- Liittynyt
- 15.5.2006
- Viestejä
- 99
Moikka!
Kyselin jo jotain aikaisemmin Apua syömisen ja muunkin kanssa threadissa mutta tässä mun koko tarina. Ehkä hieman selventää mun tilannetta..
Onko kukaan parantunut ja miten? Itse luulen että tarvitsen psykiatrin apua koska yleensähän syömishäiriöt johtuvat jostain mitä ei välttämättä itse tiedosta. Omat ongelmani ovat luultavasti peräisin jo lapsuudesta. Isäni kuoli kun olin 5 ja äiti ei ple pystynyt yksin huolehtimaan meistä lapsista niin hyvin kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Minulla ei ole ollut ketään tukena enkä ole voinut luottaa kehenkään(vain parhaaseen ystävääni), en edes äitiini ja siksi en vieläkään luota itseeni ja olen varautunut uusien ihmisten seurassa ja ajattelen jo valmiiksi etteivät he pidä minusta enkä kelpaa heille vaikka tiedän ettei se ole totta, koska he eivät tunne minua. Äidillä oli ja on vieläkin tapana lohduttaa meitä herkuilla, koskaan hän ei vain halannut meitä vaan antoi karkkia. Olen tavallaan ollut oman onneni nojassa ja huolentinut itsestäni ja välillä tuntuu että koko perheestä.
Myös sisaruksillani on ongelmia ja minä olen se josta äidin ei tarvitse olla huolissaan koska opiskelen, saan hyviä arvosanoja ja käyn lisäksi töissä jne. Se siis ulkoisesti mutta sisältä olen ihan hajalla. Siskoni on masentunut ja on lääkityksessä ja sairaslomalla jo toista vuotta. Veljeni on yrittänyt tappaa itsensä muutaman kerran ja sekoilee vieläkin viinapäissään. Omien huolien lisäksi on siis koko ajan pelko että milloinhan tulee ikävä puhelu..
Koulussa on hankalaa koska en juuri näiden asioiden takia osannut hankkia ystäviä ja ilman niitä ammattikorkeaa on vaikea suorittaa kun joka kurssissa tehdään ryhmätöitä. Pari kurssia jäikin viime vuodelta väliin ja nyt mietin että kannattaakohan sinne enää mennä kärsimään. Itkin vain ja olin ahdistunut. Silloin ahmiminen alkoi.
Poikaystävän kanssa on ollut hankalaa vaikka olen kertonut hänelle näistä asioista. Hän ei kuitenkaan ymmärrä ja miten voisikaan koska hänen perheessään kaikki ja kaikki asiat on hyvin.. heillä perheen suurin huoli on se että pääseekö sisko lääkikseen kun minä taas murehdin onko veljeni edes hengissä huomenna.. Poikaystävän mukaan olen negatiivinen ja niin olenkin, en ole onnellinen ja ajattelen aina että sitten joskus.. en tiedä että auttaisiko ero kun en nyt ole mikään unelma tyttöystävä.. Hän on kyllä ihana ja yrittänytkin auttaa mutta ei oikein ymmärrä sitä että muutaman hyvän päivän jälkeen voin olla taas pohjalla.. ja pelkään ettei hänkään jaksa sitä ja jään yksin.. Kaikesta olen kertonut hänelle vasta viime aikoina, joistain jutuista jo kevään aikana vaikka olemme seurustelleet yli kaksi vuotta.. Se jo kertoo kuinka paljon luotan itseeni ja muihin ja kuinka vaikeaa avautuminen on ollut..
Itse yritän päästä BED:stä eroon ruokapäiväkirjalla ja pelkällä tahdonvoimalla ja kolme päivää on jo mennytkin hyvin.. ostin eilen keksejä vieraille ja siellä ne on vielä kaapissa. Auttaa myös kun syö kunnolla oikeaa ruokaa eikä kiellä itseltään mitään niin ei koko ajan ajattele sitä mitä ei saa syödä ja sitten ryhdy ahmimaan. Luulen kuitenkin että tuo ruokapäiväkirjailu ja kunto-ohjelma on vain tapa välttää ajattelemasta noita ongelmia kun keskityn kontroilloimaan syömisiä ja saamaan täydellisen vartalon vaikka eihän se minusta voi onnellista tehdä. Ongelma siis jää vain piiloon, ja jonain päivänä se taas tulee esiin ja vie mukanaan. Luultavasti syksyllä jos jatkan koulun kanssa kärvistelyä. Itse ala on kiinnostava ja hyvin on mennyt tentit ja niin mutta muuten yhtä tuskaa. Itku meinasi usein tulla jo kotimatkalla ja kun sain ulkooven kiinni niin itkin pitkään ja oikein kunnolla.. seuraavana päivänä taas hävetti mennä kouluun kun silmät olivat ihan turvonneet ja sitenkin sitä alkaa välttelemään ihmisiä etteivät he vaan huomaa mitään..
Kiitos jos jaksoit lukea ja voimia kohtalontovereille! Eiköhän se elämä meillekin joskus hymyile...
Kyselin jo jotain aikaisemmin Apua syömisen ja muunkin kanssa threadissa mutta tässä mun koko tarina. Ehkä hieman selventää mun tilannetta..
Onko kukaan parantunut ja miten? Itse luulen että tarvitsen psykiatrin apua koska yleensähän syömishäiriöt johtuvat jostain mitä ei välttämättä itse tiedosta. Omat ongelmani ovat luultavasti peräisin jo lapsuudesta. Isäni kuoli kun olin 5 ja äiti ei ple pystynyt yksin huolehtimaan meistä lapsista niin hyvin kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Minulla ei ole ollut ketään tukena enkä ole voinut luottaa kehenkään(vain parhaaseen ystävääni), en edes äitiini ja siksi en vieläkään luota itseeni ja olen varautunut uusien ihmisten seurassa ja ajattelen jo valmiiksi etteivät he pidä minusta enkä kelpaa heille vaikka tiedän ettei se ole totta, koska he eivät tunne minua. Äidillä oli ja on vieläkin tapana lohduttaa meitä herkuilla, koskaan hän ei vain halannut meitä vaan antoi karkkia. Olen tavallaan ollut oman onneni nojassa ja huolentinut itsestäni ja välillä tuntuu että koko perheestä.
Myös sisaruksillani on ongelmia ja minä olen se josta äidin ei tarvitse olla huolissaan koska opiskelen, saan hyviä arvosanoja ja käyn lisäksi töissä jne. Se siis ulkoisesti mutta sisältä olen ihan hajalla. Siskoni on masentunut ja on lääkityksessä ja sairaslomalla jo toista vuotta. Veljeni on yrittänyt tappaa itsensä muutaman kerran ja sekoilee vieläkin viinapäissään. Omien huolien lisäksi on siis koko ajan pelko että milloinhan tulee ikävä puhelu..
Koulussa on hankalaa koska en juuri näiden asioiden takia osannut hankkia ystäviä ja ilman niitä ammattikorkeaa on vaikea suorittaa kun joka kurssissa tehdään ryhmätöitä. Pari kurssia jäikin viime vuodelta väliin ja nyt mietin että kannattaakohan sinne enää mennä kärsimään. Itkin vain ja olin ahdistunut. Silloin ahmiminen alkoi.
Poikaystävän kanssa on ollut hankalaa vaikka olen kertonut hänelle näistä asioista. Hän ei kuitenkaan ymmärrä ja miten voisikaan koska hänen perheessään kaikki ja kaikki asiat on hyvin.. heillä perheen suurin huoli on se että pääseekö sisko lääkikseen kun minä taas murehdin onko veljeni edes hengissä huomenna.. Poikaystävän mukaan olen negatiivinen ja niin olenkin, en ole onnellinen ja ajattelen aina että sitten joskus.. en tiedä että auttaisiko ero kun en nyt ole mikään unelma tyttöystävä.. Hän on kyllä ihana ja yrittänytkin auttaa mutta ei oikein ymmärrä sitä että muutaman hyvän päivän jälkeen voin olla taas pohjalla.. ja pelkään ettei hänkään jaksa sitä ja jään yksin.. Kaikesta olen kertonut hänelle vasta viime aikoina, joistain jutuista jo kevään aikana vaikka olemme seurustelleet yli kaksi vuotta.. Se jo kertoo kuinka paljon luotan itseeni ja muihin ja kuinka vaikeaa avautuminen on ollut..
Itse yritän päästä BED:stä eroon ruokapäiväkirjalla ja pelkällä tahdonvoimalla ja kolme päivää on jo mennytkin hyvin.. ostin eilen keksejä vieraille ja siellä ne on vielä kaapissa. Auttaa myös kun syö kunnolla oikeaa ruokaa eikä kiellä itseltään mitään niin ei koko ajan ajattele sitä mitä ei saa syödä ja sitten ryhdy ahmimaan. Luulen kuitenkin että tuo ruokapäiväkirjailu ja kunto-ohjelma on vain tapa välttää ajattelemasta noita ongelmia kun keskityn kontroilloimaan syömisiä ja saamaan täydellisen vartalon vaikka eihän se minusta voi onnellista tehdä. Ongelma siis jää vain piiloon, ja jonain päivänä se taas tulee esiin ja vie mukanaan. Luultavasti syksyllä jos jatkan koulun kanssa kärvistelyä. Itse ala on kiinnostava ja hyvin on mennyt tentit ja niin mutta muuten yhtä tuskaa. Itku meinasi usein tulla jo kotimatkalla ja kun sain ulkooven kiinni niin itkin pitkään ja oikein kunnolla.. seuraavana päivänä taas hävetti mennä kouluun kun silmät olivat ihan turvonneet ja sitenkin sitä alkaa välttelemään ihmisiä etteivät he vaan huomaa mitään..
Kiitos jos jaksoit lukea ja voimia kohtalontovereille! Eiköhän se elämä meillekin joskus hymyile...
ja kannattaa vaan hoitaa asia eteenpäin mahdollisimman pian!
" onkin. Oon ihan tavallinen, tykkään kauniista vaatteista ja treenamisesta. Siis ihan tavallinen. Aattelen et oon aika jalat maassa tyyppi ja mulla on sellasta tervettä suhteellisuuden tajua asioihin. Eli siis noista päätellen tykkäänkin jopa itsestäni nykyään=)
)
