Off-topic 24h - Ihmettele maailmaa ja anna keskustelun virrata vapaasti

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Bisley
  • Aloitettu Aloitettu
Meta title: 💥 Off-topic 24h – Kaikki mikä ei sovi mihinkään muualle, mutta on pakko sanoa

Meta description: Keskustelua arjesta, ilmiöistä ja randomeista jutuista ympäri vuorokauden – auki kaikelle mitä mielessä liikkuu.


Olenks mää taas kuolevainen? Hyvät kisat tänään. Yks voitto ja kaks häviöö. Viimesen mokasin, ei pitäis ottaa kädellä vastaan kun heitetään. Siinä voi käydä niin, että olkapää muljahtaa, joutuu keskeyttämään ja päätyy tatamille itkemään. Mutta ei se mitää. Oli hyvä otteluita ja mukavaa meininkiä.
 
Päivällä väsytti ja nyt en tiedä miten päin olisin. Unirytmi täytys kuitenkin säilyttää, koska maanantaina alkaa taas kiire. Peeerhana.
 
Mitä merkkiä noilla tumpuilla haetaan. Vähän on sotkettu eri hakaristejä keskenään. Nyt tarkkuutta ihmiset!

Natsien värissä, mutta taas hakaristin asento viittaa Kreivi Eric von Rosen onnensymboliin, jonka hän maalautti kahteen koneeseen jotka lahjoitti valkoiselle armeijalle muistaakseni 1916 tai 1918, ei jaksa tarkistaa. Tuo Kreivi Eric von Rosenin onnensymboli seisoi aina kyljellään ja oli väritykseltään sini-valkoinen. Nyt kutojalle vähän läpsyä poskille!
 
Mites on rommeli, ookko joutunu kattoo suuntaa sivuikkunasta?
 
King or beggar - what's the difference.

Mä en oikein tiedä pitäisikö mun hakeutua terapiaan, johonkin keskusteluryhmään tai psykologille. Tuntuu siltä, että mun on vaikeaa puhua läheisille ihmisille. Siskoille tai äidille en kehtaa puhua mun ongelmista, koska pelkään että se on yhtä saatanan hyssyttelyä ja "kaikki on ihan hyvin" hokemista. Läheisimmälle kaverille en oikein pysty puhumaan, koska pelkään vain satuttavani sitä puhumalla näistä asioista. Nää ongelmat on ollu mulla kohta jo useita vuosia, viimeinen parisuhdekin taisi kariutua mm. sen takia. Tuntuu siltä, että asiat olisi ihan hyvin - paremmin kuin koskaan. Olen edennyt elämässäni viimeisen vuoden aikana enemmän kuin kahdeksaan-yhdeksään vuoteen, vaikka pelkkä ajatuskin siitä pelottaa.

Mikä mun ongelma on? Mä en ole tarpeeksi hyvä, mä en riitä, mä en ansaitse olla onnellinen - mulla on vain mun ikuinen suru missä velloa ja mistä löytää voimaa jatkaa eteenpäin. Jotta voisin joku päivä antaa jollekulle toiselle voimaa jatkaa, vaikka kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Mulla ei ole mitään "oikeaa" koulutusta, kaikki tuntuu jäävän väliin. Nyt kun olen tarpeeksi kauan ollut poissa kouluista / työstä niin niihin ryhtyminen tuntuu siltä etten ansaitsisi niitä. (vaikka työ nykyään onkin.) Katson ympärilläni kaikkia ihmisiä ja heidän elämiään, mä olen aivan mahtavien, ihanien ja rakastettavien ihmisten ympäröimä. Ne ansaitsee kaiken sen hyvän tästä maailmasta mitä löytyy, toivottavasti he ymmärtävät "onnensa" päästä ammattikorkeaan tai yliopistoon opiskelemaan. Löytää joku itselle tärkeä ihminen, menestyä harrastuksessa tai saada työpaikka jota rakastaa.

Tunnen eläväni valheiden verkossa jonka olen rakentanut ympärilleni. Valheita valheiden päälle, piilottamaan se mitä mä oikeasti olen. Mä en uskalla tehdä itselleni niitä tärkeitä asioita, vaikka tiedän että niitä pitäisi vain tehdä. Vaikka pelkään kuollakseni yrittää jotain ja epäonnistua siinä, niin sekin on parempi kuin olla yrittämättä. Epäonnistumisten kautta mestaritkin löytävät tiensä.

En oikeastaan edes tiedä miksi tunnen oloni niin arvottomaksi, kai mä haluaisin vain tuntea oloni rakastetuksi ja ihailluksi. Mua kuitenkin jo rakastetaan ja ihaillaan - mä en vain tiedä miksi en anna itselleni armoa ja ajattele näitä asioita. Mikä on tarpeeksi rakkautta ja ihailua, että voisin vihdoinkin olla tyytyväinen omaan itseeni? Olisinko mä silloin lopultakin tyyni ja onnellinen, vai kaipaisinko mä yhä jotain elämääni.



Mun on pitänyt jo vuosia tehdä itselleni tärkeä asia, mutta sen tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kun olin 15/16-vuotias mun elämä oli yhtä helvettiä, en pystynyt olemaan kotona ilman pelkoa henkisestä pahoinpitelystä. Kun olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, kurotin apua mahdollisesti viimeisen kerran ja sain sitä - henkilöltä jota arvostin todella suuresti. Hän opasti minut paikkaan mistä sain apua, enemmän tai vähemmän nopeasti. Siitä hetkestä alkoi matka, joka lopulta opasti minut pois kotoa - mulla on nyt menny tästä kahdeksan vuotta ja tuntuu vasta nyt siltä että opin seisomaan omilla jaloillani, vaikka jotkut asiat ovatkin yhä vaikeita. Tahtoisin lähettää tälle kyseiselle henkilölle kiitokseksi kirjeen (koska hän ei tiedä kuinka paljon hän auttoi minua) ja ohessa taulun ikuiseksi kiitokseksi siitä avusta jonka sain elämäni ehkä synkimpänä hetkenä.

(Sori huonosta tekstistä, tää on aika raakaa ajatusten virtaamista ja toistan varmaan itseäni kovasti, mutta ehkäpä tätä pystyy lukemaan.)
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Hyvä keli ulkoilla. Saa kävellä reippaasti kummemmin hikoamatta. Nyt oikea etureisi on taas kipeämpi kuin kävelemään lähtiessä. Kannattiko? No ei ilmeisesti. Ja huomenna on jalkapäivä sekä aikainen herätys. :face:
 
Kaikki viikon treenit suoritettu ja hyvä fiilis! :) 5 salitreeniä ja yksi aerobinen.

 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Valintani:

[video=youtube_share;OnGBa8dVm6k]http://youtu.be/OnGBa8dVm6k[/video]
 
Back
Ylös Bottom