Viime viikolla tapasin harvinaislaatuisen psykiatrin, jonka kanssa sain keskustella siitä, kuinka koen masennuksen myös erittäin fyysiseksi sairaudeksi ja kuinka paljon se minua rajoittaa. Tähän asti aina ja iankaikkisesti hoitohenkilökunnan huomio on ollut mielialassa (miltä susta nyt tuntuu...) ihankuin masennus olisi joku kehosta täysin irrallaan leijaileva juttu. Itse olen pahassa masennus ja fyysinen kipu -kierteessä. Minun toiveeni on, että masennusta hoidetaan niin, että jaksaisin ja pystyisin liikkumaan ja että kipuun on riittävät särkylääkkeet. Mieliala tulee sitten perässä. Tämä lääkäri ymmärsi, mitä halusin.
Hirvittävää katsella psyk pkl:n odotustilassa nippanappa aikuisiässä olevaa porukkaa, jolla on valtavasti ylipainoa tai on pelkkää luuta ja nahkaa, ja joiden koko olemus on surullisesti lyyhistynyt. Jos tarjolla olisi matalan kynnyksen ohjattua liikuntaa - lääkärin määräämä liikuntaresepti - se varmasti edistäisi monen hyvinvointia tavalla, johon pelkät keskustelutuokiot eivät yllä. Vakavasti sairastunut harvoin kykenee oma-aloitteisuuteen etenkin, jos hänellä ei ole mitään aiempaa liikuntataustaa. Tukea ja helppoja mahdollisuuksia tarvitaan paljon.
