Oltiinpa crossover-bändeistä mitä mieltä tahansa, monet heistä ovat vaivihkaa onnistuneet tutustuttamaan musiikinharrastajat tyylilajeihin, joihin muuten ei ehkä olisi tullut törmänneeksi. Tyylilajien sekoituttua yhteen onnistuneesti, myös musiikki rikastuu ja ottaa pieniä harppauksia eteenpäin.
Toisinaan crossover-henkisyys niin musiikin kuin visuaalisen ilmeen suhteen saattaa yhtälailla toimia niin luotaantyöntävänä tekijänä kuin potentiaalista kuulijakuntaa houkuttelevana täkynä. Miten pitäisi suhtautua australialaiseen kvintettiin, joka näyttää synkältä goottibändiltä, mutta kuulostaa melodista powermetallia ja neoprogea takovalta ryhmältä? Vastaisin, että avoimin mielin.
Voyagerin toinen pitkäsoitto UniVers on yksi nautinnollisimmista uusista progemetallilevytyksistä, jonka olen kuullut kuluneen vuoden aikana. Yhtyeen painopiste painottuu yli-inhimillisen soittotekniikan sijasta hyviin sävellyksiin, jotka on esitetty emotionaalisella otteella.
Tyylillisesti Voyager sijoittuu samaan koulukuntaan englantilaisen Thresholdin kanssa. Kekseliäiden tapporiffien ja tiukkojen, eri tahtilajeja sisältävien rytmien ympärille on rakennettu melodisia kappaleita, joihin on lisätty vastapainoksi tunnelmallisia kosketinmaalailuja.
Vaikka yhtye soittaa ihanteellisesti yhteen, nousee heidän joukostaan kuitenkin yksi yli muiden. Luonnollisesti huomion keskipiste kohdistuu laulaja/kosketinsoittaja Daniel Estriniin, jonka miellyttävä ja vaikuttava laulutyyli kuulostaa James Hetfieldin (Metallica) ja Rob Sowdenin (Arena) risteytykseltä.
Jos hienosti toteutetusta kiekosta pitää hakemalla hakea jotain vikaa, tuntuu lähes hämmästyttävältä, että tämäntyylisessä musiikissa on suorastaan säästelty kitarasooloissa. Ne harvat kitarasoolot, jotka levyllä sitten kuullaankin, ovat odottamisen arvoisia. Mutta viis me kitarasooloista, kun loppujen lopuksi kuuntelua kestävässä musiikissa on aina kyse sävellyksistä ja kokonaisuuden vahvuudesta.