"Argumentti, jonka tässä lyhyesti esittelen, on riittävän yleinen soveltuakseen useimpiin vakavasti kannatettuihin (ontologisiin) fysikalismin muotoihin, mukaan lukien Melnykin (2003) realisaatiofysikalismi. Koetan osoittaa, että yritys puolustaa fysikalismia teesinä, jonka ajatellaan olevan tosi tai ainakin totuutta indikoiva (empiirisin perustein oikeutettu), on refleksiivisesti epäkoherentti. Argumenttini voidaan muotoilla seuraavaan tapaan:
(1) Fysikalismi (miten tahansa muotoiltuna) on teesi, jonka väitetään olevan tosi. Ainakin useimmat fysikalistit uskovat, että fysikalismi pitää paikkansa ja kehottavat muitakin omaksumaan tämän uskomuksen. Vähintäänkin fysikalistit uskovat, että fysikalismi on oikeutettu – ainakin paremmin oikeutettu kuin antifysikalismin muodot, kuten dualismi – ja tässä käytetty oikeutuksen käsite (miten se sitten määritelläänkin) tulee ymmärtää niin, että sillä on erottamaton yhteys totuuden käsitteeseen. [Premissi.]
(2) Jos jonkin väitteen tai teesin väitetään olevan tosi tai oikeutettu ja siten rationaalisesti hyväksyttävissä jossakin ”totuuteen sidotussa” mielessä, sitoudutaan totuutta tavoittelevaan normatiivisesti strukturoituneeseen tutkimukseen. [Premissi.]
(3) Totuus on arvo, uskomusten normatiivinen ominaisuus. Meidän pitäisi pyrkiä totuuteen, ja totuuden saavuttaminen sekä sen pitäminen tavoiteltavana ovat hyviä asioita elämässämme (erityisesti tutkimuksessa). [Premissin (2) seuraus ja eksplikaatio.]
(4) Jos fysikalismi on tosi, arvoja ei ole – ainakaan arvoina. (Jos radikaali eliminoiva fysikalismi on tosi, edes uskomuksia ei ole, vaan on esimerkiksi pelkkiä aivotiloja. Muotoilen argumenttini kuitenkin viitaten arvoihin ja normatiivisuuteen.) Vähintään fysikalismin mukaan arvot, sikäli kuin ne ovat olemassa jossakin ”vähemmän kuin täysin todellisessa” merkityksessä, ovat itse asiassa jotakin muuta, redusoitavissa psykologisiin, biologisiin, neurofysiologisiin ja viime kädessä fysikaalisiin tosiseikkoihin ja prosesseihin – tai tällaisten tosiseikkojen ja prosessien ”realisoimia”. [Seuraa lauseessa (1) mainitun fysikalismin luonteesta.]
(5) Jos fysikalismi on tosi, ei ole totuutta. Mikään ei todella ole totta eikä epätotta, koska totuuden keskeinen piirre, normatiivisuus (se, että se on tavoiteltava arvo), on illusorinen tai ainakin redusoitavissa uskomusten ei-normatiivisiin ominaisuuksiin (tai uskomusten subjektien neurofysiologisiin tiloihin). [Seuraus lauseista (3) ja (4).]
(6) Jos fysikalismi on tosi, niin (koska mikään ei ole totta eikä epätotta) fysikalistinen teesi itse ei ole tosi. [Seuraus lauseesta (5).]
(7) Yritykset ilmaista fysikalismi ja puolustaa sitä – tavanomaisin tavoin – ovat sisäisesti ristiriitaisia. [Seuraus lauseista (1) ja (6).]
(8) Fysikalismi tulee hylätä, kuten kaikki epäkoherentit (ristiriitaiset) väitteet. [Seuraus lauseesta (7).]
Fysikalismi siis muotoillaan teesinä, jonka oletetaan olevan joko tosi tai epätosi ja jonka väitetään olevan tosi tai ”totuutta indikoiva” empiirisen oikeutuksen ja rationaalisen hyväksyttävyyden mielessä, mutta jos näin on, se ei voikaan olla tosi (eikä epätosi).
Huomattakoon, ettei tällä tavoin luonnosteltu argumentti, vaikka se olisi pätevä, osoita fysikalismia epätodeksi. Se näyttää vain, että me – kieltä ja käsitteitä käyttävät olennot, jotka kykenevät esittämään väitteitä ja ilmaisemaan uskomuksia siitä, miten asiat maailmassa ovat – emme ole sellaisessa positiossa, josta käsin voisimme edes pitää fysikalismia teesinä, joka voisi olla tosi tai epätosi, aitona totuuskandidaattina (tai edes totuusarvokandidaattina). Niinpä en mielelläni muotoilekaan argumenttia hypoteettisesta fysikalismin totuuden väittävästä premissistä liikkeelle lähtevänä epäsuorana todistuksena, jossa fysikalismista johdetaan ristiriita ja näin päätellään (modus tollens), ettei fysikalismi ole tosi (vaikka tällainen muotoilu olisi tietenkin helppo tarjota). Argumenttini pyrkii pikemminkin muistuttamaan, että fysikalismi – eliminoidessaan tai redusoidessaan pois totuuden tavoitteluun ja tosina pidettyihin teeseihin sitoutumiseen liittyvän normatiivisuuden – tuhoaa oman statuksensa teesinä, joka edes voisi olla tosi (tai jolla voisi olla muita totuuteen liittyviä hyveitä, kuten episteeminen oikeutus). Tämä on fysikalismin ”sokea piste”, piste, josta käsin fysikalisti kuvittelee teesinsä totuuden (tai oikeutuksen, hyväksyttävyyden tms.) olevan mielekkäästi väitettävissä ja arvioitavissa.
Huomattakoon myös, etten väitä fysikalismia ”mielettömäksi” esimerkiksi kaiken metafysiikan mielettömänä torjuneiden loogisten positivistien tapaan. Pikemminkin esitän, että fysikalisti joutuu lopulta redusoimaan itsensä – sekä sen tutkimuskäytännön, johon hän osallistuu ja johon osallistuen hän katsoo päätyvänsä fysikalistiseen teesiinsä – pelkäksi fysikaaliseksi tai ”fysikaalisesti todellistuneeksi” tutkimusobjektiksi ja että hän näin tehdessään ikään kuin sekoittaa tutkimuksen subjektin ja objektin
toisiinsa.
Tieteellisen tai filosofisen tutkimuksen subjekti (jonka ei toki tarvitse ajatella olevan kartesiolainen ego vaan joka voidaan konstruoida sosiaalisemmin ja pragmaattisemmin tutkimuksen habituaaliseksi käytännöksi) katoaa fysikalistisesta maailmankuvasta, kuvasta, jonka puolestaan piti olla juuri tuon tutkimuskäytännön kautta saavutettu ja perusteltu. Ei siis ole ketään, joka voisi tuon kuvan saavuttaa, ei ketään, jolle fysikalismi voisi olla tosi (tai oikeutettu). Fysikalisti joutuu näin performatiiviseksi epäkoherenssiksi kutsuttuun tilanteeseen. Jos fysikalismi olisi tosi, kukaan ei voisi johdonmukaisesti olla sitoutunut sen totuuteen (tai oikeutukseen) ainakaan rationaaliseksi ymmärretyn tutkimuksen normatiivisessa kontekstissa. Ja vain tuollaisessa kontekstissa ilmaistut ja perustellut
sitoumukset teesien totuuteen voivat olla – ”meille” – tieteellisesti hyväksyttäviä.
Fysikalistisen teesin voitaneen jopa väittää olevan, S. Albert Kivisen ikimuistoista terminologiaa käyttääkseni, ”itseäimääjä” eli lause, joka kieltää oman totuutensa. Maltillisempi muotoilu samasta syytöksestä on väite, ettei fysikalismi pysty riittävällä tavalla artikuloimaan oman mahdollisuutensa ehtona olevan normatiivisen käytännön ontologista statusta."
Uskontotiede on nimenomaan uskontojen tutkimista antropologisena ilmiönä.