Yleensä treeneissä hikoilu lievittää tehokasti vitutusta, mutta kun se ei yksittään tunnu tässä tilanteessa enää millään riittävän, on otettava muut konstit käyttöön.. Seuraa siis pitkä valitusvirsi, ehkä tämä avautuminen hetkeksi helpottaa oloa kun tyhjentää päätään kunnolla.
Apulannan sanoin ”muutos roikkuu ilmassa”… Vaikea sanoa onko tällä hetkellä päällimmäinen tunne vitutus, viha vai suru. Jotain sinne päin kuitenkin. Olen tiennyt jo pidempään, että kaikki ei ole kunnossa terveyden osalta, vaan joku mättää. Niinpä omalle lääkärille oireista valitettuani sain lähetteen eteenpäin. Tästä seurasi monen kuukauden kierre, aina vaan uusia lähetteitä eteenpäin, kun lääkärit hämmentyneinä oireistani eivät tiennet mitä tehdä. Sitten tuli mukaan kuvioihin epäilys, että taidan olla oikeasti sairas, yksityiseltäkin käännyttivät pois kun pitivät kiireellisenä tapauksena. Nyt on päästy siihen pisteeseen, että epäillään jo vakavaa sairautta. Tuntuu kuin olisi vain ne huonot kortit jäljellä.
Jälleen odotan, odotan tietoa, tutkimuksia, toimenpiteitä. Tänään salilta tullessani mietin tulevaisuutta, sen sijaan että pääsisin treeneihin, alanko kulkea salin vieressä olevaan sairaalaan? Meneekö elämä siihen, että odotan aina seuraavaa kutsua? Lisää tutkimuksia, hoitoja, lääkäreitä ja sairaaloita, lääkkeitä ja niiden sivuvaikutuksia. Kipua ja särkyä, mihin sattuu tänään ja mihin huomenna. Mikäli tämänhetkinen epäilys on oikea, jokainen päivä jonka odotan vailla hoitoa, vahvistaa vain sairauden otetta.
Epävarmuus on kamala tunne, siitä ei vain pääse irti millään. Samaan aikaan kun haluaisi asioiden selviävän, pelottaa myös se lopputulos ja se, mitä selviää. Toisaalta, niin kauan kuin en ole virallisesti sairas, voin vielä yrittää elää normaalia elämää. Ehkä voin vielä varastaa pienen hetken, nauttia kaikesta mitä teen. Kun jalat vielä kantaa ja henki kulkee, voin iloita treeneistä, vaikka ihan täysiä en jaksaisikaan hyppiä mukana. Onneksi kuitenkaan en ole yksin taisteluni kanssa, tukea ja apua löytyy kyllä. :haart: