämän luomiseksi elottomasta aineesta. Tiedemiehet eivät tiedä, miten se tapahtui.” (The Enchanted Loom: Mind in the Universe, New York 1981, s. 19.)
Kehitysopin kannattaja Loren Eiseley tunnusti: ”Moitittuaan teologeja taruihin ja ihmeisiin turvautumisesta tiede huomasi olevansa kaikkea muuta kuin kadehdittavassa asemassa, jossa sen täytyi luoda oma mytologiansa, nimittäin otaksuma, että se mitä ei monien yritysten jälkeen ole voitu todistaa tapahtuvan nykyään, on kuitenkin tapahtunut kaukaisessa menneisyydessä.” (The Immense Journey, New York 1957, s. 199.)
New Scientist kirjoittaa: ”Yhä useammat tiedemiehet, varsinkin yhä useammat evolutionistit – – väittävät, ettei Darwinin kehitysteoria ole lainkaan oikeaoppinen tieteellinen teoria. – – Monet näistä kriitikoista lasketaan korkeimpaan älymystöön kuuluviksi.” (25.6.1981, s. 828.)
Fyysikko H. S. Lipson sanoi: ”Ainoa hyväksyttävä selitys on luominen. Tiedän sen olevan pannaan julistettu asia fyysikoille, niin kuin se toden totta on minulle itsellenikin, mutta me emme saa hylätä teoriaa, josta emme pidä, jos kokeelliset todisteet tukevat sitä.” (Physics Bulletin, 1980, 31. vsk., s. 138.)
Ovatko kehitysoppia kannattavat yksimielisiä? Mitä nämä tosiasiat saavat sinut ajattelemaan siitä, mitä he opettavat?
Darwinin Lajien synnyn satavuotispainoksen (Origin of Species, Lontoo 1956) esipuheessa sanotaan: ”Kuten tiedämme, biologien keskuudessa on runsaasti erilaisia näkemyksiä sekä evoluution syistä että varsinaisesta kehitysprosessista. Nämä mielipide-erot ovat olemassa, koska todisteet eivät ole tyydyttäviä eivätkä oikeuta mihinkään varmoihin johtopäätöksiin. On sen vuoksi oikein ja paikallaan kiinnittää suuren yleisön huomio näihin evoluutiota koskeviin erimielisyyksiin.” (W. R. Thompson, joka silloin toimi Ottawassa Kanadassa erään biologisen tutkimuslaitoksen johtajana.)
”Darwinin kuolemasta on kulunut jo sata vuotta, eikä meillä vieläkään ole minkäänlaista todistettavissa olevaa tai edes uskottavan tuntuista käsitystä evoluution todellisesta kulusta, ja tämä on viime vuosina synnyttänyt tavatonta kiistelyä koko aiheesta. – – kehitysopin kannattajien omassa keskuudessa vallitsee lähes avoin sota kaikenlaisten [evoluutiota kannattavien] lahkojen yrittäessä ajaa läpi omia muunnelmiaan.” (C. Booker, Lontoossa ilmestyvän Times-lehden kirjoittaja; The Star, Johannesburg, 20.4.1982, s. 19.)
Tieteellinen aikakauslehti Discover sanoi: ”Evoluution – – kimppuun eivät hyökkää ainoastaan fundamentalistikristityt, vaan myös arvossa pidetyt tiedemiehet epäilevät sitä. Erimielisyydet paleontologien, fossiileja tutkivien tiedemiesten, keskuudessa kasvavat jatkuvasti.” (Lokakuu 1980, s. 88.)
Mitä sanottavaa tieteellä on evoluution eläimistön kehittyimisestä ja mutaatioista:
Mitä näkemystä fossiilit tukevat?
Darwin myönsi: ”Jos lukuisat lajit – – todellakin olisivat äkkiä ilmestyneet maailmaan, olisi tämä seikka omansa pahasti horjuttamaan teoriaa luonnollisen valinnan kautta tapahtuvasta kehityksestä.” (Lajien synty, Hämeenlinna 1928, s. 446.) Osoittavatko todisteet ”lukuisien lajien” ilmestyneen samanaikaisesti, vai viittaavatko ne asteittaiseen kehitykseen, kuten evoluutio väittää?
Onko järkevän johtopäätöksen tekemiseksi löydetty riittävästi fossiileja?
Smithsonian-instituutissa työskentelevä tiedemies Porter Kier sanoo: ”Eri puolilla maailmaa sijaitsevissa museoissa on sata miljoonaa fossiilia, jotka kaikki on luetteloitu ja tunnistettu.” (New Scientist, 15.1.1981, s. 129.) A Guide to Earth History lisää: ”Fossiilien avulla paleontologit voivat nyt antaa meille erinomaisen kuvan ammoisten aikojen elämästä.” (Richard Carrington, New York 1956, Mentorin laitos, s. 48.)
Mitä fossiilit itse asiassa osoittavat?
Chicagon luonnontieteellisen museon (Field Museum of Natural History) Bulletin-lehdessä todettiin: ”Darwinin [kehitys]teoria on aina yhdistetty läheisesti fossiilien tarjoamiin todisteisiin, ja todennäköisesti useimmat ihmiset olettavat fossiilien muodostavan erittäin tärkeän osan niistä yleisperusteista, joita esitetään kehityshistorian darvinististen tulkintojen puolesta. Valitettavasti se ei oikeastaan pidä paikkaansa. – – geologiset kerrostumat eivät puoltaneet silloin eivätkä ne puolla vieläkään hitaasti etenevän kehityksen tiheäportaista sarjaa.” (Tammikuu 1979, 50. vsk., nro 1, s. 22, 23.)
A View of Life toteaa: ”Ajanjaksona, joka alkoi kambrikauden alussa ja jota kesti noin 10 miljoonaa vuotta, ilmaantuivat kaikki tukirangallisten selkärangattomien pääryhmät ensimmäisen kerran ja monimuotoisuutensa puolesta vaikuttavimmalla tavalla, mitä planeettamme historia tuntee.” (Salvador E. Luria, Stephen Jay Gould, Sam Singer, Kalifornia 1981, s. 649.)
Paleontologi Alfred Romer kirjoitti: ”Sen [kambrikerroksen] alapuolella on paksuja sedimenttikerrostumia, joista voitaisiin odottaa löytyvän kambrikauden aikaisen elämän kantamuotoja. Mutta me emme löydä niitä; näistä vanhemmista kerroksista puuttuvat melkein kaikki todisteet elämästä, ja yleiskuvan voitaisiin varsin perustellusti sanoa olevan yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, että kambrikauden alussa on tapahtunut erityinen luominen.” (Natural History, lokakuu 1959, s. 467.)
Eläintieteilijä Harold Coffin sanoo: ”Jos yksinkertaisesta monimutkaiseen etenevä evoluutio pitää paikkansa, niin näiden kambrikaudella eläneiden, täysin kehittyneiden eliöiden esi-isien pitäisi löytyä, mutta niitä ei ole löydetty, ja tiedemiehet myöntävät, ettei niiden löytymiseen ole suuriakaan mahdollisuuksia. Pelkästään tosiasioiden perusteella, sen perusteella mitä maasta todella on löydetty, teoria, jonka mukaan elollisten pääryhmät saivat alkunsa äkillisessä luomistapahtumassa, on todennäköisin.” (Liberty, syys-lokakuu 1975, s. 12.)
Carl Sagan tunnusti vilpittömästi kirjassaan Cosmos: ”Fossiilien tarjoamat todisteet voisivat sopia ajatukseen Suuresta Suunnittelijasta.” (New York 1980, s. 29.)
Voisiko olla niin, että mutaatiot, ts. geeneissä tapahtuneet äkilliset muutokset, saivat aikaan evoluution?
Science Digest sanoo: ”Evoluutio-opin uudistajat uskovat tärkeimmissä säätelygeeneissä tapahtuvien mutaatioiden olevan juuri niitä geneettisiä työkaluja, joita heidän ’suurten hyppyjen’ teoriansa edellyttää.” Tämä aikakauslehti lainaa kuitenkin myös brittiläistä eläintieteilijää Colin Pattersonia, joka sanoo: ”Teorioita voi vapaasti rakennella. Me emme tiedä mitään näistä pääsäätelygeeneistä.” (Helmikuu 1982, s. 92.) Toisin sanoen todisteet eivät tue tätä teoriaa.
The Encyclopedia Americana myöntää: ”Sitä, että useimmat mutaatiot ovat eliölle haitallisia, näyttää olevan vaikea sovittaa näkemykseen, jonka mukaan mutaatiot ovat evoluution raaka-ainelähde. Biologian oppikirjoissa kuvatut mutantit ovat todellakin epämuodostumia ja luonnottomuuksia, ja kaikesta päättäen mutaatio pikemminkin tuhoaa kuin rakentaa.” (1977, 10. osa, s. 742.)
Mitä on sanottava koulukirjoissa, tietosanakirjoissa ja museoissa kuvatuista ”apinaihmisistä”?
”Tällaisiin rekonstruktioihin on täytynyt lisätä liha ja karvoitus turvautumalla mielikuvitukseen. – – Me emme tiedä kerrassaan mitään esihistoriallisten ihmisten ihonväristä, karvoituksen väristä, muodosta ja jakautumisesta, kasvonpiirteistä ja kasvojen ilmeistä.” (James C. King, The Biology of Race, New York 1971, s. 135, 151.)
”Valtaosa taiteilijoiden näkemyksistä perustuu pikemminkin mielikuvitukseen kuin todistusaineistoon. – – Taiteilijoiden täytyy luoda jotakin apinan ja ihmisen väliin sijoittuvaa; mitä vanhempi näytteen sanotaan olevan, sitä apinamaisemmaksi he sen tekevät.” (Science Digest, huhtikuu 1981, s. 41.)
”Me opimme vähitellen ymmärtämään, että alkukantaiset ihmiset eivät välttämättä ole raakalaisia, ja meidän täytyy samalla tavalla oppia käsittämään, että jääkauden aikaiset alkuihmiset eivät olleet järjettömiä luontokappaleita, eivät puoliapinoita eivätkä kretiinejä. Kaikki yritykset Neandertalin tai Pekingin ihmisen rekonstruoimiseksi ovat siksi sanoin kuvaamattoman typeriä.” (Ivar Lissner, Aber Gott war da, Olten, Sveitsi, 1960, s. 307.)
Ongelmallisia fossiileja
Tutkijat esittävät usein ”ihmisen evoluution” viimeisten vaiheiden edenneen Homo habiliksesta Homo erectuksen kautta ”nykyihmiseksi”, Homo sapiensiksi. Keniasta on kuitenkin löytynyt kävelymatkan päässä toisistaan kaksi fossiilia, joiden on nyt tulkittu osoittavan, että Homo habilis ja Homo erectus elivätkin samaan aikaan. ”Niiden samanaikaisen olemassaolon vuoksi on epätodennäköistä, että Homo erectus kehittyi Homo habiliksesta”, sanoo Meave Leakey, yksi löytöä käsitelleen raportin laatijoista.
Eivätkö oppikirjat esitä evoluutiota tosiasiana?
”Monille tiedemiehille houkutus dogmaattisuuteen on liian suuri, – – kysymys lajien synnystä on esitetty yhä uudelleen ikään kuin se olisi lopullisesti selvitetty. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. – – Yhtä kaikki taipumus dogmaattisuuteen on sitkeässä, eikä se suinkaan palvele tieteen etuja.” (The Guardian, Lontoo, 4.12.1980, s. 15.)
IÄNMÄÄRITYS JA SEN NAURETTAVUUS:
Paleontologit koettavat ajoittaa fossiileja
Paleontologit ovat koettaneet jäljitellä geologien menestystä näiden ajoittaessa kivilajeja, jotka ovat vasta muutaman miljoonan vuoden ikäisiä. He uskovat eräitten fossiilien iän mahtuvan tälle aika-asteikolle. Valitettavasti kalium-argon-menetelmä ei sovellu hyvin fossiilien ajoittamiseen, sillä niitä ei ole vulkaanisissa kivilajeissa, vaan ainoastaan kerroskivilajeissa. Viimeksi mainituista radiometriset ajoitusmenetelmät eivät yleensä anna luotettavia mittausarvoja.
Havainnollisen esimerkin tarjoavat fossiilit, jotka ovat hautautuneet syvälle tulivuoren tuhkaan, joka myöhemmin on kivettynyt tuffiksi. Kyseessä on itse asiassa kerrostunut kivilaji, joka kuitenkin on koostumukseltaan ilmassa jähmettynyttä vulkaanista ainesta. Jos se pystytään ajoittamaan, samalla selviäisi myös sen sisältämien fossiilien ikä.
Tällainen oli tilanne Tansanian Olduvai-rotkossa. Sieltä löydetyt apinamaisten eläinten fossiilit herättivät nimittäin huomiota sen takia, että niiden löytäjät väittivät niitä yhdeksi lenkiksi ihmiseen johtaneessa kehitysketjussa. Mittaukset tehtiin luonnollisesti siitä vulkaanisesta tuffista, josta fossiilit oli löydetty. Ensimmäiset argon-mittaukset antoivat tulokseksi 1,75 miljoonaa vuotta. Myöhemmin eräässä toisessa pätevässä laboratoriossa tehdyt mittaukset antoivat tulokseksi puoli miljoonaa vuotta pienempiä lukemia. Suurin pettymys evoluution kannattajille oli kuitenkin se, että ylä- ja alapuoliset tuffikerrokset antoivat epäyhtenäisiä mittausarvoja. Joskus sisälsi ylempi kerros enemmän argonia kuin sen alla ollut kerros. Tällainen on tietenkin geologian näkökulmasta täysin epäjohdonmukaista – ylemmän kerroksen on täytynyt syntyä myöhemmin kuin alla oleva kerros, joten ylemmän kerroksen pitäisi sisältää myös vähemmän argonia.
Johtopäätökseksi tuli, että ”jäljelle jäänyt argon” oli tärvellyt mittaustulokset. Aiemmin syntynyt argon ei ollut kokonaan karannut sulaneesta kiviaineesta. ”Kellon” osoittimet eivät olleet siirtyneet nolla-asentoon. Mikäli kiviaineeseen oli jäänyt jäljelle vaikka vain kymmenesosa prosenttia kaliumista syntyneestä argonista, kun kiviaines suli tulivuoressa, ”kello” olisi silloin heti alkajaisiksi näyttänyt lähes miljoonan vuoden suuruisia lukemia. Eräs asiantuntija onkin sanonut sattuvasti: ”Joidenkin iänmääritysten täytyy olla vääriä, ja jos jotkin niistä on vääriä, ovat ne kenties kaikki vääriä.”
Huolimatta siitä, että asiantuntijat voivat pitää tällaisia iänmäärityksiä täysin arvottomina, alkuperäinen Olduvain fossiileille määritetty ikä, 1,75 miljoonaa vuotta, esiintyy yhä tunnetuissa evoluutiota puoltavissa aikakauslehdissä. Ne eivät kiinnitä maallikoiden huomiota siihen, että tällaiset iänmääritykset ovat täysin arvailujen varassa.
Esittelen myös muutaman EVOLUTIONISTIEN "pylvään" jonka varassa kannateltiin kunnes paljastui vääräksi tai suorastaan valheeksi:
ORCEN IHMINEN:
IÄKÄS, ahavoitunut espanjalainen maanviljelijä Tomás Serrano oli monien vuosien ajan ollut sitä mieltä, että hänen Andalusiassa sijaitseva pientilansa kätki alleen jotakin ainutlaatuista. Hänen auransa kaivoi tämän tästä esiin epätavallisia luita ja hampaita, jotka eivät varmasti olleet kuuluneet millekään sikäläiselle karjaeläimelle. Mutta kun hän kertoi löydöistään kylällä, kukaan ei kiinnittänyt niihin paljonkaan huomiota – ainakaan ennen vuotta 1980.
Tuona vuonna ryhmä paleontologeja saapui tutkimaan aluetta. Ennen pitkää he olivat kaivaneet esiin arvokkaan kokoelman fossiileja: karhujen, norsujen, virtahepojen ja muiden eläinten luita. Ne olivat kaikki hautautuneet pienelle alueelle, joka oli ilmeisesti kuivunutta suoaluetta. Vuonna 1983 tämä hedelmällinen paikka nousi kuitenkin äkkiä kansainväliseen julkisuuteen.
Hieman aikaisemmin oli löydetty pieni mutta erikoinen kallonkappale. Sen ilmoitettiin olevan ”vanhin Euroopasta ja Aasiasta löydetty ihmisen jäännös”. Jotkut tiedemiehet arvioivat sen iäksi 900000–1600000 vuotta ja otaksuivat, että se ”mullistaa ihmislajien tutkimuksen”.
Kaiken tämän innostuksen synnyttänyt fossiili nimettiin ”Orcen ihmiseksi” sen Granadan provinssissa Espanjassa sijaitsevan kylän mukaan, josta se löydettiin.
”Orcen ihminen” saa julkisuutta
Fossiili julkistettiin Espanjassa 11. kesäkuuta 1983. Huomattavat espanjalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset tiedemiehet olivat jo menneet takuuseen sen oikeaperäisyydestä, ja poliittista tukea oli pian tulossa. Eräässä espanjalaisessa kuukausijulkaisussa kerrottiin innostuneesti: ”Espanjalla ja varsinkin Granadalla on nyt ensiarvoinen sija suuren Euraasian mantereen [ihmistä koskevassa] muinaisuudessa.”
Millainen ”Orcen ihminen” oli ollut todellisuudessa? Tiedemiehet kertoivat, että hän oli hiljattain muuttanut Afrikasta. Tämän nimenomaisen fossiilin sanottiin kuuluneen noin 17-vuotiaalle, 150 senttimetriä pitkälle nuorukaiselle. Hän oli luultavasti metsästäjä ja keräilijä, joka ei ehkä vielä osannut tehdä tulta. Hän oli todennäköisesti jo kehittänyt alkeellisen kielen ja uskonnon. Hän söi hedelmiä, viljaa, marjoja ja hyönteisiä sekä silloin tällöin hyeenojen tappamien eläinten jäännöksiä.
Epäilyksiä alkuperästä
12. toukokuuta 1984 – vain kaksi viikkoa ennen, kuin tästä aiheesta oli määrä pitää kansainvälinen seminaari – heräsi vakavia epäilyksiä kappaleen alkuperästä. Kun kalkkikerrostumat oli huolellisesti poistettu kallonkappaleen sisäpinnalta, paleontologit havaitsivat siinä kiusallisen ”kohouman”. Ihmiskalloissa ei ole sellaista kohoumaa. Seminaari peruutettiin.
Madridilaisessa päivälehdessä El País oli otsikko ”Varteen otettavia merkkejä siitä että ’Orcen ihmisen’ kallo kuuluikin aasille”. Lopulta vuonna 1987 kaksi löydön tekemiseen osallistunutta paleontologia, Jordi Agustí ja Salvador Moyà, julkisti tutkielman, jossa osoitettiin, että röntgentutkimus oli tosiaan vahvistanut fossiilin kuuluneen eräälle hevoseläimelle.
Miksi ihmisiä johdettiin harhaan?
Tähän täydelliseen epäonnistumiseen oli useita syitä, joista yksikään ei juuri liity tieteelliseen metodiin. Ihmisen esi-isiä koskevat hätkähdyttävät löydöt eivät kuulu yleensä kovinkaan kauan yksinomaan tieteen alaan. Poliitikot siirtyivät nopeasti kannattajien joukkoon, ja tieteellinen täsmällisyys jäi kansallismielisen kiihkon varjoon.
Itsehallintoa nauttivan Andalusian kulttuuriministeri sanoi, että ”tällaisen suuren löydön näyttämönä” toimiminen oli kunniakas hetki Andalusialle. Kun joissakin piireissä esitettiin löytöä koskevia epäilyjä, Andalusian hallitus piti järkkymättä kiinni siitä, että ”jäännös oli aito”.
Se että tällaiselle vähäpätöiselle fossiilille (halkaisijaltaan noin kahdeksan senttimetriä) annetaan valtavan suuri merkitys, johtuu osittain siitä, että ihmisen otaksuttua evoluutiota koskevista todisteista on puute. Fossiilin pienestä koosta huolimatta ”Orcen ihmistä” ylistettiin ”viime vuosien suurimmaksi paleontologiseksi löydöksi sekä puuttuvaksi renkaaksi tyypillisen afrikkalaisen ihmisen (Homo habilis) ja vanhimman Euraasian mantereella eläneen ihmisen (Homo erectus) välillä”. ”Orcen ihmisen” ulkonäköä ja elintapoja koskevien yksityiskohtien esittämiseen ei tarvittu muuta kuin vilkasta mielikuvitusta ja melko epätieteellisiä arvauksia.
PILTDOWNIN IHMINEN:
”Tunnetuin tieteellinen väärennös”
Vuonna 1912 löydetty Piltdownin ihminen on ”vuosisadan tunnetuin tieteellinen väärennös”, sanotaan lontoolaisessa The Times -sanomalehdessä. Tämä väärennös paljastui vuonna 1953, kun tieteellisissä tutkimuksissa kävi ilmi, ettei kyseinen kallo ollut suinkaan puuttuva rengas ihmisen polveutumisen oletetussa kehitysketjussa vaan että se oli kuulunut nykyihmiselle ja sen alaleuka orangille. Kuka oli tehnyt tämän taitavan väärennöksen?
Vuosia epäilykset kohdistuivat juristiin ja harrastelijageologiin Charles Dawsoniin, joka oli löytänyt jäännökset. Muita epäiltyjä olivat kiihkeä evoluution kannattaja ja kuninkaallisen kirurgien oppilaitoksen entinen johtaja Sir Arthur Keith, englantilainen kirjailija Sir Arthur Conan Doyle sekä ranskalainen pappi Pierre Teilhard de Chardin. Pitäviä todisteita ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja lopulta päädyttiin siihen, että Dawson oli syypää tekoon.
Nyt oikea syyllinen on tunnistettu. Hän on Lontoon Luonnonhistoriallisen museon entinen kuraattori Martin A. C. Hinton, joka kuoli vuonna 1961. Yhdeksän vuotta sitten tästä museosta löydettiin matka-arkku, joka oli kuulunut Hintonille. Arkussa oli norsun hampaita, fossiloituneen virtahevon kappaleita sekä muita luita, joita on tutkittu huolellisesti. On käynyt ilmi, että ne kaikki oli värjätty raudalla ja mangaanilla samalla tavoin kuin Piltdownin luut. Ratkaiseva seikka oli kuitenkin se, että hampaista löytyi kromia, jota niin ikään oli käytetty värjäyksessä.
Tuodessaan julki nämä tosiasiat Lontoon King’s Collegen professori Brian Gardiner sanoi: ”Hinton oli tunnettu kujeistaan. – – [Hänen] motiivinsa käy ilmi joistakin kirjeistä.” Gardiner totesi: ”Olen täysin varma siitä, että hän teki sen.” Todisteet viittaavat siihen, että Hinton etsi tilaisuutta kostaa esimiehelleen Arthur Smith Woodwardille, jolta Hinton ei ollut saanut siinä määrin tunnustusta tai rahaa kuin tunsi ansaitsevansa. Woodward meni lankaan, ja hän uskoi lujasti Piltdownin ihmisen aitouteen aina siihen asti, kun hän kuoli, mikä tapahtui viisi vuotta ennen väärennöksen paljastumista. Ratkaisematta on enää se, miksi Hinton ei tunnustanut tekoaan heti kun Woodward ilmaisi julkisesti hyväksyvänsä väärennöksen. Vaikuttaisi siltä, että koska Piltdownin ihminen hyväksyttiin hyvin nopeasti tiedepiireissä ympäri maailman, Hinton ajatteli, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää valhe omana tietonaan.
Kun näin huomattavat miehet hyväksyivät Piltdownin kallon, suuri yleisökin tuli petetyksi. Museoissa esiteltiin kautta maailman jäljennöksiä ja valokuvia kallosta, samalla kun kirjat ja aikakauslehdet levittivät uutista nopeasti. Hintonin kujeen vahingolliset vaikutukset ovat mittaamattomat.
Viellä siitä iänmäärityksestä ja sen uranuurtajien omia lauselmia:
Raamatun ajanlasku osoittaa, että ihmisen luomisesta on kulunut noin 6000 vuotta. Miksi sitten saamme usein lukea, että ihmisiksi luokitellut fossiilit olisivat paljon vanhempaa perua?
Ennen kuin päätellään Raamatun ajanlaskun olevan väärässä, on syytä ottaa huomioon, että jotkut tiedemiehet ovat arvostelleet kärkevästi radioaktiivisuuteen perustuvia iänmääritysmenetelmiä. Eräässä tiedelehdessä kerrottiin tutkimusten osoittavan, että ”radioaktiivisen hajoamisen perusteella tehdyt iänmääritykset saattavat olla ei vain muutamien vuosien vaan kokonaisten suuruusluokkien verran hakoteillä”. Lehti jatkoi: ”3,6 miljoonan vuoden asemesta ihminen on ehkä ollut maan päällä vasta joitakin tuhansia vuosia.”
Ottakaamme esimerkiksi ”radiohiilikello”. Eri puolilla maailmaa työskentelevät tiedemiehet kehittelivät tätä radiohiilipitoisuuteen perustuvaa iänmääritysmenetelmää parikymmentä vuotta. Se otettiin kaikkialla innostuneesti vastaan siinä uskossa, että sen avulla voitaisiin täsmällisesti ajoittaa ihmisen varhaishistoriasta peräisin olevaa esineistöä. Mutta sitten eri puolilta maailmaa tulleet asiantuntijat, joukossa radiokemistejä, arkeologeja ja geologeja, pitivät Upsalassa kokouksen, jossa he keskustelivat tekemistään havainnoista. Kokouksesta kertovan raportin mukaan ne perusolettamukset, joiden pohjalta määritykset tehtiin, oli havaittu enemmän tai vähemmän epäluotettaviksi. Esimerkiksi oli havaittu, että radioaktiivisen hiilen muodostuminen ilmakehässä ei ole menneisyydessä ollut tasaista ja ettei tämä menetelmä ole luotettava määritettäessä noin vuodelta 2000 eaa. tai sitä vanhemmalta ajalta peräisin olevien esineitten ikää.
On syytä muistaa, että etsittäessä todella luotettavia todisteita ihmisen toimista maan päällä aikaa ei mitata miljoonina vaan tuhansina vuosina. Esimerkiksi kirjassa Maapallon kohtalo sanotaan: ”Kulttuuri alkoi kehittyä vasta kuusi- tai seitsemän tuhatta vuotta sitten. Tässä ajassa – –rakentui ihmiskunnan maailma.” Kirja Ihmiskunnan historia toteaa: ”Vanhassa maailmassa tärkeimmät askelet kohti maanviljelyvallankumousta otettiin vuodesta 10000 vuoteen 5000 eKr.” Lisäksi siinä sanotaan: ”Vain 5000 viime vuoden aikana ihminen on jättänyt jälkeensä kirjoitettuja todisteita olemassaolostaan.” Se, että fossiilisto osoittaa nykyihmisen ilmaantuneen maan päälle äkisti ja että luotettavan historiallisen todistusaineiston myönnetään olevan varsin tuoretta, on sopusoinnussa sen kanssa, kuinka kauan Raamatun ajanlasku osoittaa ihmisen eläneen maan päällä.
Pane merkille, mitä Nobelin palkinnon saanut ydinfyysikko W. F. Libby, joka on radioaktiiviseen hiileen perustuvan iänmääritysmenetelmän uranuurtajia, totesi Science-lehdessä: ”Iänmääritysmenetelmien kehittämiseen tähtäävä tutkimus koostui kahdesta osasta, ensinnäkin historiallisilta ja sitten esihistoriallisilta kausilta peräisin olevien näytteiden iänmäärityksestä. Arnold [muuan työtoveri] ja minä koimme ensimmäisen järkytyksen, kun avustajamme kertoivat meille, että historia ulottuu vain 5000 vuotta taaksepäin. – – Usein saa lukea, että se ja se kulttuuri tai arkeologinen paikka on 20000 vuotta vanha. Me opimme jokseenkin äkkiä, että näitä lukuja, näitä varhaisia aikakausia, ei tunneta tarkasti.”
Eräästä kehitysteoriaa käsittelevästä kirjasta tekemässään lehtiarvostelussa englantilainen kirjailija Malcolm Muggeridge tarkasteli kehitysteoriaa tukevien todisteiden puutetta. Hän huomautti, että siitä huolimatta esitetään tuon tuostakin hurjia teorioita. Sitten hän sanoi: ”Raamatun luomiskertomus tuntuu tässä vertailussa varsin järkevältä, ja ainakin sillä on se ansio, että se liittyy aukottomasti siihen, mitä me tiedämme ihmisistä ja heidän käytöksestään.” Hän sanoi, että perusteettomat väitteet ihmisen kehittymisestä vuosimiljoonien aikana ”ja hurjat hypyt kallosta kalloon tuntuvat jokaisesta, joka ei ole kietoutunut [evoluutio]myytin verkkoihin, silkalta mielikuvitukselta”. Lopuksi Muggeridge totesi: ”Jälkipolvet tulevat taatusti olemaan hämmästyneitä – ja toivoakseni erittäin huvittuneita – siitä, että näin epätäsmällinen ja epäuskottava teoriointi iskostui niin helposti 1900-luvulla eläneiden ihmisten mieliin ja että sitä levitettiin niin laajalti ja niin kevytmielisesti.”
Miten vanhoja fossiilit ovat?
”Kiinalaiset löytäneet 500000 vuotta vanhan kivettyneen pekinginihmisen”
NÄETKÖ toisinaan tällaisia otsikoita? Ehkä olet jäänyt miettimään, millä perusteella fossiilia pidetään puolen miljoonan vuoden ikäisenä.
On olemassa useita menetelmiä, joilla tiedemiehet arvioivat fossiilien ikää. Eniten he luottavat radioaktiiviseen ajoitusmenetelmään. Miten se toimii? Voidaanko sen täsmällisyyteen todella luottaa?
Yleensä ei pyritä määrittelemään itse fossiilin ikää vaan jonkin samasta kerrostumasta tavatun radioaktiivisen mineraalin ikä.
URAANI-LYIJY-MENETELMÄ. Uraani on radioaktiivista alkuainetta, joka muuttuu hyvin hitaasti lyijyksi. Luonnon uraanin, U-238:n, hajaantumisnopeus on sellainen, että 4,5 miljardin vuoden kuluttua puolet siitä on muuttunut lyijyksi. Uraania sisältävän mineraalin ikä voidaan määritellä mittaamalla, miten paljon siihen on muodostunut lyijyä.
Kun mineraalin uraani- ja lyijymäärä on analysoitu kemiallisesti, mineraalin ikä saadaan yksinkertaisella laskutoimituksella. Mutta analyysia on mutkistamassa se, että on olemassa erilaisia lyijyn isotooppeja ja että uraani-238:sta muodostuu vain lyijyn 206-isotooppia. Kemisti tarvitseekin massaspektrometriä käyttävän fyysikon apua sen selville saamiseksi, miten paljon lyijyssä on juuri tätä isotooppia.
Mutta ennen kuin saatua vastausta voidaan pitää oikeana, kahden hyvin tärkeän olettamuksen täytyy pitää paikkansa:
Ensiksi: uraanimineraaliin ei ole sekoittunut lyijyä siinä vaiheessa kun se syntyi sulan kiviaineksen jäähtyessä. Jos lyijyn sekoittumista pääsi tapahtumaan, vastamuodostunut kivilaji näyttäisi jo valmiiksi miljoonia vuosia vanhalta.
Toiseksi: lyijyä ei ole saanut hävitä mineraalista. Jos osa vanhan mineraalin lyijystä on hävinnyt, analyysi osoittaisi sen paljon todellista nuoremmaksi.
Menetelmä ei siis ole täysin varma. Siitä huolimatta kiinnittämällä asianmukaista huomiota tällaisiin mahdollisiin salahautoihin monien vanhojen geologisten muodostumien ikä on voitu määritellä melko luotettavasti. Tällä menetelmällä maankuoren vanhimpien osien iäksi on saatu yli neljä miljardia vuotta.
Mutta uraanimineraaleja ei ole niissä kivilajeissa, joissa on fossiileja. Syynä on se, että fossiilit olisivat tuhoutuneet magmakivilajeissa tai sellaisissakin kivilajeissa, joita lämpö on muuttanut. Niinpä fossiilien iänmäärityksessä on pakko käyttää muita radioaktiivisia kelloja.
KALIUM-ARGON-MENETELMÄ. Kalium on hyvin yleinen alkuaine kivikunnassa. Sen erittäin harvinainen isotooppi, K-40, puoliintuu 1,3 miljardissa vuodessa. Suurin osa siitä muuttuu kalsiumiksi mutta yksitoista prosenttia hajaantuu toisella tavalla, argoniksi. Argon on jalokaasu. Se ei yhdy muihin alkuaineisiin, ja sitä esiintyy tavallisesti vain ilmakehässä. Kuitenkin esimerkiksi sellainen kaliumia sisältävä mineraali kuin maasälpä, jota ei ole pitkään aikaan häiritty, sisältää radioaktiivisen toiminnan johdosta loukkuuntunutta argonia.
Tätä kaliumin ominaisuutta käytetään hyödyksi tilanteessa, jossa fossiilit ovat olleet hautautuneina tuliperäiseen tuhkakasaan. Iänmääritys kalium-argon-menetelmällä on teoriassa yksinkertaista. Kun tulivuori purkautuu, sen sisuksistaan syytämästä sulasta kiviaineesta karkaa argon, jota kalium oli tuottanut kiinteissä kerrostumissa. Sula kiviaine kiinteytyy jäähtyessään, ja sen sisältämä kalium, josta kaikki argon on nyt tipotiessään, alkaa tuottaa sitä uudelleen. Näin on kalium-argon-kello saatettu nolla-asentoon, ja minkä tahansa purkauksessa hautautuneen ikä voidaan määritellä analysoimalla ympäröivää tuhkaa.
Teoria kuulostaa hyvältä, mutta käytännössä perusolettamukset herättävät jälleen ongelmia. Se mahdollisuus, että argonia on päässyt karkaamaan mineraalista, antaisi mittauksissa tulokseksi liian pienen iän. Toisaalta jos tuliperäinen kuumuus ei olisikaan kiehuttanut sulasta kiviaineesta pois kaikkea argonia, kello näyttäisi alun alkaen väärää aikaa.
Tämä voi olla varsin merkittävää silloin, kun kalium-argon-menetelmällä tutkitaan suhteellisen nuoria kerrostumia – esimerkiksi kerrostumia, jotka ovat nuorempia kuin muutama miljoona vuotta. Se, että tuhkassa olisi jäljellä hivenkin argonia, aiheuttaisi mahtavan virheen. Esimerkiksi jos kaliummineraali olisi ollut hautautuneena miljardi vuotta ja se olisi tuottanut sinä aikana argonia, ennen kuin se sinkoutui esiin purkauksessa, silloin sekin, että tuhkaan olisi jäänyt kahdeksasosa prosenttia argonia, ajoittaisi siihen vastahautautuneen luun miljoona vuotta vanhaksi.
Tämä ei ehkä olisi suuri virhe kerrostumassa, jolla on ikää sata miljoonaa vuotta. Mutta voit nähdä, miten vääriksi se osoittaisi kaikki ne väitteet, joita on esitetty Olduvain rotkosta Tansaniasta löydetystä ihmisen oletetusta esi-isästä – erään väitteen mukaan fossiili on 1–2 miljoonaa vuotta vanha. On vaikea lukea sekunteja kellosta, jossa on vain tuntiosoitin.
Tieteellisen iänmäärityksen epäluotettavuuden vahvistaa seuraava tapaus: Kaksi tiedemiestä halusi liittää uuden löydön erääseen aiemmin tehtyyn löytöön, joka oli ajoitettu 65 miljoonaa vuotta vanhaksi. Kuitenkin kalium-argon-menetelmä osoitti heidän uuden löytönsä iäksi vain 44 miljoonaa vuotta – 21 miljoonaa vähemmän. Ei se mitään – kyllä hätä keinon keksii. Nämä kaksi tiedemiestä ”katsoivat eron johtuvan argonin häviämisestä tai epäpuhtauksista”, kertoi Science News -lehti 18. heinäkuuta 1981. Tarpeen mukaan turvaudutaan joko vesittämiseen tai ylimielisyyteen.
RADIOHIILIMENETELMÄ. Hiili-14:n 5500 vuoden pituiseen puoliintumisaikaan perustuva radiohiilikello on paljon käyttökelpoisempi ihmisen historiallisen olemassaolon puitteissa tapahtuvaan iänmääritykseen. Tällöin ei käytetä radioaktiivista alkuainetta, jota on ollut olemassa luomisesta saakka. Koska radiohiili on kovin lyhytikäistä, se olisi hävinnyt kokonaan jo aikoja sitten. Mutta tätä isotooppia muodostuu kaiken aikaa kosmisten säteiden sateen pommittaessa maan ilmakehää.
Kaikilla elollisilla on kaikkialla elimistössään hiiltä, ja eläessään niissä on saman verran hiili-14:ää kuin ilmakehässä on hiilidioksidia. Kun ne kuolevat, hautautuvat ja joutuvat eroon ilmakehästä, niissä oleva hiili-14 hajoaa ja häviää vähitellen. Jos siis maasta on kaivettu vanha puun tai puuhiilen kappale, mittaamalla siinä jäljellä olevan hiili-14:n määrä voidaan tietää, miten kauan sitten se on ollut osa elävää puuta.
Jälleen kyseessä on teoria. Käytännösä moni seikka voi aiheuttaa vääriä lukemia. Esimerkiksi se, että näyte on mahdollisesti saastunut muista joko vanhempaa tai nuorempaa hiiltä sisältävistä aineista, voi helposti turmella näytteen.
Vakavin kysymys varsinkin erittäin vanhojen näytteiden tapauksessa kuuluu: onko ilmakehän radiohiilimäärä ollut ammoisina aikoina sama kuin nykyään? Tästä ei voida saada mitään varmuutta, koska se riippuu kosmisten säteiden kuuroista, jotka ovat hyvin vaihtelevia ja ajoittaisia. Jos esimerkiksi ihmisen varhaishistorian aikana kosmisen säteilyn voimakkuus oli jostakin syystä keskimäärin vain puolet sen nykyisestä voimakkuudesta, mikä tahansa tuolta ajalta oleva näyte näyttäisi 5500 vuotta todellista vanhemmalta.
Koska me emme voi mitenkään tietää, kuinka voimakasta kosminen säteily on ollut muinoin, meidän on viisasta hyväksyä hiili-14-iänmääritykset vain siltä ajanjaksolta, jolle kello on tarkistettu historiallisen aineiston avulla, eli noin 3500 vuoden päähän ulottuvaan aikaan saakka. Sitä vanhemmalta ajalta tehdyt iänmääritykset voivat olla kasvavassa määrin epätarkkoja.
MITEN LUOTETTAVIA IÄNMÄÄRITYKSET SIIS OVAT? Onko kivettynyt pekinginihminen todella 500000 vuotta vanha? Katsokaamme mitä Encyclopædia Britannica sanoo siitä. Tarkastellessaan tutkimuksia, joissa on vertailtu eri puolilla maailmaa sijaitsevista kerrostumista löydettyjen samanlaisten eläinten fossiileja, se sanoo:
”Tällaiset todistuslinjat ovat vieneet siihen varaukselliseen johtopäätökseen, että Homo erectus -laji on pääasiallisesti peräisin pleistoseenikauden puoltaväliä edeltäneeltä ajalta. . . . nuorimpia hyväksyttyjä H. erectus -lajin keskeisiä edustajia fossiilistossa näyttäisivät olevan Pekingistä, Jaavan Trinilistä, Algerian Ternifinestä tehdyt löydöt ja Tansanian Olduvaista peräisin oleva Hominidi 9:n aivokoppa. Toistetut kalium-argon-iänmääritykset ovat antaneet Trinilin kerrostumien iäksi arviolta 550000 vuotta. . . . näyttäisi järkevältä ehdottaa, että Homo erectus on elänyt vuosina 1500000–500000 tästä ajasta taaksepäin.”
Huomaa, miten selvän väitteen esittämistä koetetaan kaikin tavoin kiertää – sellaisilla sanoilla kuin ”varauksellinen”, ”näyttäisi”, ”arviolta”, ”järkevää ehdottaa”. Ei sanota, että Pekingin fossiilin ikä olisi määritelty. Monimutkaisten päätelmien jälkeen koko analyysin antama tulos voi viime kädessä johtua siitä, että kaliummineraaliin on jäänyt tuhannesosa siihen aiemmin kertyneestä argonista ja se on lisännyt mittaustuloksiin 500000 vuotta. Kun katsomme otsikoitten taakse, emme löydä järkeviä todisteita Pekingin fossiilien ikää koskeville laajasti markkinoiduille väitteille.
Jos nyt jaksoit lukea tuosta vähän aihetta sivuavaa lätinää. Niin eikö sinussa herännyt ajatus siitä miten ihmisten kunnianhimo tieteenkin saralla vääristää totuutta, ja valheiden paljastuessa ne jäävät kuitenkin elämään.
"Olet väärässä, koska..." vs. "Olet väärässä, tyhmä!". Sikäli virkistävä uskis Krean sun muiden jälkeen, jotka edes yrittivät todistella omia uskomuksiaan.