Kopioin tähän suoraan kaikki elokuva -arvostelut, joita olen rustaillut tuonne Facebookin puolelle. Tekstiä saattaa tulla aika paljon. Tekstin jäsentely on mitä on koska kopioidessani tekstin tänne, on se melkoisen hajanaista, mutta yritän tässä muokkailla sitä edes vähän.
The Basketball Diaries - New Yorkin kadut
Hetkellisestä mielijohteesta kirjoitan lyhyen mielipiteeni tästä elokuvasta, kun se nyt vielä on tuoreessa muistissa. Tämä elokuva oli painunut kohdallani täysin unholaan(olen toki nähnyt elokuvan, mutta siitä on ainakin kymmenen vuotta, enkä muistanut siitä juuri mitään ennen tätä) ja yhtäkkiä se jostain sitten “yks kaks yllättäen” pomppasi silmille ja niinpä minä sen sitten päätin katsoa. Ilman sen suurempia odotuksia, ikään kuin kevyeksi illan palanpainikkeeksi. Noh. Jälleen kerran apinaa koijattiin, tällä kertaa vieläpä niin, että sekä koijaava, että koijattu oli yksi ja sama henkilö. Sillä mistään kevyestä lauantaisaunan jälkeisestä pikku viihdepläjäyksestä ei todellakaan ollut kyse. Eli vinkiksi niille, jotka jo laittelevat niitä popcorn pussejansa niihin pikku mikroihinsa: Älkää turhaan. Ette pysty syömään niitä katsoessanne tätä.
Ennen lopullista elokuvahistorian tähtikaartiin kuulumista
Romeon ja Julian sekä
Titanicin myötä, Dicaprio näytteli vuonna 1995 elokuvassa
The Baskettball Diaries, joka suomalaisittain tunnetaan nimellä
New Yorkin kadut. Kuuluisuutta oli jo ennen tätäkin tullut mukavasti, muun muassa elokuvista
Tämän pojan elämä( joskin tänä päivänä jo hieman unholaan vaipunut) ja
Gilbert Grape.
Mielestäni tämä elokuva viimeistään todistaa Dicaprion häikäisevän lahjakkuutensa näyttelijänä. Omasta mielestäni
The Basketball Diaries on hänen vahvimpia näytteitään lahjakkuudestaan.
Elokuva on sydäntäiriipaiseva kertomus ystävyyden rikkoutumisesta, äidin ja pojan välien hajoamisesta, unelmien särkymisestä, tuskasta ja kaikesta siitä pahasta joita huumeet aiheuttaa. Elokuva kertoo karmivan uskottavasti kuinka huumeet vievät nuorilta pojilta viimeisetkin lojaalisuuden rippeet, elämänilon, toiveikkuuden ja unelmat, murskaten alleen kaiken, joka oli ennen ollut tärkeää ja rakasta. Kaikki muuttuu täysin merkitsemättömäksi. Millään ei ole mitään väliä.
Leon roolisuoritus on täysin vertaansa vailla hänen esittäessään vieroitusoireista, epätoivoista ja viiltävän tuskaisena parkuvaa narkomaaninuorukaista, hänen kamppaillessaan jossain elämän ja kuoleman häilyvässä rajamaastossa.
Kokonaisuutena elokuva on ravisuttava ja raskas kokemus, joka paitsi koskettaa, pistää myös ajattelemaan. Elokuva oli mielestäni näyttelijäsuorituksineen, kolkkoine miljöineen, ohjaustöineen ja visualisointeineen kaikkineen niin kertakaikkisen vahva elämys, että jokin elokuva saa nyt luvan tehdä tietä ja väistyä henkilökohtaiselta top10 listaltani tämän elokuva tieltä.
Enempää en elokuvasta paljasta, mutta se täytyy vielä tähän loppuun sanoa, että
jokaisen pitäisi nähdä tämä.
5/5
The Village - Kylä
Odotukseni olivat korkeat tämän leffan suhteen, koska etukäteen lukemani arvostelut olivat kehuineen minut vakuuttanut.
Tämä elokuva oli ollut jo jonkin aikaa katsottavien listallani ja nyt kun viimein katsoin sen, totesin että tulipas heitettyä tunti ja kolme varttia elämästä täysin hukkaan, niin uskomatonta kuraa tämä elokuva oli.
Yksinkertaiset, omituiset ja hieman kajahtaneet kyläläiset elelevät pikku kylässään middle of nowhere, ja elävät alituisen pelon vallassa, sillä läheisestä metsästä kuuluu ääniä. Ja välillä mailla liikkuu - anteeksi karkea ilmaisuni - helvetin typerän näköisiin kaapuihin sonnustautuneita "kummajaisia", joiden naamarit ja tekokynnet ovat epäaitoudessaan niin huonoja, että melkein tunsin myötähäpeää elokuvan tekijöitä kohtaan.
Tylsä ja tapahtumaköyhä pelonlietsonta yritys kääntyy täysin päälaelleen. Muutamilla pikku muutoksella tästä elokuvasta olisi voinut saada hyvää komediaa, mutta siitäkään perspektiivistä katsottuna elokuvasta ei irronnut mitään.(väkisinkin tulee mieleen Scary movie 4) Kauhuksi tätä ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan, eikä myöskään jännitykseksi tai trilleriksi. Draamaa on kai yritetty vähän luoda kaiken sen ihme pelleilyn ympärille, mutta sekin jää kovin laimeaksi yritykseksi. Mihin ihmeen kategoriaan siis luokitella tämä elokuva?
Annan kuitenkin armollisesti puolitoista tähteä, koska yritys luoda mielenkiintoisia ja värikkäitä persoonia oli ihan hyvä yritys.
Voi olla, että tämä on niitä elokuvia, jotka kolahtaa vasta useamman katselukerran jälkeen, ikään kuin avautuu. Mutta kyllä sen pitäisi säväyttää vähän jo ensimmäiselläkin katselukerralla, että sitä viitsisi enää uudelleen katsoa.
1.5/5
S
cent of a Woman
Katsoin tämän elokuvan ties kuinka monetta kertaa, eikä se ole siitä huonotunut piiruakaan, päinvastoin. Tämän katsoo aina yhtä mielellään.
Ujo opiskelijapoju Charlie Simms(Chris O`Donnel), saa lyhyen työpestin kiitospäiväviikonlopuksi. Toimenkuvaan kuuluu sokean eläköityneen everstiluutnantin "opaskoirana" toimiminen. Entinen sotasankari Frank Slade(Al Pacino), on kyyninen viskisieppo, jolla on kova ääni ja joka vihaa kaikkea ja kaikkia. Näin ollen tehtävä ei alkuunkaan ole niin helpoo, kuin Charlie oli ehkä olettanut. Mutta koska Charlie on köyhä ja rahan tarpeessa, ottaa hän pestin vastaan.
Niinpä he matkustavat yhdessä New Yorkiin tekemään "viimeisen kierroksen taistelukentällä", kuten Frank asian luennehtii. Hän on nimittäin aikeissa tehdä itsemurhan, mutta haluaa sitä ennen tehdä itselleen tärkeäksi kokemansa asiat ja ne on tehtävä isossa omenassa.
Alun vaikeuksien jälkeen alkavat everstin ja Charlien välit pikkuhiljaa sulamaan, ja katsoja saa ilokseen huomata, että Frank Sladesta löytyy se inhimillinenkin puoli.
Elokuvassa ei ole toimintaa, jännitystä ja tiukkoja tilanteita, mutta ei kai se ole tarkoituskaan, tämähän on draamaelokuva, eikä toimintatrilleri. Elokuvan hohto tulee Pacinon häikäisevän uskomattomasta roolisuorituksesta, jonka vastanäyttelijäksi Chris O`Donnel sopii paremmin kuin hyvin. Pacino täyttää kaikki ne kriteerit, mitä loistavaan näyttelijäsuoritukseen vaaditaan ja reilusti ylikin. Hän vihastuttaa, ihastuttaa, hauskuuttaa, koskettaa ja hämmästyttää. Frank Sladen nasevat kommentit ja elämän viisaudet, joita hän lähes solkenaan laukoo, ovat todellakin vailla vertaansa. Tässä yksi ote, jossa Pacino kärjistää ihmisen koko elämän yhteen lauseeseen:"It's fuck your buddy, cheat on your wife, call your mother on Mother's Day. It's all shit, Charlie"
Elokuvan tukipilari on Al Pacino, jota ilman elokuva tuskin olisi yhtään mitään. Runsas kaksi ja puoli tuntinen kuluu kuin siivillä, äijän työn jälkeä ihastellessa.
Olen nähnyt lähes kaikki Pacino leffat ja voin sanoa, että tämä on ehdottomasti Alin paras roolisuoritus IKINÄ. Enkä liene väitteessäni kovin väärässä, sillä saihan Pacino roolista parhaan miespääosa - Oscarin, joka onkin jäänyt miehen ainoaksi sellaiseksi.
Elokuva ei sovi niille, joiden mielestä elokuva ei ole mitään ilman irtileikattuja päitä, vinkuvia autonkumeja ja lenteleviä luoteja. Jos puolestaan osaat antaa arvoa hyvälle draamalle, naseville dialogeille ja mielettömälle näyttelijäsuoritukselle, katso tämä.
Elokuva on ja tulee aina olemaan henkikohtaisessa top kympissäni. Tämä elokuva on todellakin mestariteos.
5/5
PANTTIVANKI
Bongasin yllä olevalla otsikolla nimetyn elokuvan televisiosta sattumalta tuossa pari päivää sitten. Jo elokuvan nimi sai minut suhtautumaan hieman skeptisesti kyseistä pätkää kohtaan. Oikeesti hei, montako panttivanki-aiheista elokuvaa on tehty?
Koska muutakaan ei tullut, päädyin sivusilmällä seurailemaan leffaa sitten. No. Ruutuun pärähtää itse Bruce Willis. Okei, ainakin päänäyttelijän valinnassa oli onnistuttu. Ja huomattuani, että Willis oli todellakin parhaassa vedossaan tässä pätkässä, aloin seuraamaan elokuvaa jo vähän toisellakin silmällä.
Alun toimintakohtauksessa Willis on arvostettu panttivankineuvottelija. Okei. Willis on tiukan panttivankineuvottelutilanteen keskellä, jossa hän kaikki resurssinsa äärimmilleen venyttäen kuitenkin menettää tilanteen hallinnan ja tuloksena on kuollut äiti ja lapsi.
No. Vuosi, tai jotain sinne päin, vierähtää ja Willis on siirtynyt poliisin tehtäviin toiselle paikkakunnalle. Ja yllätys yllätys, Willisillä on pahoja takaumia pieleen menneestä keikasta. Kuinka monessa elokuvassa päänäyttelijällä onkaan pahoja takaumia?
Sitten ruutuun ilmestyy kolme nuorta näyttelijää Ben foster, Jonathan Tucker ja Marshall Alman. Kriittinen silmäni kaventui kaventumistaan, koska jotenkin minusta aina tuntuu, että nuoret eivät osaa olla niin vakuuttavia kuin nämä vanhat kehäraakit. Kuinka väärässä olinkaan! He onnistuivat kuin onnistuivatkin vakuuttamaan minut, etenkin flipannutta psykopaattia “Marsia” näyttelevä Foster, joka suorastaan loisti. Hän onnistui vahvalla tulkinnallaan jopa vähän hätkähdyttämään minua sieltä putkitelkkarini paksun lasin takaa.
Kun nämä kolme kaverusta sitten murtautuvat taloon - jossa jo hetken päästä onkin yhtäkkiä päällä panttivankitilanne - ruutuun pärähtää talon isäntää näyttelevä American Beautystakin tuttu Kevin Pollak, joka on aina mukava nähdä kaikessa totisuudessaan.
Alkaa neuvottelu elämästä ja kuolemasta, Brucen ollessa yhtäkkiä taas panttivankineuvottelijan pallilla, panoksena oma perhe.
Elokuvaan oli osattu luoda uskottavan kireä ja ahdistava tunnelma ja kun tämä vielä yhdistetään toimivan, mutta ei liian monimutkaisen juonen kanssa, alkaa paketti olemaan hyvin kasassa.
Sen enempää juonta paljastamatta on minun vielä hehkutettava elokuvan loppukohtausta, joka oli kaikessa näyttävyydessään sellainen, että sen muistaa vielä pitkään.
Yksinkertaisen nimen alle rakennettu elokuva on mielestäni ehkä jopa paras omassa genressään. Tällaista tiivistunnelmaista jännäriä suosittelee mielellään.
4/5
The Expendables
Vihdoin pääsin katsomaan tämän elokuvan, jota olin niin kuumeisesti odottanut. Elokuva ei sisällöltään tarjoa mitään uutta, mutta en minä sitä odottanutkaan. Ennennäkemättömän kovan toimintanäyttelijäkaartin omaavasta elokuvasta ei toimintaa puutu. Jos kaipaat elokuvaa, jossa ei ole monimutkaista juonta, puolentunnin mittaisia pitkästyttäviä liirumlaarumeita, eikä itkeviä rakkauttaan tunnustavia miehiä, tämä on sinun elokuvasi, sillä The Expendables on kaikkea muuta. Sen sijaan elokuvassa on paljon aseita, luoteja, lenteleviä veitsiä, tappeluita, räjähdyksiä, hikeä, verta, huutoa, energiaa ja sivutuotteena tietysti läjäpäin ruumiita.
Elokuvan kliseisyys on sitä luokkaa, että ihan naurattaa, mutta se ei elokuvan viihdearvoa alenna, päinvastoin. Elokuva käsittääkseni tavoittelee 80-luvun toimintamallia, joten tuttu ja turvallinen juoni, jonka voi tarvittaessa tiivistää yhteen lauseeseen, toimii tässä hyvin. Sankarilla on tehtävä, ja sen suoriutuakseen siitä pitää tappaa ja hakata kaikki, jotka näyttävät vähääkään epäilyttäviltä. Siinä sivussa pelastetaan tietysti nainen.
Pikkunappulana tuli vietettyä tovi jos toinenkin Iso A:n ja syltyn kasari ja ysäri toimintaleffojen parissa, joten siksi tämä oli kohdallani “must see” - kamaa. Arskan lyhyt rooli jäi hieman harmittamaan, mutta siitä huolimatta Willisin, Stallonen ja Schwarzeneggerin näkeminen kasvotusten oli kaikessa sensaatiomaisuudessaan vähintäänkin ihokarvat pystyyn nostattava kokemus. Vielä kun joukkoon lisätään Couture, Jet Li ja Statham, on selvää, että toimintaa elokuvasta ei tule puuttumaan.
Toimintakohtaukset ovat huikean näyttäviä ja sähäköitä, ehkä jopa vähän turhankin sähäköitä, sillä aina ei meinannut silmät pysyä perässä, että kuka hakkaa ketäkin, mutta ei sen niin väliä, pääasia että hakataan. En ole varsinaisesti mikään “aivot narikkaan” toimintaviihteen ystävä, mutta silti annan yllämainituista syistä tälle elokuvalle arvosanaksi kolme tähteä.
3/5
