Kaikkea edellä sanottua taustana käyttäen voimmekin siirtyä Hesarin tämänpäiväiseen uutiseen maahanmuuttajien integroitumisen onnistumisesta Euroopan eri maissa. EU-komission rahoittaman tutkimuksen mukaan parhaita integroijia ovat Ruotsi, Portugali, Belgia, Hollanti ja Suomi. Huonoimpia puolestaan ovat Latvia, Kypros, Itävalta, Kreikka ja Slovakia. Mielenkiintoisia korrelaatioita. Viiden kärjessä on kolme maata, joissa myös huoltosuhde on tai tulee olemaan viiden surkeimman joukossa. Kurjimpien sopeuttajien joukkoon kuuluvat Slovakia ja Latvia, joissa, kuten olemme nähneet, huoltosuhde on eurooppalaisittain erinomainen.
Ehkä tämä selittyy sillä, mitä EU-tutkimuksessa on tutkittu, ts. mitä eurooppalaiset pitävät integraationa yleensä ja onnistuneena integraationa erityisesti.
BBC:n uutisesta käy ilmi, että integraation onnistumista on mitattu mm. seuraavilla parametreilla:
# Maahanmuuttajien oikeudet työpaikoilla
# Mahdollisuus pysyvään oleskelulupaan
# Mahdollisuus perheenyhdistämiseen
# Rasismin ja ennakkoluulojen vastainen lainsäädäntö
Tutkimustulokset alkavat selkiytyä. Ainoana Euroopan maana Ruotsi on saanut kiitettävät arvosanat kaikilla osa-alueilla, eikä ihme. Esimerkiksi vuosina 1985-2003 Ruotsiin tulleista maahanmuuttajista (kts. ruotsalainen raportti, s. 29) 90 prosenttia on saapunut Pohjoismaiden ulkopuolelta, 77 prosenttia humanitaarisista syistä ja 41 prosenttia perheenyhdistämisohjelman puitteissa. Toisin sanoen jopa "humanitaarisista muuttajista" vähemmän kuin puolet on saanut oleskeluluvan henkilökohtaisista, suojeluun liittyvistä syistä. Yli puolet on päästetty Ruotsiin siksi, että he ovat sattuneet olemaan sukua oikealle henkilölle.
Mutta mitä tekemistä lepsulla maahanpäästämispolitiikalla on integraation kanssa? Eikö integraatiota ole se, että tulijat asettuvat osaksi yhteiskuntaa? Eikö integraatiopolitiikan tavoitteena ole se, että tuutin toisesta päästä pullahtaa integroituneita ihmisiä? Eikö integraatiopolitiikka ole epäonnistunutta, jos se ei tuota integroituneita ihmisiä? Nähtävästi ei. Ruotsi on jakautuneempi kuin koskaan. 2000-luvun Ruotsin kaupungit ovat gettojen ympäröimiä. Getoissa asuu työttömiä maahanmuuttajia, jotka eivät osaa ruotsia. Ruotsi on yhteiskuntana väkivaltaisempi kuin koskaan. Integraation epäonnistuminen on seurausta siitä, että maahan on päästetty liikaa erilaisesta maailmasta tulevia valikoimattomia ihmisiä liian nopeasti. Yhteiskunnalla, jossa jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus saada kaikki tarpeensa tyydytetyksi valtion pussista, ei ole mitään mahdollisuutta kotouttaa ja integroida sataa tuhatta uutta ihmistä vuosittain.
Älkääkä nyt, hyvät ihmiset, ottako vertailukohdaksi 1900-luvun alun Yhdysvaltoja ja kertoko, että sinne muutti suhteessa paljon enemmän ihmisiä. Yhdysvallat ei tarjonnut tulijoille mitään muuta kuin mahdollisuuden ja vapauden.
Toiselta puolen katsottuna löysä maahanmuuttopolitiikka, löysä kriminaalipolitiikka, löysä tulonsiirtopolitiikka ja koko yhteiskuntaa kyllästävä poliittinen korrektius yhdistettynä "rasismin ja ennakkoluulojen vastaiseen lainsäädäntöön" vievät tulijoilta tarpeen ja motivaation sopeutua ruotsalaiseen elämäntapaan. Sopeutuminen tarkoittaisi muuttumista, luopumista sellaisesta, mikä on ominta omaa. Miksi muuttua, kun kaiken haluamansa saa muuttumattakin? Miksi muuttua, kun kaikki julistavat, että älkää muuttuko, te rikastatte yhteiskuntaamme?
Integraatiosta on tullut puhtaasti kvantitatiivinen käsite. On yhdentekevää, mitkä ovat maahanmuuton seuraukset yhteiskunnalle, kunhan maahanmuuttajia päästetään maahan paljon, kunhan he saavat kaiken haluamansa helposti ja kunhan tämän politiikan arvostelu tehdään lainsäädännöllä vaikeaksi. Se on eurooppalaisen integraatioajattelun koko kuva. Tämä on tietysti ollut kaiken aikaa selvää de facto. Tämänkertaisen tutkimuksen myötä se on selvää myös de jure.