- Liittynyt
- 15.9.2004
- Viestejä
- 11 784
Tämä ei välttämättä kuulu tälle osiolle, mutta en oikein keksinyt muutakaan paikka tälle avautumiselle.
Tässä on viimeisen vuoden aikana tullut taas hyvin omakohtaisesti havaittua, että ihmisluonne toimii (ainakin omalla kohdallani) välillä hyvinkin kummallisella tavalla.
Lähdetään liikkeelle viime syksystä, tarkemmin ottaen taidettiin elää elokuun loppupuolta. Edeltävät kuukaudet oli tullut elettyä niin ruoan kuin treeninkin suhteen vähän miten sattuu ja sen kyllä huomasi. Vatsa oli päässyt kasvamaan kuin varkain, kunto laskenut kuin Suomalainen yleisurheilumenestys. Tämä tietysti aiheutti muunkinlaista haittaa joka ilmeni pääasiassa tyytymättömyydellä omaan itseensä ja sitä kautta suunnattomana vitutuksena.
Sitten tuli vaihe, jota kutsuttakoon nimellä ryhdistäytyminen. Ruokavalio muuttui kerralla, paskaruoka korvattiin järkevällä ruoalla, kaloreita tuli laskettua ja pidettyä huoli siitä, että kaikkia ravintoaineita saadaan riittävästi. Samalla kuvioon tietysti astui myös kaikkien hyvä ystävä, liikunta. Sitä aloin harrastamaan säännöllisesti, salilla tuli käytyä vähintään kolme kertaa viikossa, kamppailulajeja pari-kolme kertaa viikossa ja siihen vielä päälle mukavia ja palauttavia kävelylenkkejä.
Tuohan tuntui toimivan mukavasti, vatsanympärys alkoi pienenemään lähes silmissä, yleiskunto kasvoi ja olotila oli kaikin puolin pirteä. Tuntui siltä, että suunta on ylöspäin ja varsin kovaa vauhtia.
Päästiin huhtikuuhun ja silloin se sitten tapahtui. Niin mikä? saattaisi joku kysyä. No se mikä kaikessa urheilussa on riskinä, eli loukkasin jalkani, suhteellisen pahastikin. Seurauksena reilu kuukausi pakkolepoa. Kuukausi kului ja jalka parani. Tässä vaiheessa olisi tietysti ollut järkevää ja loogista palata takaisin siihen jo hyvässä vauhdissa olleeseen treenaus/ravinto rytmiin, mutta eihän siinä sitten niin käynyt. Siinä kävi oikeastaan täysin päinvastoin.
Päästiin vaiheeseen, jota kutsun nimellä repsahdus.
Seuraavat kuukaudet kuluivat niin, että ruoka ja ruokailuajat olivat aivan mitä sattuu, liikuntaa tuli harrastettua erittäin epäsäännöllisesti ja kaiken kruununa viinaa tuli juotua lähes joka viikonloppu. Seuraukset ovat tietysti ennalta arvattavat, eli taas saatiin mukavasti maha kasvuun ja kunto laskuun. Tuota kierrettä kesti tämän kuun puoleenväliin asti. Siinä vaiheessa tuli kuitenkin mitta täyteen ja totesin, että nyt riittää. Alkoi kova motivaation kerääminen, ajatuksen oli, että perkele, tästä vielä noustaan.
Nyt nousu on alkanut. Tällä viikolla sain vihdoin remontoitua ruokavalion ja aloiteltua varovaisesti säännöllisen liikunnan. Tähän mennessä se on koostunut pelkästä aerobisesta, eli muutama juoksulenkki ja yhdet salibandytreenit. Oikea suunta on kuitenkin taas löytynyt. Väsäsin itselleni uuden kolmijakoisen saliohjelman, jota olen vakaasti päättänyt alkaa noudattamaan ensi viikosta lähtien.
Se mikä tässä itseä ihmetyttää on se, että miten sitä voi olla niin tyhmä, että muutamassa kuukaudessa pilaa sen, mitä on useamman kuukauden rakentanut?
Tuo sama pätee niin moneen muuhunkin asiaan elämässä, kun ajattelemattomuus astuu peliin niin sitä saa asiassa kuin asiassa nopeasti pahaa jälkeä aikaiseksi.
On tästä jotain opittukin. Jos ja kun joku loukkaantuminen taas tulee eteen, niin pari asiaa on mielessä: 1. se ei estä terveellistä ruokavaliota. 2. treeniin pitää palata heti, kun se on mahdollista.
Tällä hetkellä tosiaan harmittaa, että tuli koko kesä läskisteltyä, mutta tästähän ei pääse kuin ylöspäin. Prosessi on aloitettu ja motivaatio on taas löytynyt. Mielenkiintoista tässä on myöskin se, että nyt kun sai liikuntamotivaation takaisin niin ei malttaisi millään pitää välipäiviä, eilen sain lähes sitoa itseni sohvaan kiinni, että en olisi lähtenyt mitään urheilua harrastamaan. Tänään sitten taas jo pääseekin
Lopuksi haluan sanoa kaikille, joilla on samankaltainen tilanne, että kannattaa oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni, se motivaation löytyminen on todella pienestä kiinni!
Tässä on viimeisen vuoden aikana tullut taas hyvin omakohtaisesti havaittua, että ihmisluonne toimii (ainakin omalla kohdallani) välillä hyvinkin kummallisella tavalla.
Lähdetään liikkeelle viime syksystä, tarkemmin ottaen taidettiin elää elokuun loppupuolta. Edeltävät kuukaudet oli tullut elettyä niin ruoan kuin treeninkin suhteen vähän miten sattuu ja sen kyllä huomasi. Vatsa oli päässyt kasvamaan kuin varkain, kunto laskenut kuin Suomalainen yleisurheilumenestys. Tämä tietysti aiheutti muunkinlaista haittaa joka ilmeni pääasiassa tyytymättömyydellä omaan itseensä ja sitä kautta suunnattomana vitutuksena.
Sitten tuli vaihe, jota kutsuttakoon nimellä ryhdistäytyminen. Ruokavalio muuttui kerralla, paskaruoka korvattiin järkevällä ruoalla, kaloreita tuli laskettua ja pidettyä huoli siitä, että kaikkia ravintoaineita saadaan riittävästi. Samalla kuvioon tietysti astui myös kaikkien hyvä ystävä, liikunta. Sitä aloin harrastamaan säännöllisesti, salilla tuli käytyä vähintään kolme kertaa viikossa, kamppailulajeja pari-kolme kertaa viikossa ja siihen vielä päälle mukavia ja palauttavia kävelylenkkejä.
Tuohan tuntui toimivan mukavasti, vatsanympärys alkoi pienenemään lähes silmissä, yleiskunto kasvoi ja olotila oli kaikin puolin pirteä. Tuntui siltä, että suunta on ylöspäin ja varsin kovaa vauhtia.
Päästiin huhtikuuhun ja silloin se sitten tapahtui. Niin mikä? saattaisi joku kysyä. No se mikä kaikessa urheilussa on riskinä, eli loukkasin jalkani, suhteellisen pahastikin. Seurauksena reilu kuukausi pakkolepoa. Kuukausi kului ja jalka parani. Tässä vaiheessa olisi tietysti ollut järkevää ja loogista palata takaisin siihen jo hyvässä vauhdissa olleeseen treenaus/ravinto rytmiin, mutta eihän siinä sitten niin käynyt. Siinä kävi oikeastaan täysin päinvastoin.
Päästiin vaiheeseen, jota kutsun nimellä repsahdus.
Seuraavat kuukaudet kuluivat niin, että ruoka ja ruokailuajat olivat aivan mitä sattuu, liikuntaa tuli harrastettua erittäin epäsäännöllisesti ja kaiken kruununa viinaa tuli juotua lähes joka viikonloppu. Seuraukset ovat tietysti ennalta arvattavat, eli taas saatiin mukavasti maha kasvuun ja kunto laskuun. Tuota kierrettä kesti tämän kuun puoleenväliin asti. Siinä vaiheessa tuli kuitenkin mitta täyteen ja totesin, että nyt riittää. Alkoi kova motivaation kerääminen, ajatuksen oli, että perkele, tästä vielä noustaan.
Nyt nousu on alkanut. Tällä viikolla sain vihdoin remontoitua ruokavalion ja aloiteltua varovaisesti säännöllisen liikunnan. Tähän mennessä se on koostunut pelkästä aerobisesta, eli muutama juoksulenkki ja yhdet salibandytreenit. Oikea suunta on kuitenkin taas löytynyt. Väsäsin itselleni uuden kolmijakoisen saliohjelman, jota olen vakaasti päättänyt alkaa noudattamaan ensi viikosta lähtien.
Se mikä tässä itseä ihmetyttää on se, että miten sitä voi olla niin tyhmä, että muutamassa kuukaudessa pilaa sen, mitä on useamman kuukauden rakentanut?
Tuo sama pätee niin moneen muuhunkin asiaan elämässä, kun ajattelemattomuus astuu peliin niin sitä saa asiassa kuin asiassa nopeasti pahaa jälkeä aikaiseksi.
On tästä jotain opittukin. Jos ja kun joku loukkaantuminen taas tulee eteen, niin pari asiaa on mielessä: 1. se ei estä terveellistä ruokavaliota. 2. treeniin pitää palata heti, kun se on mahdollista.
Tällä hetkellä tosiaan harmittaa, että tuli koko kesä läskisteltyä, mutta tästähän ei pääse kuin ylöspäin. Prosessi on aloitettu ja motivaatio on taas löytynyt. Mielenkiintoista tässä on myöskin se, että nyt kun sai liikuntamotivaation takaisin niin ei malttaisi millään pitää välipäiviä, eilen sain lähes sitoa itseni sohvaan kiinni, että en olisi lähtenyt mitään urheilua harrastamaan. Tänään sitten taas jo pääseekin
Lopuksi haluan sanoa kaikille, joilla on samankaltainen tilanne, että kannattaa oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni, se motivaation löytyminen on todella pienestä kiinni!
