Mua vituttaa mun surkee elämä.
Mulla on
1. poikaystävä, jolla ei oo koskaan aikaa tavata mua
2. kämppis, josta on tullut pms-hirviö
3. hevonen, jolla en tee yhtään mitään
4. tosi kova ikävä mun perhettä ja parhaita kavereita
Mulla ei ole
1. muita kavereita täällä paskatuppukylässä
2. mitään harrastuksia
3. rahaa
4. vanhempia, joiden luokse voisin mennä kyläilemään hetken mielijohteesta (400km välissä)
5. autoa
Eikä kukaan tajua mitään siitä, millasta on olla täällä yksin, ilman ketään, jonka puoleen kääntyä ikävissä tilanteissa tai kelle purkaa sydäntään. Bestis, jonka kanssa myös on se 400km väliä, alkoi seurustelemaan kuukausi sitten, eikä sen jälkeen ole siitäkään mitään kuulunut (eikä ilmeisesti ehdi vastaamaan puhelimeen).
Jos jollekin yritän purkaa tätä ahdistusta, niin kukaan ei jaksa kuunnella. Siks musta on tullut kyyninen ja vittumainen.
Eikä ole ketään, jolta kysyä kyytiä juna-asemalle matkalaukun kanssa, vaan se matka on mentävä sadan asteen pakkasessa liukkaalla ja vesisateessa pyöräillen, niiin että matkalaukku tippuu kyydistä vähintään sata kertaa matkan aikana ja saan itse itkuraivarit ja kiva mennä sitten junaan itkusena ja vittuuntuneena.
Ja vituttaa, että oon rakastunu ja haluisin viettää loppuelämäni ton turjakkeen kanssa, vaikkei sillä näytä olevan mitään sen suuntaisia haaveita mua kohtaan. Jossen seurustelis sen unelmamiehen kanssa nyt pitkän piirityksen jälkeen, niin nostaisin kytkintä ja muuttaisin takas sivistyksen ja kivojen ihmisten JA BUSSIYHTEYKSIEN ääreen.
Vitun paska tuppukylähelvetti sais jäädä tänne sisäsiittosten paskaihmistensä kanssa omaan rauhaansa, en enää pierasiskaan tähän suuntaan, kun pääsisin täältä pois.
Nih.