- Liittynyt
- 5.5.2003
- Viestejä
- 77
Psykologisesti aika ajatuksia herättävä premissi tuo "en pysty olemaan vihaamatta [niitä] joten se on niiden vika kun tämmöistä tunnetta aiheuttavat" ja seuraava poliittinen implikaatio "kielletään heidän oleskelunsa [itsensä takia] koska viha heitä kohtaan lisääntyy". Ei ole kyllä tämän nettiloanheiton pahimmasta päästä edes..
Minusta esittämäsi ajatus on enemminkin filosofisesti typerryttävä kuin psykologisesti ajatuksia herättävä.
Ajatellaanpa asiaa hieman pienemmässä mittakaavassa. Jos minä joku päivä parisuhteessani huomaisin vihaavani kumppaniani, niin syyttäisinkö tästä automaattisesti sitä toista. Vai olisiko mahdollista, että vihastani huolimatta päätyisin siihen relativistiseen ajatukseen, että me vain emme sovi toisillemme, koska omat inhimilliset puutteeni estävät minua hyväksymästä tuota toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Toisaalta taas olisiko tällä käytännössä mitään väliä. Tulisiko minun edes pystyä osoittamaan itselleni tai muille negatiivisten tunteitteni olevan yksiselitteisesti kumppanini syytä, ennen kuin olisin millään tavoin oikeutettu potkimaan tuon toisen ulos omasta kodistani. Kodista johon olen syntynyt ja jonka olen perinyt.
Toinen asia on, kuinka fiksua ylipäätään on ottaa sen paremmin pieneen kuin suurempaankaan yhteisöön sellaisia uusia jäseniä, joiden sietäminen voisi osoittautua joillekin yhteisön vanhoille jäsenille ylipääsemättömäksi. Mitä tällä käytännössä voitettaisiin. Entäpä voiko yhteisöä velvoittaa toimimaan yhteisön tai sen jäsenten edun vastaisesti. Onko kaikilla tai joillakin tietyillä yhteisöillä jonkinlainen moraalinen velvollisuus alati todistaa kaiken hyvän mittariksi korotettua suvaitsevaisuutta ottamalla jäsenikseen mitä haasteellisimpia yksilöitä ja ryhmiä. Eikö yhteisön olemassaoloa riitä oikeuttamaan se, että yhteisö turvaa jäsentensä hyvän inhimillisen elämän kaikkine ihkuine ihmisoikeuksineen, eikä sorra tai kohtele huonosti muita yhteisöjä tai yhteisön ulkopuolisia yksilöitä. Pitääkö meidän alistua sen ylhäältä annetun paradoksin edessä, että absoluuttisesti suvaitsevaisina emme kieltäisi yhteisömme jäsenyyttä keltään, ja jos taas emme olisi absoluuttisen suvaitsevaisia, ei meillä suvaitsemattomina ja epätäydellisinä olisi oikeutta rajata yhteisöämme mitenkään. Kaikki rationaalisina argumentteina esitetyt perustelut kenen tahansa yhteisöön pyrkivän torjumiseksi olisivat vain suvaitsemattomuuden tekosyitä.