Äitini kuoli huhtikuussa,sairastettuaan 30vuotta tuota helvetillistä tautia.
En halua masentaa,enkä pelotella ketään,mutta en myös ala kaunistelemaan asioita,totuus on,että seurattuani 30v erittäin läheltä,rakkaan ihmisen hidasta,mutta väistämätöntä kuoleman tekoa,uskallan sanoa ettei maailmassa luultavasti ole montaakaan kammottavampaa sairautta.
On todella raivostuttavaa ja turhauttavaa seurata avuttomana kun ihminen muuttuu liikuntakyvyttömäksi,ja sen myötä hiljaa kuihtuu pois,niinikään suunnaattomasti käy hermojen päälle kuunnella terveiden ihmisten "lohdutteluja" sairaalle tyyliin,"ei se maailma yhteen sairauteen kaadu,koita vaan jaksaa"...jne.
Viimevuosina ainoat asiat jotka vielä toimivat,olivat pää,ja toinen käsi huonosti,eli elämä ei ollut enää elämisen arvoista pitkiin aikoihin,ennen lopullista helpotusta.
Tällä kirjoituksella,ei oikeastaan ole mitään tarkoitusta,eikä liitty saliharrastukseen mitenkään,kunhan halusin kertoa oman kokemukseni ja näkemykseni asiasta.
Eli yhteenvetona:Kyllä!Olen helvetin katkera siitä,että ko.tauti on hallinnut perheemme elämää syntymästäni asti,estäen monet ns.normaalit perhejutut.
Myöskin halveksin syvästi ihmisiä jotka latelevat noita turhia lohdutuksen sanoja,tietäen,että puhuvat täyttä paskaa,ja sen jälkeen hyppäävät pyörän selkään,ja ajelevat onnellisena auringonlaskuun,unohtaen koko jutun ja ihmisen.
Dino 84,pidä itsesi kunnossa,ja elämäntavat terveinä.Vielä tuohonkin sairauteen lääke keksitään.
Näihin kuviin,ja näihin tunnelmiin
