Hei vain kaikille teille , jotka ovat päässeet/pääsemässä yli syömishäiriöstä.
Arvostusta kaikille, jotka edes yrittää.
Mäkin kuulun tähän entisten syömishäiriöisten ryhmään ja ammattiauttajan ja huolehtivien ihmisten avulla on tilanne jo paljon paljon parempi.
Olin aina ollut vähän pyöreämpi tyttö. Sen jälkeen kun lopetin kasvamisen siinä 13 vuotiaana elämä alkoi mennä alamäkeen. Kun lapsuus loppuu ja angstaus alkaa, niin aloin myös lihoa. Enää ei energiat menny vaan pihalla juoksemiseen ja kasvamiseen, vaan kaikki surut, mitkä oli suklaalla häivytetty näky päällekin päin. Ja mun anorektikko-taustaisen äidin kanssa eläminen ja sen jatkuva huomauttelu mun painosta ja syömisestä vei siihen, että kun 14- vuotiaana kattelin itseäni peilistä, nii päätin kertaheitolla ottaa elämän uusiks ja aloin laihduttaa.
Ekaks se alko ihan normaalisti ja laihduin sillalailla mukavaa tahtia ja ihan vaan vähentämällä ruokaa ja urheilemalla enemmän, mutta kun ei ollut ketään joka ois antanut järkeviä ohjeita, tai pitäny jalat maassa, nii tietenki se riistäyty käsistä. Silloin ois vaan kaivannu sitä, että joku olis huomannu miten paljon on laihtunu ku ensimmäinen kymmenen kiloo lähti.
Kerran kun olin laihtunu, ni aloin asettaa tavotteita vaan ylemmäs ja ylemmäs, ja käyttää yhä tyhmempiä keinoja jättää syömättä. Pitempiä sarjoja, pitempiä lenkkejä ja peliviikonloppuja syömättä mitää muuta ku omenoita.
Joskus neljän kuukauden ja 16 kilon jälkeen aloin oksennella ja sen peittelemiseen menevä energiakin varmaan laihdutti aikatavalla. Mä päätin, etten osta yhtään vaatteita ennen kun lantion ympärysmitta on alle 90 cm, kun se aloittaessa oli 107 cm. Niinpä kuljin samoissa vaatteissa koko vuoden.
Ne päällä huomasi, miten ne vähitelleen alkoi roikkua yhä enemmän, kunnes sitten ennen kiristävistä housuista pääsi hyppäämällä pois, avaamatta vetoketjua.
Loppuvaiheessa ei enää pystynyt nukkumaan ja suurimmat ilonaiheet oli se, kun ei kolmeen päivään ollut syönyt yhtään mitään, tai että pysty oksentamaan ilman, että tarviis työntää sormia kurkkuun. Hiukseni alkoi harveta, ruumiinlämpö laski tuli väsyneeks ja ärtyneeks, varsinkin jos joku mainitsi yhtään mitään syömisestä.
En tajunnut ite, että siinä olisi ollu mitään väärää. Kuukautiset ja kaikki naiselliset muodot hävisi, mutta minun mielestä se oli vaan hyvä asia.
Kaikki lähimmät ystävät oli hirveän huolissaan ja koko maailmassa oli kyse vaan musta, mun ruokavaliosta ja mun urheilusta.
Ei voinut lähteä minnekään pitkälle matkalle, missä ei vois urheilla. Tai lähteä kaverille yöks, koska sitten ei vois tehä iltatreeniä.
Piti satuttaa itseään aina, kun päivän kalorimäärä oli päälle 800. Tavoite oli kyllä 600, mutta se harvoin pysyi.
Sitten kun aloin pyörtyillä, tajusi ensin mummoni, sitten liikunnan opettajani ja sitten viimein äitini ja minut pistettiin lenkkeilykieltoon ja jatkuvaan tarkkailuun.
Hormonihoito aloitettiin ja vähitellen aloin nähdä oman nuorelta pojalta näyttävän olemukseni ja tajusin, että tällaisena minua ei ainakaan kukaan halua. Se auttoi lihomisessa.
Ihmisen omilla ja perheen ongelmilla näyttää olevan suuri osa teidänkin tarinoissa. Ja auttaa huomata, ettei ole ainut maailmassa, jolla on ongelmia.
Tärkeintä on yrittää pitää iloinen tai ainakin positiivinen mieli päällä ja puhua asioistaan, ennen kun niitä alkaa purkaa ruokaan, tai mihin vaan.
Minulle tärkeintä oli tavallisien asioiden palautuminen, ihmissuhteet, naiselliset muodot ja ruuan näkeminen ihan hyvänä asiana.
Kaikkiin vanhoihin tapoihin piti yhditää joku kauhea mielikuva, jotta niistä pääsi eroon. Piti myös ajatella mitä sillä saavuttaa, jos jättää oksentamatta, tai jos syö ruokaa.
Hiukseni tervehtyivät vähitellen, alan hyväksyä itseni tällaisena ja tajusin, että haluan myös jonain päivänä lapsia.
On ymmärrettävä, että sitä ei voi loputtomiin jatkaa. Vai miten söpöä olisi olla väärinymmärretty nelikymppinen anorektikko?
Kaikista ajatuksista en tietenkään ole vielä päässyt yli, mutta suosittelen ammattiapua kaikille. Ihan itsenne ja lähipiirinne vuoksi.
Voimia ja onnea kaikille yritykseen
) ja kävin koko kevään. Tuon jälkeen saatoin käyttää parantunut-termiä, vaikka töitä olen pääkoppani kanssa tehnyt tähän päivään asti. 
