Ongelmia elämässä

[ammu]

Minullakin on ollut onkelmia (kenelläpä ei..) parisuhteessa.. Vaikka olenkin ehkä kovin nuori (19) mitään mihinkään sanomaan, niin kerron silti osuuteni. Olen siis seurustellut 3,5 vuotta ikäiseni miehenalun kanssa. Viime syksy oli yhtä painajaista. Ongelmat alkoivat varmaan jo aiemmin, mutta syksyllä ne ryöpsähtivät valloilleen. Ollaan siis asuttu nyt reilu vuosi yhdessä eikä siinä mitään, mutta syksyllä oli ero lähellä. En ollut tyytyväinen suhteeseemme, ei tehnyt ollenkaan mieli seksiä ja tuntui että rakkaus on kadonnut kokonaan. Aloin jo sivusilmällä vilkuilla "parempia apajia", mutta onneksi kuilun partaalla tajusin mitä olin tekemässä. Parisuhde ei ole AINA sitä ihanaa intohimon huumaa (pitäähän sitäkin toki sopivasti lyötyä..) jne. Parisuhde on sitä että välittää toisesta, kysyy tältä mitä sinulle oikeasti kuuluu ainakin kerran viikossa ja kuuntelee ja ottaa osaa, molemmin puolisesti. Ja henkilökohtaisesti minusta meidän parisuhde onkin muuttunut lujaksi kumppanuudeksi. Luotamme ja kunnioitamme toisiamme ja erilaisia ajatuksiamme. Silti hyväksymme toisemme, eikä kummankaan ole tarvinnut muuttaa itseään toisen mielen mukaiseksi.. Ja seksuaalisella puolella on halut vironneet taas henkiin, aina silloin tällöin kun voi keksiä jotain uuttakin ;)

Aika sekavasti varmaan kirjoitin, mutta kuitenkin, mun pointtina oli se että kannattaa tosissaan punnita rauhassa itsekseen (joku ehdotti esim viikonloppua jossain mökillä yksin, se oli hyvä idea) parantaako se ero mitään vai haikaileeko itse jonkun pilvilinna-unelman perässä. Minun itseni piti melkein menettää kultani, ennen kuin tajusin kuinka onnekas olen, kun hänet löysin!

Ja se on totta että yksinkin on parempi kuin olla pakosta parisuhteessa josta ei itse YHTÄÄN nauti.

Koeta jaksaa ja yritä löytää ratkaisu elämääsi

 

[Gillyanne]

Totuus on kuitenkin se, että ne elämää suuremmat tunteet kestää varsin lyhyen aikaa (muutamia vuosia enintään) ja elämä arkistuu. Pitkä parisuhde on arkea ja sen takia itse pidän hyvin tärkeänä elementtinä parisuhteessa, että arki toimii. Ihan vaan yksinkertaisimmillaan sitä, että toisen kanssa on kiva vaan olla eikä tarvitse mitään ihmeellistä ohjelmaa viihtyäkseen yhdessä.

Täsmälleen samaa mieltä! Valitettavasti nykyajan elämyshakuisuus on tunkeutunut jo parisuhteisiinkin, ja kun koko ajan etsitään jotain uutta ja parempaa, vietetään "laatuaikaa" ja haetaan huippukokemuksia, niin kohta mikään ei tosiaankaan tunnu miltään. Ja tämäkään ei nyt liity millään lailla Eleonooran tilanteeseen, vaan yleistä pohdiskelua jatkan vain.

Kyllähän nuo suuret tunteet toki kivalta tuntuvat... aikansa. Mutta niihinkin väsyy - ne ovat nimittäin aika raskaita - ja alkaa tosiaan kaivata sitä tasaista hyvää oloa ja arkista, mukavaa elämää. Esimerkkinä nykyinen suhteeni: kun aloimme seurustella, oli välimatkaa 700 km, joten emme mitenkään voineet tavata edes joka viikonloppu, ja yhteyttä pidettiin pitkälti kännykän ja netin välityksellä. Tapaamiset olivat aina ihanaa, suurtaa huumaa, ja erot taas sitten kyyneleisiä ja väliajat raastavaa ikävää :itku: Nyt taas, kun jo asumme yhdessä, on suurin huuma tasoittunut ja tilalle tullut rauhallinen, turvallinen tunne siitä, että tuo toinen on tuossa ja välittää ja rakastaa - enkä ikinä vaihtaisi tätä pois! Ja kyllä se intohimokin aina välillä vähän tulisemminkin leimahtelee... ;)

 

[Eleonoora]

Kiitos kaikille neuvoista ja tuesta! :haart:
Kyllä tässä on vain yritettävä päivä kerrallaan. Tämä päivä on ollut hyvä päivä. Mies vetäisi äsken kynttilöillä romanttista tunnelmaa asuntoon.. Mukava ilta varmasti tiedossa. Tätä tämä on ylä-ja alamäkeä.
Cassyput, tuo sairasloma on sinänsä ihan hyvä idea (olisi nimittäin ns. pitämättömiä saisaslomapäiviä, kun harvoin sairastelen), mutta koska kuitenkin pidän työstäni niin valtavan paljon, on parempi pysytellä töissä. Pitää mielen suht virkeänä.

 

[MerZi]

On se hyvä ettei minun tarvitse kirjoittaa pitkiä loruja elämäni vaikeuksista kun Eleonoora tekee sen puolestani. Niin monta kertaa kun tätä jo on tapahtunutkin, nyt viimein alan uskoa että Eleonoora on jokin meikäläisen kaksoisolento. Olisipa mukava joskus nähdä, ollaanko kenties samannäköisiäkin..

Oikeastaan kaikki on jo tullut sanottua, mitä minäkin olisin sanonut. Ammun lailla minäkin olen nuori ja seurustellut vuosia saman miehen kanssa. On alkanut tuntumaan, että jokin vaihe elämästä on jäänyt elämättä. Kun mies taas on vanhempi, hän joutaisi jo sitoutumaan, olemaan kotona ja tekemään kersoja.. Minä en, tällä hetkellä haluan vain mennä ja katsella maisemia. Rehellisesti sanottuna en tiedä yhtään mitä haluan, muutto uudelle paikkakunnalle pelottaa, kun siellä ei minulle kuitenkaan ole "mitään", siis tarkoitan työtä tms. Siellä kai sen näkee, kuinka elämä alkaa rullaamaan ja mihin tässä päädytään. Asioita ja ajatuksia olisi paljon, kun vain jaksaisi ne kirjoittaa päästään ulos.

Edit: Ellukka, koitahan sielunsisar jaksaa! :haart: Nyt sanon sen sulle, kun sinä oot niin monesti toivotellut voimia mulle... Niitä kun vain itsellenikin jostain oikeasti löytäisin. Tää on rankkaa...

 

[Eleonoora]

MerZi, samat ongelmat sitten näköjään sullakin.. Otan osaa!

Tämän kaiken myllerryksen keskellä eräs mies otti minuun tänään yhteyttä. Meillä on ollut joku ihme juttu meneillään jo useita vuosia. Kertaakaan en hänen kanssaan ole avoa pettänyt, mutta näinä aikoina kyllä mieli tekisi.. En sitä kuitenkaan tee! Pidän järjen päässä.
On se vaan outoa, miten tuo sama mies jaksaa roikkua minussa vuodesta toiseen. Tapaamme harvoin, jolloin sitten juttelemme jne. Koskaan en ole antanut hänen edes suudella itseäni vaikka hän kuinka pyytelee. En ymmärrä, miksi hän jaksaa yrittää. Hän kuitenkin itsekin on avoliitossa. Ja nyt joku ehkä ihmettelee, että miksi ihmeessä pidän yhteyttä tuollaiseen mieheen (tai siis minä en ole koskaan ottanut mieheen yhteyttä, vaan hän minuun). Syytä en tarkalleen tiedä itsekään. Hänen kanssaan on kai vain ihana jutella. Hänen kanssaan on helppo olla jne. Nyt tilanne alkaa vaan muuttua jotenkin "vakavasti." Mies tahtoisi nähdä joka viikko, tahtoisi meille kunnon suhteen jne. Vaikeaa. Mies on melkein unelma, mutta.. Hänellä on jo suhde, minulla on suhde. Äh. Ja tuo mies olisi kai jo liian vanha minulle.. Ei hän siis mikään eläkeläinen kuitenkaan ole. Ei lähelläkään sitä. Voikin olla vaikeaa tämä elämä aina välillä.

Edit: Tuosta sinun muutosta MerZi, toivottavasti ei mene muuton jälkeen avon kanssa sukset lopullisesti ristiin. Jos sinulla ei kerta ole uudessa kaupungissa oikein mtn, niin ei ole hyvä tilanne, jos ero tulee. Onko tämä kenties yksi asia, jonka takia ahdistaa? Toivottavasti noin nyt ei kuitenkaan kävisi! Vai onko sulla jo varasuunnitelma valmiina?

 

[MerZi]

MerZi, samat ongelmat sitten näköjään sullakin.. Otan osaa!

Tämän kaiken myllerryksen keskellä eräs mies otti minuun tänään yhteyttä. Meillä on ollut joku ihme juttu meneillään jo useita vuosia. Kertaakaan en hänen kanssaan ole avoa pettänyt, mutta näinä aikoina kyllä mieli tekisi.. En sitä kuitenkaan tee! Pidän järjen päässä. ---

Hän kuitenkin itsekin on avoliitossa. Ja nyt joku ehkä ihmettelee, että miksi ihmeessä pidän yhteyttä tuollaiseen mieheen (tai siis minä en ole koskaan ottanut mieheen yhteyttä, vaan hän minuun). Syytä en tarkalleen tiedä itsekään. Hänen kanssaan on kai vain ihana jutella. Hänen kanssaan on helppo olla jne. Nyt tilanne alkaa vaan muuttua jotenkin "vakavasti." Mies tahtoisi nähdä joka viikko, tahtoisi meille kunnon suhteen jne. Vaikeaa. Mies on melkein unelma, mutta.. Hänellä on jo suhde, minulla on suhde. Äh. Ja tuo mies olisi kai jo liian vanha minulle.. Ei hän siis mikään eläkeläinen kuitenkaan ole. Ei lähelläkään sitä. Voikin olla vaikeaa tämä elämä aina välillä.

Hmm... Tarvinneeko minun edes sanoa mitään.. ;) Tuttua, niin tuttua. Pelkkä varattu mies ilman lasta on vielä pientä. On näitä nähty pahempiakin täällä päin. Nämä kuviot on vaikeita. Arvaa loput...

Tuosta sinun muutosta MerZi, toivottavasti ei mene muuton jälkeen avon kanssa sukset lopullisesti ristiin. Jos sinulla ei kerta ole uudessa kaupungissa oikein mtn, niin ei ole hyvä tilanne, jos ero tulee. Onko tämä kenties yksi asia, jonka takia ahdistaa? Toivottavasti noin nyt ei kuitenkaan kävisi! Vai onko sulla jo varasuunnitelma valmiina?

Eipä oikeastaan ole varasuunnitelmaa.. Tai enpä tiedä. ;) Ei ole hyvä juttu ei. Toivottavasti elämä alkais taas rullailemaan mukavasti! Tänään alettiin muuttamaan ja mukavalta tuntui ihan...

 

[reinhardt]

Esimerkkinä nykyinen suhteeni: kun aloimme seurustella, oli välimatkaa 700 km, joten emme mitenkään voineet tavata edes joka viikonloppu, ja yhteyttä pidettiin pitkälti kännykän ja netin välityksellä. Tapaamiset olivat aina ihanaa, suurtaa huumaa, ja erot taas sitten kyyneleisiä ja väliajat raastavaa ikävää :itku:

Meillä on vain 200 km etäisyyttä, mutta muuten niin tuttua. Varsinkin jos on jotain muuta stressiä, alan aina erossa ollessa ajatella, että minun on täytynyt ymmärtää jotain väärin, ei kukaan noin ihana voi haluta olla minun kanssani, kun minä olen tällainen vaan...Lisäksi olen joskus ihan vakuuttunut, että miehen eräs ex oli hänen suuri rakkautensa, ja minä olen vain toiseksi paras vaihtoehto...Näin siinä käy, kun on liikaa aikaa ajatella; keksii itselleen ongelmia.

Gilly, miten kauan teillä meni, että saitte asiat järjestykseen ja pääsitte yhteen?

Eleonoora: Minä suhtautuisin HYVIN suurella varauksella tähän toiseen mieheen, joka on roikkunut kuvioissa ties miten pitkään. Sinuna lopettaisin yhteydenpidon mieheen kokonaan -saattaisi oma suhteesi ihmeesti parantua. Olen niin vanhanaikainen, että mielestäni jos alkaa elätellä ihastuksen tunteita muihin, kuin omaan kumppaniin, säästyy paljolta päänsäryltä jos ei ole missään yhteydessä "ihastukseen". Enkä antaisi paljonkaan arvoa miehelle, joka vikittelee varattuja naisia ollen itse suhteessa...

 

[Eleonoora]

Enkä antaisi paljonkaan arvoa miehelle, joka vikittelee varattuja naisia ollen itse suhteessa...

En anna minäkään. Tuossa yksi syy, miksi meistä ei voisi oikeastaan koskaan tulla seurustelukumppaneita. Eihän tuollaiseen mieheen pystyisi luottamaan! En aio pitää mieheen mtn yhteyttä. Ottakoon hän yhteyttä, jos tahtonee, mutta ei ole ollut tarkoituksena nyt edes tavata häntä pitkiin aikoihin. Kun saisin hänet vielä pois päästänikin lopullisesti, niin hyvä olisi.

 

[Gillyanne]

Gilly, miten kauan teillä meni, että saitte asiat järjestykseen ja pääsitte yhteen?

Yhdeksisen kuukautta, aloimme seurustella alkukesästä 2004, ja tämän vuoden helmikuun lopussa karistin lopullisesti Helsingin pölyt jaloistani. Meillä yksiinmuuttamista helpotti kaksi seikkaa: 1) Olin itse tosiaankin täysin valmis lähtemään pois pääkaupunkiseudulta, ja Oulussa asuminen oli jossain määrin kiinnostanut jo ennen kuin kumppaniani edes tunsin ja 2) teen tällä hetkellä etätyötä, joka kulkee mukana melkeinpä mihin vain.

Eleonoora: vanha fraasi "poissa silmistä, poissa mielestä" pitää yllättävän hyvin paikkansa monessakin tilanteessa...

 

[Jääleidi]

Itselläni on nyt vauva tulossa samanlaisten pohdintojen jälkeen. Tilanteeni toki on otollinen, on opiskelut valmiina, jne. MUTTA mitään suurta rakkautta en mieheeni ole aikoihin tuntenut, olen vakavasti harkinnut tästä suhteesta ja perheestä (mieheni 3 lasta asuvat meillä) lähtöä ja kyllä, olen ollut tänä aikana rakastunut toiseen mieheen. MUTTA tällä iällä ja elämänkokemuksella (sitä on...) ajattelen, että jos joku ihminen olisi hyvä isä lapselle, osaisi olla tukenani eri tilanteissa, rakastaisi ehdoitta, olisi luotettava, raitis, hieno ihminen, niin se on tämä nykyinen kumppanini. Ja kaikki muu on oman pään sisällä olevaa levottomuutta, jota pitää sit vaan välillä päästää irti olemalla poissa näistä perhekuvioista. Ehkä joskus vielä lähden, mutta nyt olen tehnyt järkiratkaisun. Kun lapsen saaminen on ajankohtaista, niin sitä asettaa miehelle eri kriteereitä kuin vain parisuhteen ollessa kyseessä.

 

[Gillyanne]

...MUTTA mitään suurta rakkautta en mieheeni ole aikoihin tuntenut...

Hieman : Mitä se sitten on, se "suuri rakkaus"? Kuten jo aikaisemmin tuli todettua useammankin kirjoittajan suulla, pitemmän päälle ne "suuret tunteet" väsyttävät ihmisen pahasti - ja jopa koko suhteen, nimim. kokemusta on: Aikaisempi suhteeni oli juurikin tällaista jatkuvaa tunnevuoristorataa, niitä "suuria tunteita" niin hyvässä, kuin pahassakin. Suhteen loppua kohti kävikin sitten niin, että ne negatiiviset tunteet kuluttivat loppun ne positiiviset - en enää yksinkertaisesti jaksanut elää suhteessa, jossa minun rakkauttani epäiltiin jatkuvasti, ja täysin arkisista ja sanalla sanoen mitättömistä aiheista syntyi hirvittäviä huutoriitoja. (huom. kyse ei kuitenkaan ollut patologisesta mustasukkaisuudesta, vaan lähinnä ex-kumppanin valtavasta epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, jolle en syytä tiedä vieläkään.)

Kun lapsen saaminen on ajankohtaista, niin sitä asettaa miehelle eri kriteereitä kuin vain parisuhteen ollessa kyseessä.

Kukin tavallaan ja tyylillään, mutta tästä kohdasta olen kyllä eri mieltä. :piis:

 

[~Ayla~]

Oi tätä parisuhteellisuuden tuskaa ja ihanuutta! Välillä sitä kyllä kummastelee, miksei kaikki vaan voi loksahtaa paikoilleen ilman sen suurempia vaikeuksia, ilman monien tuntien miettimisiä ja asioiden analysointia... Miten monet kahvit/siiderit sitä onkaan tullut nautittua näiden suurten kysymysten ääressä...

Kävin aivan saman läpi edellisessä suhteessani. Seurusteltiin neljä vuotta, josta yhdessä asuttiin kolmisen vuotta. Alussa oli omat vaikeutensa, poikaystäväni ei ollut täysin valmis seurustelemaan ja tuntui siltä, että hänen kaverinsa vei joka kerta voiton... Itse olin jo täysin rakastunut ja kärsin tästä välinpitämättömyydestä järjettömän paljon. Ensimmäinen puoli vuotta olikin aivan kamala, kunnes hän yht'äkkiä tajusi, miten paljon minua rakasti ja muuttui unelmien mieheksi, kiltiksi ja huomaavaiseksi. Muutaman vuoden osasin siitä nauttia, kunnes tasainen onni ja auvoisuus jostain kumman syystä alkoi kyllästyttämään ja aloin epäillä rakkauttani. Tajusin, että rakastin häntä vain ystävänä. Intohimo suhteesta oli hävinnyt jo jonkin aikaa sitten, mutta ajattelin, että koska kaikki muu sujui niin hyvin, ei sillä seksillä niin väliä ollut. Meillä oli kuitenkin hauskaa yhdessä ja luimme toisiamme täysin, joten kaikkihan oli hyvin...

Jaa, sitä voi itselleen uskotella, ettei intohimo ja seksi ole niin tärkeitä... Mulla se sitten loppujen lopuksi yhtenä alkoholintäyteisenä iltana meni siihen, että lähdin toisen miehen matkaan. Yksinkertainen pettäminen, "olin kaverin tykönä yötä" ja se siitä. Yritin jättää poikaystäväni, en tietenkään voinut hänelle selittää, mitä oli tapahtunut, en halunnut satuttaa maailman kilteintä ihmistä. Hän itkien pyysi, etten jättäisi häntä ja niinpä jäin. Vuoden aikana petin häntä usean miehen kanssa, se oli oikeasti elämäni raskainta aikaa. Vihasin sitä mitä tein, mutta en kuitenkaan voinut itselleni mitään. Loppujen lopuksi saimme suhteemme päätökseen ja jatkoimme matkaa eri suuntiin.

Mitä tästä opimme? Jos oikeasti siltä tuntuu, ei yksinolo niin kauheaa ole. Jos suhteesta puuttuu se jokin, punainen lanka, suuri syy olla yhdessä, kannattaa lopettaa se ennen kuin ajautuu joko vihaamaan toisiaan, tai kuten minun tapauksessani, kierteeseen josta ei tunnu pääsevän ulos. Sitä yksinjäämistä kaikki pelkää, mutta uskotaan lujasti että meille kaikille on olemassa se joku, uskotaan rakkauteen.

Nyt olen löytänyt sen mitä odotin, suhteen missä kaikki on kohdallaan. Toki vaikeuksia on ollut, mutta niinhän se on, vaikeuksien kautta voittoon!

Jaksamista kaikille parisuhteen aallokoissa purjehtiville, kyllä me tästä elämästä voittajina selvitään!

 

[OmppuO]

Meilläkin on parisuhteessa ongelmia, tosin niin päin, että mies on epävarma tunteistaan. Nyt sitten yritetään kaikin voimin tästä selvitä. Mies ei ole ikinä tainnut jäädä suhteeseen muutamaa vuotta pidemmäksi aikaa, vaikka ikää on 35. Viimeksi kun asiasta keskusteltiin, mies onneksi sanoi, että on valmis yrittämään vaikka kuinka kauan. Se lämmitti mieltä, koska meidän suhteemme on sellainen, jonka vuoksi kannattaa taistella, molempien mielestä.

 

[Eleonoora]

Harmi, että muillakin näitä ongelmia riittää/on riittänyt. Mutta toisaalta, on hyvä tietää, etten ole ainoa, joka näistä parisuhdeongelmista kärsii.
Ajattelin ensin, että käyn hehkuttamassa tuonne "iloisuus" threadiin, mutta parempi ehkä kuitenkin purkaa tuntojaan tänne. En oikein kyllä tiedä, mitä tänne nyt kirjoittaisi.. Jos alan urakalla hehkuttaa, niin kohta asiat ovat varmasti yhtä huonosti kuin ennen. Mutta jos nyt lyhyesti kerron: pitkästä aikaa on viimeisen parin päivän aikana ollut sellainen "hei, mä rakastan tota miestä" fiilis. Muutamana iltana on olen nukahtanut avon kainaloon tuntien olevani ehkä maailman onnellisin ihminen. :haart: Ihana tunne. Ehkä tämä kaikki johtuu menkoista. Kovasti odotan, että muuttaako menkkojen loppuminen asiaa mitenkään. On nimittäin joskus aiemminkin elämä tuntunut menkkojen aikaan kovinkin ihanalta.. Mutta tällä hetkellä minäkin tahdon harrastaa seksiä, eikä se tunnu lainkaan vastenmieliseltä. Mä jaksan halata ja suukotella miestäni vaikka kuinka paljon. Se tuntuu kovin oudolta, koska viime aikoina tuollaisia hetkiä ei ole ollut. Nyt huomaan, kuinka paljon noita pitkiä halauksi ja suukkoja olen kaivannut. :haart: Mä niin toivon, ettei tämä koskaan katoaisi. Jos katoaa, niin sitten on kai pakko luovuttaa. Tahtoisin aina olla näin onnellinen.

 

[reinhardt]

Tahtoisin aina olla näin onnellinen.

Et voi. Ihmisen elämään kuuluu se, että välillä vituttaa niin maan perusteellisesti. Veikko Huovinen totesi joskus: "Mikähän siinä on, että joskus kaikki on niin persiillään, ja joskus taas on niin mukava olla." Todellisilla olosuhteilla ei välttämättä ole asian kanssa mitään tekemistä. Pitäisi oppia löytämään itsestään sellainen perusonnellisuus, joka on olemassa silloinkin, kun vituttaa.

Jos sinulla on kuukautisten aikaan parempi olo, ehdotan tosiaan, että jätät ne hormonit vähäksi aikaa pois. Sen perusteella, mitä olet kertonut, tuntuisi että jos lähdet tuosta suhteesta, teet sen siksi, että olet vähän kyllästynyt ja haluat jännitystä ja tunnekuohuja elämääsi. Mutta kun sellainen ei ikinä kestä kovin pitkään. Ihmisen elämä on valtaosin arkea. Se tuntuu nykyihmisiltä unohtuneen, aina haetaan jotain huippukokemuksia. Ellei osaa olla onnellinen ihan tavallisessa arjessa, ei mielestäni voi koskaan olla todella onnellinen. (tätä en nyt tarkoita välttämättä sinulle, Eleonoora, tällaista tajunnanvirtaa vain.)

Oikeasti ihmisten pitäisi vain oppia elämään nykyhetkessä, nauttimaan siitä mahdollisuuksien mukaan eikä ajatella niin pirun paljon.

 

[Helga]

Ihana tunne. Ehkä tämä kaikki johtuu menkoista. Kovasti odotan, että muuttaako menkkojen loppuminen asiaa mitenkään. On nimittäin joskus aiemminkin elämä tuntunut menkkojen aikaan kovinkin ihanalta..

Haloo?!?! Ei hyvin mee, jos kuukautiskierron mukaan tekee välillä mieli erota ja välillä perustaa perhe saman ihmisen kanssa

Oikeasti ihmisten pitäisi vain oppia elämään nykyhetkessä, nauttimaan siitä mahdollisuuksien mukaan eikä ajatella niin pirun paljon.

Loistavasti sanottu, reinhardt! Tähän minäkin pyrin ja mielestäni jo hiukan oppinutkin. Ajattelematta oleminen on mulle itse asiassa aika helppoa :D

 

[Eleonoora]

Kyllä sulta, Reinhardt, tulee vaan aina niin järkevää tekstiä. Oikeassahan tuota taas olet. Mut on vaan niin kiva olla, kun tuntuu siltä, että rakastan. Ei ole ihan äsken tällaista tunnetta ollut. Ja se tuntuu hyvältä. Tietysti tämäkin tunne häviää. Ilmaisin itseäni ehkä hieman väärin eilen..
Mutta en ymmärrä, miten ihminen voi olla pitkään suhteessa, jossa ei voi halata miestään ilman pelkoa, että joutuu sänkypuuhiin. Tai pelkää mennä sänkyyn, koska se mies saattaa haluta rakastella. Jotain tuollaista tämä on ollut meillä jo jonkin aikaa. Ja tuosta ollaan kyllä avon kanssa puhuttu. Ja avo oli jo omat johtopäätöksensä tehnyt: "sulla on joku toinen." :jahas:
Periaatteessahan meillä olisi pitänyt asioiden mennä koko ajan hyvin. Kaverit ja jotkut tutut on aina pitäny meitä jonain unelmaparina, vaikka oikeasti ollaan ainakin välillä aika kaukana siitä. :D Mut jotenkin sitä tuntee olonsa tyhmäksi, kun ei voi olla onnellinen, kun on hyvä rakastava mies, johon voi luottaa, joka on kohtelias, huumorintajuinen jne. Ulkonäössä voisi olla hieman parantamisen varaa, mutta se nyt on sivuseikka.

Ja nuo hormonit kyllä edelleen mietityttää. Tänään pitäisi taas aloittaa uusi laatta. En uskalla olla aloittamatta. Ja kun kumpikaan meistä ei tykkää kumista.. Voishan sitä yrittää luottaa varmoihin päiviin (miten lie vaan alkaa kierto sit heittämään ilman pillereitä) ja käyttää keskeytettyä yhdyntää, mutta siinä on aina ne omat riskinsä. Ja jos nyt satun raskaaksi tulemaan, niin pakkohan se lapsi olisi silloin maailmaan saattaa.. Ja se ei kai olisi hyvä idea.
Gynellä käyn kuitenkin ensi viikolla, niin pitää jutella sitten sen kanssa näistä asioista..
Pitäis kai lopettaa ajattelukin. Kai se elämä sillä helpottuisi. :D

 

[Gillyanne]

Mutta en ymmärrä, miten ihminen voi olla pitkään suhteessa, jossa ei voi halata miestään ilman pelkoa, että joutuu sänkypuuhiin. Tai pelkää mennä sänkyyn, koska se mies saattaa haluta rakastella. Jotain tuollaista tämä on ollut meillä jo jonkin aikaa. Ja tuosta ollaan kyllä avon kanssa puhuttu. Ja avo oli jo omat johtopäätöksensä tehnyt: "sulla on joku toinen." :jahas:

Periaatteessahan meillä olisi pitänyt asioiden mennä koko ajan hyvin. Kaverit ja jotkut tutut on aina pitäny meitä jonain unelmaparina, vaikka oikeasti ollaan ainakin välillä aika kaukana siitä. :D Mut jotenkin sitä tuntee olonsa tyhmäksi, kun ei voi olla onnellinen, kun on hyvä rakastava mies, johon voi luottaa, joka on kohtelias, huumorintajuinen jne. Ulkonäössä voisi olla hieman parantamisen varaa, mutta se nyt on sivuseikka.

Sinulla on, Eleonoora, aika lailla sama tilanne kuin itselläni oli silloin, kun aloin tehdä eroa ensimmäisestä pitkäaikaisesta poikaystävästäni (olin 23v). Sinun ikääsi en profiilistasi löytänyt, mutta menenkö pahasti metsään, jos a)arvelen sinun olevan suunnilleen samanikäinen kuin mitä itse silloin olin b)kyseessä on ensimmäinen pitkäaikainen suhteesi? (jos olen väärässä niin pahoittelen, tarkoitukseni ei ole loukata tms. :piis: ) Anyway, itse en ole päivääkään katunut, että silloin lähdin - se suhde oli ns. tullut tiensä päähän, kuten niille ensimmäisille kunnon seurustelusuhteille monesti tapaa käydä.

Ja nuo hormonit kyllä edelleen mietityttää. Tänään pitäisi taas aloittaa uusi laatta. En uskalla olla aloittamatta. Ja kun kumpikaan meistä ei tykkää kumista.. Voishan sitä yrittää luottaa varmoihin päiviin (miten lie vaan alkaa kierto sit heittämään ilman pillereitä) ja käyttää keskeytettyä yhdyntää, mutta siinä on aina ne omat riskinsä. Ja jos nyt satun raskaaksi tulemaan, niin pakkohan se lapsi olisi silloin maailmaan saattaa.. Ja se ei kai olisi hyvä idea.

EI, EI, ja vielä kerran EI! Meille ainakin opetettiin jo yläasteella, että keskeytetty yhdyntä EI ole varma ehkäisymenetelmä, eikä varmoihin päiviinkään ole luottamista. Ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä sanottuna, lapsen tekeminen tuohon teidän tilanteeseenne olisi kyllä se kuuluisa viimeinen virhe.

Nyt se järki käteen - hormonaalinen ehkäisy ei ole mikään Ainut Autuaaksitekevä Asia, mutta jos siitä luopuu, täytyy mielestäni olla sen verran aikuisuutta ja vastuuntuntoa, että huolehtii sitten ehkäisystä muulla tavoin = kondomilla ja mahd. vielä vaahdolla lisävarmuuden tuojaksi, vaikkei se niin mahdottomasti miellyttäisikään (mikäli siis tarkoitus ei nimenomaan ole saattaa lasta alulle).

 

[Eleonoora]

a)arvelen sinun olevan suunnilleen samanikäinen kuin mitä itse silloin olin b)kyseessä on ensimmäinen pitkäaikainen suhteesi? (jos olen väärässä niin pahoittelen, tarkoitukseni ei ole loukata tms. :piis: )

Suht hyvin veikkasit! ;)

EI, EI, ja vielä kerran EI! Meille ainakin opetettiin jo yläasteella, että keskeytetty yhdyntä EI ole varma ehkäisymenetelmä, eikä varmoihin päiviinkään ole luottamista. Ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä sanottuna, lapsen tekeminen tuohon teidän tilanteeseenne olisi kyllä se kuuluisa viimeinen virhe.

Nyt se järki käteen - hormonaalinen ehkäisy ei ole mikään Ainut Autuaaksitekevä Asia, mutta jos siitä luopuu, täytyy mielestäni olla sen verran aikuisuutta ja vastuuntuntoa, että huolehtii sitten ehkäisystä muulla tavoin = kondomilla ja mahd. vielä vaahdolla lisävarmuuden tuojaksi, vaikkei se niin mahdottomasti miellyttäisikään (mikäli siis tarkoitus ei nimenomaan ole saattaa lasta alulle).

Tiedän tosiaan, miten tyhmää on luottaa noihin varmoihin päiviin sun muihin. Tiedän myös sen, että lapsi sotkisi tätä tilannetta entisestään. :( Syön noita pillereitä nyt vielä ainakin kolmen kuukauden verran, kun niitä sen verran on jäljellä. Sitten pitää katsoa, miltä näyttää. Jos vaikka jättäisi sitten pois.. Mieli tekee kovasti yrittää olla ilman pillereitä. Ja voin vaikka olla panematta jonkun kuukauden, jos siitä on kiinni. Paitsi jos entiset halut palais lopetuksen myötä, niin sit ei parin kuukauden tauko oliskaan enää mahdollinen. :D No mutta, jälleen aika näyttää. Onhan tässä vielä muutama kuukausi aikaa miettiä, että mitä sitä tuon ehkäisyn kanssa tekee. Ja ylipäätään koko tämän suhteenkin kanssa. Tuntuu niin vaikealta edes miettiä, mitä se elämä olisi, jos tämä kaikki pitäisi jättää taakseen.

 

[Gillyanne]

...

Jep. Mitä enemmän näitä juttujasi luen, sitä voimakkaammin minulle tulee sellainen tunne, että sinulle on nyt käynyt/käymässä niin kuin niin monelle muullekin, esim. minulle: Olet kasvanut aikuiseksi suhteesi aikana, ja sen myötä pikku hiljaa erilleen kumppanistasi. Sellaista se on, elämä. Times they are a-changing, lauloi jo Dylan (vai oliko se Dylan?) aikoinaan. Edelleen esitän sinulle saman kysymyksen, kuin jo aikaisemmin: oletko tosiaan sitä mieltä, että haluat olla tämän miehen kanssa koko loppuelämäsi? Oletko valmis hyväksymään tämän suhteen epäkohdat ja tyytymättömyytesi siihen, ja hylkäämään näinollen mahdollisuuden paremman ja sopivamman miehen löytämisestä? Päätöksen teet toki itse, mutta muista, että olet vielä todellakin nuori - ja loppuelämä hemmetin pitkä aika...

Mitä tulee siihen, että ajatus kaiken taakseen jättämisestä yms. tuntuu vaikealta ja kauhealtakin, niin voin lohduttaa, että aika moni on ollut samanlaisessa tilanteessa - ja tehnyt siitä huolimatta suuren ja vaikean ratkaisun, ja vieläpä selvinnyt siitä hengissä ja tyytyväisenä. Olin itse sellaisessa tilanteessa viimeksi kesällä 2002, avioliittoni vedellessä viimeisiään. Olin jollain tasolla tiedostanut jo pitkään, ettei liitto tulisi olemaan ikuinen, ja etten ollut onnellinen eikä minusta ikinä sellaista mieheni (siis nykyisen ex-miehen) kanssa tulisi, mutta vasta tuolloin kesällä tuo ajatus sai tiedostetun muodon, ja aloin sitä aktiivisesti pohtia. Ja kuten sinullakin, ajatus lähtemisestä ja täydellisestä elämänmuutoksesta tuntui ensialkuun aivan kamalalta ja mahdottomalta - enhän kertakaikkiaan voisi tehdä niin! Kunnes sitten eräänä päivänä kysyin itseltäni: Miksen muka voisi? Kuka minua loppujen lopuksi estää - paitsi minä itse?

No, sen jälkeen asiat sitten etenivät suht nopeaan tahtiin, ja katunut en ole hetkeäkään. Ja huom! en edelleenkään yritä väittää, että ero olisi teidän tapauksessanne ainut vaihtoehto - mutta yksi varteenotettavan vaihtoehto se kyllä kertomasi perusteella on.