Tuo kävelyn ja juoksun välinen teho-ongelma on itse asiassa hyvin yleinen. Jos juoksumatolla lähdetään liikkeelle kävelynopeudesta (5 km/h) ja nostetaan nopeutta 1 km/h:n portain, pystytään yleensä jollain lailla mukavasti kävelemään vielä 7 km/h -nopeutta. Sitten 8 ja jopa 9 km/h ei enää onnistu kävellen, mutta ei myöskään juoksutekniikka taivu näille nopeuksille, varsinkaan 8 km/h. Sykkeessä tämä näkyy kohtalaisen alhaisina syketasoina kävelyssä, mutta valtavana pompppuna siirryttäessä juoksuun. Sama pätee sitten vapaaseen kävelyyn/juoksuun. Eli vastaavaa "portaatonta" tehon siirtymää kuin esimerkiksi pyöräilyssä ei kävely/juoksu -sektorilla usein saada aikaiseksi. Eli käytännössä vedetään kävelyssä VK-alueen alapäässä ja juoksussa MK-alueen alapäässä
Ongelmaa voidaan korjata joko lisäämällä kävelyn rasitusta joko maaston muotoja hyväksikäyttämällä tai Pakkiksen profiiliin sopimattomalla sauvakävelyllä. Tai muuta lisäkuormaa käyttämällä. Toinen vaihtoehto olisi sitten tuo varovainen juoksumatkan lisäys nykyisestä yhdistettynä juoksutekniikan harjoitteluun, jolla pyrittäisiin mahdollistamaan mahdollisimman alhaisella vauhdilla tapahtuva hölkkä.
Maksimisykkeessä nuo ikään perustuvat kaavat antavat vain jotain viitettä, yksilöllinen vaihtelu kun on suurta. Ja kun kaavojakin on ainakin 220-ikä, 205-(½*ikä), 208-(0,65*ikä), saadaan erilaisia arvioita runsaastikin. Itse asiassa noista luotettavimpana pidetään tuota 208-(0,65*ikä). Yksi mahdollisuus arvioida (ei siis mitata) maksimisyke on myös sykevariaation käyttö. Maksimisykkeen mittaamisen suosittelussa kannattaa muistaa, ettei keski-ikäisille suositella maksimaalista ponnistelua ilman riittävää terveydentilan selvittämistä (vrt ACSM:n oheistus)
Kynnysten määrittelyssä laktaattimittaus on oikeastaan ensimmäinen hiemankin luotettavampi menetelmä, mutta siinäkin kuormaportaiden määrästä riippuen voi kynnyssykkeiden virheeksi tulla 5-10 lyöntiä. Itse asiassa kynnykset tulisikin määrittää todellista hapenottoa vastaan piirrettyinä, jolloin laktaattimittauksen lisäksi tulisi hengityskaasutkin mitata. Ohjeistukset kynnysmäärityksiin löytyy Kuntotestauksen Käsikirjasta (LTS 2004)
Kynnysmäärityksiä ei oikeastaan tarvita muuten kuin tavoitteellisessa aerobisen suorituskyvyn parantamisessa hyväkuntoisilla. Muilla riittää hyvin tuo neljän P:n sääntö, koska sillä on fysiologinen taustansa. Anakynnys nimittäin määritetään hengityksen kiihtymisen perusteella ja useissa maissa vastaavaa kohtaa nimitetään ventilaatiokynnykseksi. Näin ollen tuota hengityksen kiihtymistä tarkkaillemalla nousujohteisessa kuormituksessa pystyy muutamien lyöntien tarkkuudella oman anaerobisen kynnyksensä määrittämään