Paavali ei turhaan sanonut lain kirjaimen tuovan kuolemaa, kun taas sen henki tuo elämää.
Olen samaa mieltä, koska sama suhde pätee maallisiinkin lakeihin, mutta: Jeesus sanoi vs. Paavali sanoi -- kumpi on suurempi auktoriteetti kristitylle? Paavali vertautuu tavalliseen ihmiseen, jolle Taivaan Isi on antanut lahjoja, ja Jeesus taas Jumalaan itseensä. Erikoista, että vaikka toisaalta ollaan sitä mieltä, että Raamattu koostuu todistajalausunnoista, Paavalin sanoja syleillään aivan kuin kaikki mitä hän sanoo olisi suoraan Jumalan suusta. Jeesuksen tapauksessahan sensijaan ON juuri siitä kirjaimellisesti kyse, jos Raamattuun on uskominen.
Kristittyjen versio siitä, mitä Jeesuksen sanoja on "hyväksytty" on yleisestikin ottaen hyvin vääristynyt siitä mitä Raamattu oikeasti sanoo. Tämä Youtube klassikko aiheesta saattaa herättää ajatuksia:
Väitän, että kirjoitat ainakin sen nimen väärin, toisin kuin suurin osa uskovaisista. Minä puolestani olin elämäni ensimmäiset 27 vuotta ateisti.
Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, niin huomaat että kirjoitan Raamatun välillä isolla ja välillä pienellä. Nähdäkseni asia ei ole kovin oleellinen, eikä tämän keskustelun jatkumiseksi ole olennaista keskittyä oikeinkirjoitukseeni. Rinta rottingilla on vielä lisättävä, että kirjoitin äidinkielestä laudaturin, eli älä kuule ala mulle. :D
Ateistina tein hyvää jos koin hyötyväni siitä tarpeeksi.
Ehkä sä olet sitten ns.
paska jätkä? Lienee onneksi siis meille muille että olet uskovainen, jotta edes kuvitellun taivaallisen auktoriteetin määräys voi saada sinut tekemään oikein.
Tästäpä tulikin mieleeni: Uskovaiset usein väittävät, että ateisti kyllä salaa uskoo Jumalaan mutta haluaa olla ateisti, että voi tehdä syntiä. Naamapalmun takaa on todettava, että se ei voisi olla kauempana totuudesta. En minä ole ateisti moraalisesta syystä, vaan siitä syystä että en usko Jumalan olemassaoloon. En todellakaan väitä, etteikö uskovaisuudella voisi olla ihmisen moraalia kohottava vaikutus -- päinvastoin, sillä olen itsekin nähnyt sen vaikutuksen käytännössä (läheiseeni). Mutta ongelmana on se, että se ei perustu
totuudelle vaan valheelle. Se on yksi näistä elämän ikävistä totuuksista, että taivaallista isiä ei ole olemassa.
Totuus ja rehellisyys on minulle tärkeämpää kuin "käytännöllisyys" tai "hyöty".
En itse "tuomitse" kristittyjä, ja kuten jo monesti olen sanonut, suurin osa sukulaisistani on uskovaisia. Mielestäni he vain uskovat valheeseen, ei se sinänsä tee heistä sen huonompia tai parempia ihmisiä. Jos joissain tapauksissa uskovaisuus on hyödyksi jollekin ihmiselle, se ei muuta sitä että omasta näkökulmastani kyseessä on
valhe, enkä siksi voi itse siihen mitenkään uskoa.
Se, joka "seuraa Jumalaa" palkkion toivossa, ei seuraa Jumalaa, vaan haluaan saada palkkio.
Monikohan kaltaisesi ex-itsekäs ex-ateisti alkaisi seuraamaan Jumalaa, jos ikuisen elämän sijaan Jumala ei palkitsisikaan seuraajiaan mitenkään? Se, mitä kutsutaan Jumalan rakastamiseksi, ei uskovaisellakaan syty ihan hetkessä tuosta vaan, ja ilman pelotetta ikuisesta kadotuksesta ja vastaavasti palkintoa ikuisuudesta paratiisissa kristinusko menettää tärkeimpänsä -- sekä syyllisyydentunteeseen perustuvan pelottelunsa, että seurakunnan yhdistävän voimansa ja toivonsa.
Kristityksi kääntymiseksi ihmisen oma tahto on ensin murskattava, ja on luotava "synnintunto", joka saa ihmisen ajattelemaan että he tarvitsevat pelastusta "synnistä". (Jotkut toki tarvitsevatkin "pelastusta" -- esim. alkoholista, mielisairaudesta jne.). Vasta strategian toinen vaihe eli Jeesuksen rakkaus, joka sitten "peittää" ihmisen synnit, saa sitten ihmisen tuntemaan kiitollisuutta ja "rakkautta" Jumalaa kohtaan.
Kuten sanottu, taktiikka toimii välillä oikeinkin hyvin, ja joskus ihminen hyötyykin siitä monellakin tavalla, mutta se ei valitettavasti tee Jumalasta todellista.