Oikea aika kisaamiseen? ... ja paljon pohdintaa kisaamisesta ylipäätään

[Faidra]

Tästä aiheesta on ollut paljon keskustelua erinäisissä threadeissa täällä kisapuolella, kuvathreadeissa ja mimmien puolella. Ajattelin kuitenkin aloittaa aiheesta uuden threadin, koska mua kiinnostaa kuulla muiden mielipiteitä asiasta.

Milloin teidän mielestänne on oikea aika kisaamiseen? Jos aloittaa nollapisteestä, niin minne kannattaa realistisesti asettaa tavoite (monille se kisapäätöksen tekeminen ja ajankohdan asettaminen on kuitenkin se eniten motivoiva tekijä)?

Välillä mietin, tuliko ekaan kisaan lähdettyä liian nopeasti - oliko kaksi vuotta valmistautumista kisat tähtäimessä liian vähän. Vai oliko se siinä hetkessä riittävästi, sen verran kuin nyt noviisikisoihin kannatti tai "piti" treenata. ... ja valmistautua henkisesti. Nyt vasta alan ymmärtää, miten kokonaisvaltainen tämä laji on. Ei se riitä, että eka kisadieetti menee kivasti ja päästään kireään kuntoon. Jos lajille haluaa omalla kohdallaan jatkuvuutta, on alusta lähtien osattava suunnata ajatukset jonnekin paljon pidemmälle ja siihen, että lajista on tultava elämäntapa jotta se voi jatkua kilpailumielessä. Mistä tietää, millloin sitten on oikea aika kisata uudelleen?

Moni lajin aikuisiällä aloittanut ei ole koskaan aiemmin elämässään elänyt kilpaurheilijan elämää. Siihen oppiminen ja tottuminen vaatii väkisinkin asennemuutosta, jopa muutosta omaan identiteettiin. Kuka olin ennen tätä ja kuka olen sen jälkeen, kun päätän tähdätä tiettyyn kisaan? En tarkoita nyt sitä, että humps - kun kävelet ensimmäistä kertaa lavalta alas, olet muuttunut ihminen. Ei se nyt ihan niin mene... mutta.

Kisadieetille hyppäys on tosi monelle ISO askel aivan erilaiseen elämään: tinkimättömään ja armottomaan työntekoon, jossa usein ei ole sijaa tunnetiloille (tai lähinnä niiden mukaan toimimiselle). Jos aiemmin aerobic-tunnille mentiin silloin kun huvitti, on viimeistään kisadieetin alkaessa pakko muuttaa omaa asennettaan. On pakko luoda tahtotila (hyi, inhokkisana) joka kantaa sinne kisoihin asti. Useimmilta se onnistuu jopa pelottavan helposti. Kisadieetti ja ns. normaali elämä voivat olla aivan päinvastaisia. Kisadieetti voidaan vetää täydelliseen askeesiin ja sulkeutua sinne omaan pieneen kisadieettiympyrään, jossa muille ajatuksille ei pahemmin jää sijaa. Ajatus on ainoastaan siinä yhdessä päivässä.

Mutta mitä tapahtuu kisojen jälkeen? Jos kisa jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi, niin ei kai sillä sitten ole niin väliä - elää kuten parhaaksi näkee. Ehkä silloin laji ei ole oikea ko. henkilölle. Mutta entäs ne, jotka haluavat oppia elämään lajin kanssa niin, että se nivoutuu vaivattomasti ja mukavasti omaan elämään? Miten kauan siihen menee? Ainakin mulle on tullut vähitellen sellainen olo, että kun ensimmäiset kisat on kisattu, se hurjin alkuhuuma koettu ja kuherruskuukausi lajin kanssa on ohi, on ennen seuraavia kisoja opittava tuntemaan itsensä kilpaurheilijana. Yhtälailla on ymmärrettävä syvällisemmin oman kehonsa toimintaa ja sitä, miten se vastaa mihinkin asioihin eli treeniin, ravintoon, lepoon. Siinä mielessä ainakin musta tuntuu, että juuri nyt tämä ensimmäisten ja toisten kisojen välinen kausi on vähintään yhtä haastavaa, kuin aivan alussa oli ensimmäiselle kisadieetille lähteminen. Yhtä lailla opettelua tämäkin, äärilaidasta toiseen menoa tunnetilojen suhteen.

Niin... eli takaisin siihen aiheeseen. Milloin sinne kisoihin kannattaa lähteä? Sitten kun sydän sanoo niin? Vai sitten kun peilikuvassa on tapahtunut selkeää muutosta ja "kuuluu" kisata uudelleen, ettei nimi unohdu ja tuntuma kisaamiseen katoa? Mulle sanottiin ihanasti tuossa taannoin - "on kivaa, kun voi kisata sitten kun itse haluaa". No niinhän se tietysti menee... mutta mikä on järkevää? Jotkut kisaavat vuoden välein, toiset useamman kisan peräkkäin, toiset pitävät pidempään taukoa. Mikä näistä on kenellekin tuntunut parhaimmalta ratkaisulta ja minkä vuoksi?

Vuosi tuntuu kamalan lyhyeltä ajalta. Kisoista palaudutaan 2-3kk, jonka jälkeen aloitetaan lyhyt treenikausi. Jos kunto pääsee karkaamaan löllöksi, on uusi dieetti aloitettava jo reilun puolen vuoden jälkeen edellisen lopettamisesta. Ehtiikö siinä kehittyä? Tai ehtiikö palautumaan henkisesti, vaikka kroppa olisikin jo palautunut? Jos kunnon taas saa pidettyä nättinä ja pudotettavaa on vain n. 5-7kg, voi vuosi olla ihan hyväkin aika... vai?

Entäs monta kisaa peräkkäin? Dieettien välillä voi huonolla säkällä olla vain muutama hassu viikko. Äärimmäisen rajun dieetin jälkeen paino voi parissa viikossa nousta lähes ensimmäisen dieetin alkulukemiin... ja sitten pitäisi jälleen dieetata sama h*lvetillinen määrä painoa pois jälleen jopa yli 20 viikon dieetillä. Raskasta päälle ja keholle. Ainakin mulle tämä systeemi opetti sen, että kahden dieetin rumban jälkeen myös palautumiseen menee tuplasti aikaa. Sitä en osaa arvioida, kumpi tuossa vaiheessa palautuu pidempään, keho vai pää.

Harvemmin kilpailu taas tuntuu monessa mielessä fiksulta ratkaisulta. Mutta yhtälailla mulle on kysymysmerkkinä se, kuinka helposti itsensä jälleen saa viritettyä siihen kisanälkään ja kisadieettimoodiin. Vai tuleeko se sieltä itsestään kun aika on?

Tuntuu että kaikki riippuu kaikesta. ;) Mikään ei ole sen enempää oikein kuin väärinkään... ja kaikki kisaajat ovat erilaisia. Joutuuko muissa lajeissa miettimään näitä asioita niin jumalattoman paljon? Vai onko se aina täysin selvää, että seuraavalla kisakaudella kisataan riippumatta kehityksestä?

Joskus joku fiksu sanoi että tässä lajissa ne kisat käydään todellisuudessa siellä treenikaudella. Sen vuoksi ainakin mulla on sellainen olo, että ennenkuin sen treenikauden saa kulkemaan hyvällä rytmillä ja pystyy konkreettisesti näkemään jonkinlaista kehitystä, on turha lähteä uudelle kisadieetille. Dieettihän kuorii vaan päältä pois sen "suojakerroksen" ja paljastaa treenikauden tulokset, jotka sitten esitetään kisapäivänä. Miksi nähdä niin hirmuinen vaiva tuodakseen jälleen lavalle täysin saman paketin? Eihän se dieetti voi olla tämän lajin ainoa suola, kun sitä ei kuitenkaan loputtomiin eletä (vaikka joskus se tuntuisi melkeinpä helpoimmalta vaihtoehdolta - siis olla dieetillä aina). Treenikausi tuo aina ne vapaudet ja sen saman valinnan mahdollisuuden, mikä ennen kisadieettiä oli joskus olemassa. Jotta sen vapauden kanssa osaa ja pystyy elämään, on löydettävä tasapaino... ja halu elää kilpaurheilijan elämää. Tai siis näin ainakin mä ajattelen. Sen perusteella, mitä olen muutamiin upean fysiikan rakentaneisiin kilpailijoihin tutustunut, uskon että heidän kohdallaan on juuri noin. Tiedostivat he sitä itse tai eivät.

Tässä tuli nyt noin miljuuna riviä vapaata ajatuksenvirtaa. Kirjoittakaa tekin mitä mieleen juolahtaa. Toivon syvästi ettei tämä mun postini jää tämän threadin ainoaksi (se olisi jotenkin noloa). :D

 

[vilma-liina]

Milloin teidän mielestänne on oikea aika kisaamiseen?

Nyt tulee kyllä noloa töks-tekstiä tuollaisen pitkien pohdintojen jäsentämän postauksen jälkeen, mutta lyhyesti virsi kaunis..

Eli jos puhutaan jo aiemmin kisanneesta kilpailijasta, niin se oikea aika on mielestäni silloin, kun tiedän, että se "tahtotila" on niin vahva, että se kantaa sinne kisoihin asti, vaikka elämässä olisi muitakin haasteellisia juttuja siinä samalla. Ja ehdoton edellytys ainakin omalla kohdallani on se, että aina pitää olla jotain uutta näytettävää, uusien kisa-asujen lisäksi ;) Eli aina pykälän verran valmiimpana ja edistyneenä kilpailijana lavalle. Noviisikilpailijasta onkin sitten huomattavasti vaikeampi sanoa.. itse tein ekan kisadieetin sillä mielellä, että jos dieetin loppuvaiheessa ei kroppa näytä rakenteen tai lihasmassan tai kireyden osalta lajin vaatimuksien edellyttämältä, niin en mene koko kilpailuun, vaan kehitän jotain uutta tavoiteltavaa.

Eli kai se niin menee, että jos se polte sinne lavalle on kova, niin dieetti päälle ja katsomaan, mitä tuleman pitää.

Varmasti kilpailijan pidemmän aikavälin tavoitteet ja se kaikki muu siviilielämä, työ ja perhe vaikuttavat hyvin pitkälle siihen, millä tavoin tätä touhua vie eteenpäin. Jos olisin sinkku tai lapseton, niin panostuksen määrä tähän lajiin olisi hyvinkin eri luokkaa, kuin mitä se tällä hetkellä on, ja kilpailutahti olisi huomattavasti tiiviimpi. Tällä hetkellä itselleni tämä laji tulee vasta hyvänä kakkosena perheen jälkeen. Olishan se mukava, jos kaikkea pystyisi tekemään samaan aikaan täysillä, mutta jostain on aina vähän tingittävä, ja omalla kohdallani (niinkuin varmasti monen muunkin perheellisen) se tinkimisen kohde ei koskaan tule olemaan perhe, vaan aina jokin muu. Ja kyllä se vaan niin on, että jos tällä panostuksen määrällä en saavuta itselleni asettamia tavoitteita, niin siirryn suosiolla kokonaan syrjään ja annan tilaa nuoremmille tai ainakin innokkaammille ja lahjakkaammille. Keskityn vaikka sitten pelkästään lietsomaan näitä nettikeskusteluja :D

Vastasinkohan edes mihinkään Faidra sinun kysymykseesi?

 

[Annabel]

Eli jos puhutaan jo aiemmin kisanneesta kilpailijasta, niin se oikea aika on mielestäni silloin, kun tiedän, että se "tahtotila" on niin vahva, että se kantaa sinne kisoihin asti, vaikka elämässä olisi muitakin haasteellisia juttuja siinä samalla. Ja ehdoton edellytys ainakin omalla kohdallani on se, että aina pitää olla jotain uutta näytettävää, uusien kisa-asujen lisäksi ;) Eli aina pykälän verran valmiimpana ja edistyneenä kilpailijana lavalle.

Jos olisin sinkku tai lapseton, niin panostuksen määrä tähän lajiin olisi hyvinkin eri luokkaa, kuin mitä se tällä hetkellä on, ja kilpailutahti olisi huomattavasti tiiviimpi.

Ja kyllä se vaan niin on, että jos tällä panostuksen määrällä en saavuta itselleni asettamia tavoitteita, niin siirryn suosiolla kokonaan syrjään ja annan tilaa nuoremmille tai ainakin innokkaammille ja lahjakkaammille.
:

Ja tämän kanssa olen aivan samaa mieltä! Varsinkin sen asian suhteen, että mikäli se työmäärä, jonka olen kykeneväinen tälle lajille uhraamaan, ei riitä siihen että saavuttaisin tavoitteeni, siinä tapauksessa on mietittävä jotakin muuta kuin kilpailemista. Mä katson nyt minkä verran puolessatoista vuodessa olen kehittyny, ja mihihn kuntoon itseni tällä kertaa saan. Sen jälkeen on päätöksen paikka...

Itsehän olen kilpaillut koko ikäni, joten tuntuu tyhmältä ajatella, että harrastaisin jotakin vain huvin vuoksi..mutta mä myös koen, että ikää ja muuta sisältöä on tullut omaan elämään sen verran lisää, että tuo ikuinen kilpaileminen voisi ollakin hyvä jättää taka-alalle. Mulla on tavoitteita nyt aika paljon jo ihan työelämässäkin, että uskon sen täyttävän osan siitä aukosta, jonka kilpaurheilun jättäminen mahdollisesti aiheuttaa. Koskaanhan ei tiedä, vaikka mut nähtäisiin HelsinkiMaratonissa tulevaisuudessa ;) , hehee!

Mutta tuohon kisaamispäätökseen vielä. Tottahan se on, että parempi olisi, kun vaan ensin rauhassa treenaisi kunnon pohjat, ennenkuin lähtee kuihduttamaan itseään kisadietillä. Käyttäisi senkin ajan hyödyksi = lihasten kasvatukseen/ habituksen muokkaamiseen. Turha sinne lavalle on lähteä ruipelona tai puolikuntoisena, jos tavoitteet on esim päästä 5 parhaan joukkoon. Sen verran kovaa naista on jopa Suomen kisalavoille kapuamassa ja taso vaan nousee.

Toisaalta taas ymmärrän senkin puolen, että kaikki ei vaan jaksa treenata ja treenata vuosi tolkulla, kohti jotakin hamasssa tulevaisuudessa häämöttävää kisaa varten. On ymmärrettävää, että esim parin vuoden välein haluaa käydä katsomassa miten se lavakunto on muuttunut. Ilman diettiähän on hiukan vaikea nähdä, kuinka paljon oikeesti on kehittynyt, vai onko ollenkaan (?).

Jokainen tietty tekee itse omat päätöksensä ja kaikkia valintoja tulee kunnioittaa. Kannattaa keskustella valmentajan tai jonkun muun alan osaajan kanssa ja näyttää omaa kuntoa. Pohtia yhdessä, että koska kannattaa lähteä kisaamaan. Mun mielestä valkun tai vastaavan tulee sanoa suoraan, jos vielä tarvitaan esim vuoden tai kahden lihatalkoot, ennenkuin kannattaa alkaa kisadietille...

 

[Faidra]

Vilmis, en mä tainnut mitään yhtä ainoaa oikeaa vastausta tuolla pohdinnallani hakeakaan, kunhan purin ajatuksia. Ja ajattelin, että ehkä muutkin ovat miettineet näitä asioita. Meillä on leirejä harvoin, moni puuhaa harrastuksen parissa yksin jne. joten uskon, että monella tulee pyöriteltyä näitä asioita mielessä ihan itsekseen. Usein se vaan helpottaa ajatuksenjuoksua jos saa vastakaikua omille mietteilleen muilta lajin harrastajilta.

En mä olettanut että tähän perään kukaan kirjoittaa kymmenen sivun pohdintoja lajin syvimmästä olemuksesta. Kunhan pistetään vaan ajatuksia juoksemaan, aina voi olla niin että joku muu saa pienen kipinän tai ahaa-elämyksen jostain asiasta kunhan joku muu vaan sanoo sen ääneen.

Yksi syy miksi mä tätä juttua mietin on se, että niin moni tuntuu tän lajin parissa viihtyvän vain pari vuotta. Kisadieetteihin kyllästytään, sijoituksiin petytään... ja todetaan, että ei musta ollutkaan tähän. En haluais että omallak kohdallani näin kävisi. Sen vuoksi on pakko miettiä mitkä on niitä asioita, joiden kautta lajia voi ja jaksaa harrastaa vuosikaudet. Monellahan se fysiikka todellisuudessa puhkeaa kukkaan vasta kolmenkympin rajapyykin ylityksen jälkeen - mutta jos polttaa itsensä loppuun jo 25-vuotiaana, niin eihän sitä ikinä edes tule nähneeksi, mihin asti olisi voinut päästä.

edit: Ja jos äijillä on tähän jotain kommentoitavaa, niin älkää nyt tänne sitä kirjoittako vaan fleimatkaa ihan suoraan vaikka privalla.

 

[Ex-Tavis]

Yksi syy miksi mä tätä juttua mietin on se, että niin moni tuntuu tän lajin parissa viihtyvän vain pari vuotta. Kisadieetteihin kyllästytään, sijoituksiin petytään... ja todetaan, että ei musta ollutkaan tähän. En haluais että omallak kohdallani näin kävisi. Sen vuoksi on pakko miettiä mitkä on niitä asioita, joiden kautta lajia voi ja jaksaa harrastaa vuosikaudet. Monellahan se fysiikka todellisuudessa puhkeaa kukkaan vasta kolmenkympin rajapyykin ylityksen jälkeen - mutta jos polttaa itsensä loppuun jo 25-vuotiaana, niin eihän sitä ikinä edes tule nähneeksi, mihin asti olisi voinut päästä.

Hyvä kun mietit ääneen!

Ylläoleva teksti on kuin mun näppikseltä. Mun tarkotus on harrastaa tätä lajia ainakin jossain mielessä koko loppu elämäni ajan.

Uskoisin, että kun nauttii itse treenaamisesta koko sydämestään (juuri sillä tavalla, mitä esimerkiksi sun Faidra teksteistä huokuu) eikä treenaa pelkästään niitä vuonna 20XX tulevia kisoja varten, tavoite on mahdollista. Kun vain löytää sen oman tasapainon ennen kaikkea itselle sopivien syömisten ja treenimäärän kanssa, niin tavoite on varmasti mahdollista saavuttaa.

Itse voin puhua pelkästään ensimmäistä kertaa kisoihin treenaavan näkökulmasta, joten en voi ottaa kantaa siihen, miten kauan kisojen jälkeen kestää, ennen kuin kannattaisi kisata uudelleen...

Faktahan on, että kukaan ei ole tässä lajissa koskaan valmis. Jotkut ovat aina tyytymättömiä kuntoonsa, eivätkä ehkä nouse lavalle sen takia koskaan. Toisessa ääripäässä ovat ne, joita motivoi treenaaminen kisoja varten ja vain siten he saavat itsestään kaikkensa irti ja treenaavat ns. täysillä. Siinäkään ei sinänsä ole mitään pahaa. Pääasia mielestäni on, että kisaamispäätös täytyy syntyä omasta, ei valmentajan tai kannustavien ystävien/salituttujen halusta.

Olen samaa mieltä Vilmiksen kanssa siitä, että kisaamispäätökseen olisi nimenomaan hyvä saada kokeneen ihmisen "hyväksyntä",siis arvio siitä, että pohja on tarpeeksi hyvä jotta lavalle kannattaa nousta. Itse henkilökohtaisesti itseasiassa kannattaisin jonkinlaista esikarsintaa tulokasluokkiin BF-kisoihin. Sen avulla karsittaisiin jo ennen itse kisaa pois ne, jotka kaipaavat auttamattomasti vielä muutamia treenivuosia ja näin myös luokkien koko pienentyisi, mikä olisi katsojaystävällisempää. Tiedän, että kaikki eivät varmasti ole samaa mieltä, mutta kunhan nyt tulin sanoneeksi mielipiteeni ääneen.

Tässä nyt tosi hajanaista pohdintaa..

 

[Carina]

Hyvä, että Faidra laitoit ajatuksia tästä aiheesta, sillä tosiaan on asia pyörinyt mielessä. Paljon. Tässä omaa ajatuksenvirtaa...

Tällä yhdellä kisakokemuksella ei paljoa osaa lajista vielä sanoa, mutta uskon itse oppineeni kuitenkin tästä paljon.

Tiedän, että olin keväällä hyvin keskeneräisenä lavalla ja varmasti moni muu minun pöksyissäni olisi jättänyt kevään karkelot väliin ja siirtänyt tavoitetta edemmäs. Kunto oli löysä eikä lihastakaan ole tarpeeksi jne. Syy, miksi kiipesin itse lavalle oli se, etten vaan halunnut antaa periksi. Sillä jollain tavalla uskon, että silloin en varmaan itse enää koskaan olisi lavalle noussut.

Kisakokemus antoi ennen kaikkea lisää motivaatiota. Toki se motivaatio on ennenkin punttailuun löytynyt ja teen tätä nytkin ihan omaksi ilokseni. Kilpailemisen myötä tuntuu, että motivaatio kovaan treeniin ja syömiseen urheilijan tavoin on suurempi.

Kuitenkin tässä ollaan vielä lapsenkengissä monessa asiassa ja itselläni kisadieetin jälkeen puhkesi takaisin vanhat häiriöiset käyttäytymiset syömisten suhteen. Tämä on yksi asia, jonka toivon että ne, joilla on historiaa syömishäiriöiden suhteen ottaisivat huomioon kisaamista miettiessä. Sitä en tarkoita, että kaikilla puhkeaa syömishäiriö kisadieetillä/kisadieetin jälkeen takaisin, mutta että asia kuitenkin tiedostettaisiin.

Itse olen paininut näiden ruoka-asioiden kanssa koko ikäni, mutta uskon myös, että tämä laji antaa minulle loppujen lopuksi paremmat lähtökohdat myös oikeanlaisen syömistapojen oppimiseen. Se hyvä olo, minkä tämä harrastus tuo on niin eufoorinen, että sitä haluaa vaan päivä päivältä lisää.

Milloin uudestaan kisaamaan?
Minulla on samat periaatteet kuin Vilma-liinalla ja monella mullakin, eli samaa pakettia en halua mennä lavalle esittämään. Eli pitää olla kehitystä esittää monella saralla. Mutta haluan myös, että opin elämään tämän lajin kanssa kokonaisuudessaan, kuten Faidrakin kirjoitti ja uskon, että tätä kautta olen myös "valmiimpi" seuraavaan kisadieettiin.

Hassua, että silti tässä kisadieetistä jo reilusti turvonneessa olomuodossani olen ihan ok itseni kanssa. Uskon, että en voi saadakkaan kehitystä henkisesti/fyysisesti jos vihaan jatkuvasti olomuotoani ja itseäni. Tiedän, että monille nykyinen lookkini on ja olisi kauhistus elää, mutta onneksi elämässä on kuitenkin niin paljon muitakin asioita, missä voi "päteä" .

Tiedän, että urheilua tulen aina harrastamaan jossain muodossa ja salitreeni on kuulunut harrastuksiin jo niin kauan, etten sitä varmaan osaisikaan lopettaa. Toki muut prioriteetit tulee varmasti entisestäänkin lisääntymän, joskus mm. perheen myötä, mutta oma paikkansa tällä harrastuksella taatusti tulee aina löytymään.

Toivottavasti tästä ajatuksenvirrasta löytyy edes joku pointti... :haart:

 

[Aivi]

Mikä on oikea aika kisaamiseen, siihen on vaikea vastata. Itse en ainakaan lähtenyt oikeaan aikaan kisaamaan, sen voin sanoa näin jälkiviisaana. Toisaalta, en ottaisi sitä kokemusta poiskaan, sillä se opetti paljon. Voin sanoa, että eka kisakokemus oli tähän astisen elämäni yksi kasvattavimmista Kun lähdin ensimmäiseen kisaani en oikeesti tiennyt lajista "mitään". Luulin kyllä tietäväni millaista on olla dietillä ja mitä kisassa haetaan(siis ideaali rakenne, kunto jne). Näin jälkeenpäin osaan nauraa itselleni Olin niin sinisilmäinen. Ekasta dietistä palautuminen vei kauan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuten Faidra sanoi vuosi on lyhyt aika. Itsellä oli tosi vaikea hyväksyä se miten kireä keho muuttui niin nopeasti isommaksi Henkisesti taisin palautua nopeammin kuin fyysisesti ja aika pian tein päätöksen lähteä kisoihin uudelleen. Muutin asennettani. Tajusin että on keskityttävä muihinkin asoihin, kuin vain tähän lajiin. Löysin myös itsestäni kilpailuvietin ja "voitontahdon". Toinen dietti sujui henkisesti ainakin paremmin. En hermoillut niin paljoa :D Tiesin realistisesti mitä on edessä.

Kolmannet kisat häämöttää jossain tulevaisuudessa. Kipinä kisata kytee pinnan alla, mutta se ei ole mikään pakko. Minun on helppo treenata "omaksi ilokseni" Syy miksi alunperin aloin käydä salilla ja opettelin muutenkin terveet elämäntavat oli saada kroppa kuosiin. Olen elänyt kurinalaista elämäntapaa jo vuosia ennen kisaamista joten kohtuullisen kunnon säilyttäminen on "helppoa". Tietysti tahdon asettaa itselleni tavoitteita vaikken kisaisikaan, ilman niitä ei ole kehitystä.

Tämä laji on monella tapaa niin erikoinen, että tulee toisinaan miettineeksi onko tässä mitään järkeä. On niin paljon helpompi olla näin normaalisti (offilla) treenata kovaa ja syödä hyvin, mutta fiksusti. Mutta jos tahtoo poiketa kaavasta voi sen tehdä. Viime kesä meni dietatessa ja jotenkin tuntuu, että se meni ihan ohi. En osannut nauttia siitä kuten nyt.

Kisaamisessa on monia hienoja juttuja. Diettikin on kivuton jos asennoituu oikein.Mielestäni ideaalikilpailija on henkisesti tasapainoinen. Itse olen vielä liian tuuliviiri. Okei jos teen päätöksen niin kykenen pysymään siinä enkä jätä leikkiä kesken. Mutta lähinnä tarkoitan sitä, etten aina tiedä mitä haluan. Haluanko kilpailla fitneksessä vai juosta vaikka maratooni (tämä on vain esimerkki kintut ei kestäis) Mutta kilpailin tai en tätä elämäntapaa aion noudattaa ja se päätös pitää ;)

 

[Fättis]

Hyvää juttua! Harmittaa kun ite ei ehi ajatuksella tähän keskusteluun osallistumaan töiden ohessa, mutta jotain juttuja aina välillä pulpahtelee mieleen.

Omalla kohdallani eka kisaamispäätös tuli ihan yllättäen. Olin treenannut vasta pari vuotta tavoitteellisemmin ja mietin mahtaako olla tarpeeksi lihasta. Otin valmentajan ajatuksena tähdätä joskus vuoden-kahden päästä kisoihin, mutta jotenkin siinä kävikin niin, että päätettiin riipasta pekonit pois ja lavalle, samalla saisin kokemuista kisaamisesta ja näkisimme mitä musta jää jäljelle. Valmentaja siis rohkaisi tähän ja luotin hänen näkemykseensä.

Yhteinen tavoite oli vain ja ainoastaan vetää dietti läpi loppuun saakka ja saada kokemusta, ei muuta. Ja oon tosi tyytyväinen että sen tein, en tiedä oisinko välttämättä koskaan kisannutkaan, ellen silloin olisi sitä mieletöntä intoa käyttänyt hyväksi.

Ekan kisan jälkeen ei ole ollut vastaavaa huumaa ja paloa, se oli....jotain aivan käsittämätöntä Tai se on muuttunut ajan ja iän myötä tasasemmaksi ja järkevämmäksi (tai ainakin toivon niin). Viimisimmän dietin vedin läpi kyllä suurella mielenkiinnolla, mutta lähes panikoimatta ja ilman mitää hysteeristä höpötystä ja stressiä. Se oli ihanaa. Ja vielä kerran haluan sen niin viedäkin läpi, sitten on aika jäädä katsomon puolelle.

Mielestäni oikea aika kisata on silloin, kun ei epäröi hetkeäkään sitä, jaksaako vetää rundin läpi. Jotta henkisetkin voimavarat riittävät, tulee mielestäni elämän (työ ja siviili) olla silloin kaikinpuolin kunnossa.

Nyt takas töihin, voi tosin olla että muisti palaa pätkittäin ja palaan astialle vielä ;)

 

[Suvituuli]

Tervens!

Tulipas tämä threadi sopivaan aikaan itseni kannalta. Kiitos Faidra, että jaksat olla tälläkin saralla aktiivinen. Kiitos myös hyvistä vastauksista!

Mulla on erilaisia lajeja takanapäin, mutta yksikään ei ole ollut niin kokonaisvaltainen kuin tämä laji. Olen kisannut aina EM -tasolla asti, mutta koskaan ei ole ollut kyse pelkästään ulkonäöstä. Se seikka tuo omanlaisensa paineen tähän lajiin. Nykyisin tuntuu siltä, että kaikki mitä teen ja kaikki mitä syön, näkyy päällepäin. Kroppa on viritetty äärimmilleen ja pienilläkin muutoksilla ruoassa voi olla isohkojakin vaikutuksia kunnon ja treenin suhteen.

Minä valitsin sen tien, että en jää pitkille tauoille kisaamisesta. Päätöstä ohjasi sen tiedostaminen, että olen selkeästi "ON - OFF" -ihminen. Joko panostan johonkin asiaan täysillä tai sitten en ollenkaan. En tiedä, onko tämä tie sellainen, että poltan itseni loppuun ennen kuin olen aloittanutkaan, mutta aina kanattaa yrittää.

Minä jotenkin jaksan uskoa ikään kuin kohtaloon... Kaikki asiat tuppaavat mennä niin kuin niiden on tarkoituskin mennä. Jos asiat ajautuvat siten (tai jos onnistuu viemään elämää eteenpäin niin), että kisaaminen tulee mahdolliseksi, niin miksi ihmeessä ei tarttuisi tilaisuuteen. Tietysti pitää olla realistinen ja rehellinen voimavarojensa sekä fysiikansa suhteen, mutta myös uskoa itseensä ja tehdä koko ajan töitä unelmien toteuttamiseksi.

Moni saattaa nauraa ääneen sille, miten vähän aikaa valmistauduin kisoihin ja kuinka lyhyen dietin vedin läpi. Mutta se ei ollut hassumpi valinta, koska pääsin tutustumaan lajiin ja sain kisapaikan SM -kisaan. Minun kohdallani valmentaja teki sen arvion, onko minusta vielä kisaamaan. Minä en osannut muuta kuin nyökytellä päätä, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista kisaanvalmistautuminen tulisi olemaan.

Nyt olen aavistuksen viisaampi ja dietin aloittaminen tuntuu vähän hankalemmalta, kun tietää mitä on edessä. Ja varsinkin kun tietää, että on oltava vielä ehdottomampi ja treenattava vielä kovempaa kuin aiemmalla kisaan valmistavalla jaksolla. Kroppa ei ehtinyt kauaa palautua edellisestä dietistä, mutta olen silti valmis tekemään töitä "satalasissa". Eniten mietityttää, mitä monsuunikaudet tuovat tulleessaan. Nyt ainakin PMS -oireet ovat olleet todella voimakkaita.

Minä olen iloinen siitä, että minulla on perhe ja lapset tässä matkassa mukana. Minä en ajattele suoranaisesti niin, että perhe tulee ensin ja sitten vasta harrastus. Oikeastaan ajattelen niin, että kun kun olen perheen kanssa, olen läsnä täysillä, mutta kun treenaan, unohdan kaiken muun. Mutta kuten on jo moneen kertaan toitotettukin, jokaisella nää jutut menee kaikilla niin eri tavalla. Joskus on vain niin, ettei esim. perheeseen liittyvät tekijät mahdollista kisaamisa. Minulla niin kävi kolme vuotta sitten. Olisin halunnut kisata, mutta olin valmis toteuttamaan mieheni unelman ja hankimme yhteisen lapsen. En minä jäänyt sitä kauaa märehtimään. Tiesin, että jatkan matkaa heti kun vauva on saatu maailmaan.

Minä toivon myös, etten vain käväisisi tässä lajissa. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Minä menen elämässäni sinne suuntaan, joka tuntuu hyvältä ja oikealta, en sinne mikä vaikuttaa järkevältä.

Tällaisten asioiden pohtiminen on varmasti hyväksi, mutta minä kehottaisin myös jättää liian vatvomisen syrjään. Se on rohkeutta, että uskaltaa vaikka pelottaa. :haart: Tavoitteet ovat varmasti se asia, josta kannattaa lähteä liikkeelle. Jos haluaa menestystä lähteä metsästämään, silloin on varmaankin syytä tehdä ensin rutkasti pohjaduunia. Jos taas on valmis tasaisempiin tavoittesiin ja siihen, että ne saattavat muuttua matkan varrella, niin silloin näen vaihtoehtona sen, että hyppää kisapuuhiin mukaan ikään kuin lennosta.

Lajia tuntevien kirjoituksista ja puheista on selvästi nähtävillä se, että Suomen BF -kisat kaipaavat jotain uudistusta, jotta se saisi tuulta purjeisiin. On tosiaan aika puuduttavaa katsoa vertailuja toisensa jälkeen, kun koko kisan aikana ei ole juuri mitään yllättävää. Ei ihme, jos kiinnostus lajia kohtaan kärsii. Ymmärrän siis hyvin, miksi puolikuntoisia kisaajia ei sinänsä suotaisi nousevan lavalle. Itse menettelin niin, että valmentajani arvioiden lisäksi kysyin fitnessliiton päävalmentajalta suoraan, nauretaanko minut pihalle, mikäli nousen lavalle.

Ehkä voisi olla hyödyllistä, että BF -kisat noudattaisivat missikisoille tyypillistä kaavaa, jossa vain kymmenen parasta pääsee yleisön eteen. Tosin se on aika rajua, koska kyse on kuitenkin urhelulajista, jossa valmistautuminen vie hurjasti aikaa, rahaa ja voimavaroja. Olisi kamalaa ajatella, että jonkun tie kisaamaan päättyisi siihen, että joku sanoo jossain hikisessä jumppasalissa, että anti olla, sun kisat on nyt tässä.

Mä taidan nyt hairahtua taas sivuraiteille... Mutta siitä syömishäiriöpointista. On lajeja, jotka altistavat syömishäiriöille, eikä ole mikään salaisuus, että tämä on sellainen. Minä olen ollut pahimman luokan ortorektikko koko pienen ikäni, joten tämä syömisten tarkkailu ei ole minulle ongelma. Se on ikään kuin tapa elää ja hallita elämää. Mutta en minä voisi sanoa, että esim. bulimiasta kärsineen kannattaisi lähteä kisadietille omin päin. Mielestäni silloin kisaamispäätöksen tekemiseen tarvitaan myös lääkärin mielipide. On olemassa keinoja, joilla säädellä ahmimishaluja, joten miksei käyttäisi niitä, jos haluaa tätä lajia harrastaa.

Nyt pitää taas keskittyä siihen perheeseen, koska on lasten nukkumaanmenon aika.

 

[ma_ria]

Pitää itsekin jotain kommentoida, kun olen harrastanut aikaisemmin muitakin lajeja kilpatasolla niin käsitys kilpailemisesta on muuttunut tämän lajin mukana ehkä hieman. Nimittäin yleisurheilussa kisasin useissa kisoissa ja tulokset/kunto vain paranivat mitä pitemmälle kesää elettiin. Eli se tietty herkkyys löytyi niiden kisojen myötä. Ja mitä enemmän kisoja alla, sen parempi. Tässä lajissa taas tuntuu olevan aivan toisin. No ok, kisoja on paljon vähemmän kuin esim. yleisurheilijalla. Ja tässä lajissa arvostellaan HIEMAN eri lailla, tuloslaji/arvostelulaji. Monet menevät kisoihin sitten uudelleen, kun paketissa on tapahtunut kehitystä - näin se monella on ja myös itselläni. Oliko sitten ekoihin kisoihini meno virhe jo tässä vaiheessa, kun sijoituskin oli huono,niin ei mielestäni. Mistäpä sitä ennalta tiesi. Ja tosiaankin kun reenaa täällä susirajalla, missä muut tytöt hyvä jos tietää koko lajin niin ei ole mitään kehen verrata, ennen kuin seisoo siellä lineupissa. Opettavainen kokemus kaiken kaikkiaan. Ja sekin on kummallista miten paljon panostaa ajatuksia ja energiaa siihen kisaan ja siellä ollaan pahimmassa tapauksessa vain se eka kierros...mutta enpä mä teekään tätä pelkästään kisojen takia vaan yleisen hyvinvoinnin, mutta kilpailijamaisella asenteella kuitenkin. Annabellin kanssa samoilla linjoilla, että jos ei tää laji niin sitten sitä kilpailisi jossain toisessa. Mutta tällä hetkellä panostetaan tähän!

 

[vilma-liina]

Minä olen iloinen siitä, että minulla on perhe ja lapset tässä matkassa mukana. Minä en ajattele suoranaisesti niin, että perhe tulee ensin ja sitten vasta harrastus. Oikeastaan ajattelen niin, että kun kun olen perheen kanssa, olen läsnä täysillä, mutta kun treenaan, unohdan kaiken muun.

Itse olen myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että takana on 100% tuki tähän hommaan niin miehen kuin esim. isovanhempienkin tahoilta. Ja esimerkiksi ilman isovanhempien lapsenhoitoapua, en yksinkertaisesti pystyisi treenaamaan säännöllisesti.

Oma harva kisatahti johtuu mm. siitä seikasta, että dieetillä se läsnäolo muutenkin kuin vain fyysisesti on vähän hataralla pohjalla... Tietyn pisteen jälkeen on väsy, on nälkä ja sitä vaan kulkee laput silmillä, semmoisen "kisadieettikuplan" sisällä. Siinä olotilassa en yksinkertaisesti pysty olemaan niin paljon läsnä, kuin haluaisin. Laji on sen verran kokonaisvaltainen, etten sitä ja sen vaikutuksia pysty rajaamaan vain sinne salille tai lenkkipolulle. Muistelisin, että tästä samasta asiasta taisi aikoinaan kirjoitella mm. Piude.

 

[kata]

Ihana lukea teidän kaikkien kokemuksia ja ajatuksia tästä asiasta. Olen itse valmistautumassa tulokaskisaan ja joutunut kanssa miettimään onko ajoitus oikea. Täälläkään päin ei näe muita bf tyttöjä, joten minullakaan ei ole paljoa käsitystä olenko sittenkään valmis vielä kisaamaan. Onneksi sentään on Pakkis, leirit ja valmentaja, joiden kautta alan ymmärtämään miten paljon olisi vielä tehtävää edessä. En ole nuorempana harrastanut mitään kilpailumielessä ja jotenkin olen kai mieltänyt kilpailun nuorten hommaksi. Ehkä sitä on pelännyt iän painavan päälle ja sen takia myös kiirehtii lavalle. Pakkiksen kautta olen kuitenkin huomannut miten useat upeimmista fysiikoista löytyy yli 30-vuotiailta ja vielä perheellisiltä. Kyllä tässä on aikaa itselläkin kehittää fysiikkaa ja nauttia liikunnan riemuista ja mahdollisesti siitä kisaamisestakin vielä kauan.

 

[piude]

Juu, täällä sitä ollaan kuplassa taasen... Taustajoukoissa nyt yhden sijaan kaksi lasta (4v, ja tasan 9kk) ja "heitä helvettiin mokoma homma" - kannustusasenteella varustettu kokolailla kypsä mies. Isovanhemmista ei kannata edes puhua. Ystäväpiirissä ei kukaan harrasta samaa; ovat kaikki terveitä = ). Jos tätä järjellä ajattelisi, niin nyt EI ainakaan olisi oikea aika kisata. Sitä tuskin tulisi luontevasti koskaan. Perheellisenä ja "virallisena" vastuuta, velvollisuutta, työtä ja tekemistä riittää niin paljon kuin ikinä jaksaa lapioida. "Oma aika" täytyy siis vain raa`asti ottaa vaikka se tietää tällaiselle A-tyypin ihmiselle lisää kuormaa kivirekeen; stressiä, syyllisyyttä ja helvetin lyhyitä yöunia.

Miksi siis kiusata itseään ja läheisiään jos kaikki on kerran niin v....n vaikeaa? Ei ole mitään hyvää saati järkevää syytä. Tämä on paha tauti joka oireilee tällä tavalla. Itselle tavoitteen asettaminen (kisakunto) on paras keino päästä eroon mammaläskeistä (ja nyt ei puhuta mistään muutamasta kilosta vaan läskivuoresta) ja saada taas oma kroppa hallintaan ja olomuoto entiselleen - muuten kaikki jää pelkäksi ainaiseksi aikomiseksi. Sen verran jäi myös edellinen, raskauteen tyssännyt, kisahanke harmittamaan, että on pakko jatkaa siitä mihin jäi (vaikka fysiikka onkin ottanut aikalailla takapakkia).

Perheettömänä, saman henkisessä seurassa ja ainakin kymmenen vuotta nuorempana tätä voisi tehdä vaikka ihan tosissaan . Nyt vedetään niin kuin pystytään ja katsotaan sitten syksyllä mihin suuntaan jatketaan.

 

[SENNI HIETANEN]

Mie oisin voinut itse kirjoittaa tuota piuden tekstiä. Minunkin kannustusjoukoista löytyy kaksi pientä tyttöä. Läheisten asenne on hyvinkin negatiivinen. Tällä hetkellä on sellaiset fiilikset, et oox mä ihan tyhmä?!!! Kalorit on pitänyt pudottaa hyvinkin paljon aikaisempaa alemmaksi. Paino lähti jyrkkään laskuun taas pitkästä aikaa, mutta olo on kuin lekalla lyöty. Fyysisesti rankka kolmivuorotyö verottaa huolella, törkeet univelat, hemoglobiini peräti 94, oon äkänen lapsille, poikakaveri ei kestä katsoo mun suonikasta ruhoa eli paita on päällä joka tilanteessa ja jalat painaa 100kg/kpl jalkatreenin jälkeen ja muutenkin ne on jatkuvan liikkumisen takia väsyneet koko ajan. Vimma päästä sinne lavalle on silti ylitsepääsemätön.

Mie en mun pollaa ja koko tätä touhua osaa kovin syvällisesti pohtia eikä tämän hetkinen aivokapasiteetti siihen kykenisikään.. En valitettavasti pysty nauttimaan tästä "matkasta" kohti H-hetkeä. Vaan nimenomaan se kisatilanne motivoi ja haluan konkreettisesti nähdä 14 vuoden treenin tulokset. Eikä jäljellä oleva 3kk ole kuin pikku hetki elämässä.. Tsemppiä kaikille!!!